torstai 30. elokuuta 2012

62. Pyhilläkäynti

Tsurnu-Pekka ja HAP Nellimissä 2012
(kuva © Juojärven Jurodivi / JK)
Pyhiinvaellus tai ortodoksisesti sanottuna pyhilläkäynti on mielenkiintoinen asia. Olen tätä kirjoittaessani vielä pyhillä ja palaan kotiin vasta päivän, parin päivän päästä.

Pyhilläkäynti sai kohdallani uuden ulottuvuuden, kun 12 vuotta sitten olin sapattivapaalla eli vuorotteluvapaalla, kuten sitä nykyään nimitetään ja elin koko ajan ulkomailla suurimmaksi osaksi Sveitsissä ja Kreikassa. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu käsitettä "blogi", mutta kirjoittelin koko vuoden Internettiin perheelleni, sukulaisilleni ja ystävilleni "blogia", jota tosin sitten alkoivat lukea muutkin.

"Blogini" on muuten vieläkin Internetissä, ei tosin enää niillä alkuperäisillä sivuilla, jotka lopettivat toimintansa muutamia vuosia sitten. Siirsin tämän matkapäiväkirjani - kuten sitä silloin nimitin - omille sivuilleni ja myöhemmin vielä toiseen omaan blogiini. Ne löytyvät siis yhä netistä, osoitteesta: "Oltiin sitä ennenkin..." . Käyhän tutustumassa joskus.

Tuolle Kreikassa elämiseni ajalle sattui eräs merkittävä synttäripäivänikin ja sain Suomesta isä Markku Toivaselta lahjaksi René Gothonin kirjan "Tuntematon pyhiinvaeltaja". Se kirja tuli silloin luettua muuten melko tarkkaan, koska käytössäni ei ollut siihen aikaan oikeastaan mitään suomenkielistä materiaalia. Uutisetkin luin englanninkielisestä ilmaislehdestä Athens News, koska nykyistä laajaa uutismediaa ei netissä ollut samalla tavoin kuin nykyään ja nettiäkin voin käyttää vain ostamalla kohtuullisen kallista käyttöaikaa internet-kahvilasta. Luostarissa ei ollut silloin nettiä (nykyään jo on), ja ainut "medialohtu asiassa" oli, että siihen aikaan Kreikassa oli jostain ihmeellisestä syystä ilmaiset tekstiviestit roaming-asiakkaille eli yleensä ulkomaisen liittymän omistajille.

Mutta palaanpa tuohon René Gothonin kirjaan. Mainio kirja, joka kuulunee hänen trilogiaansa, josta onkin ymmärtääkseni jo ilmestynyt kaksi osaa: tuo ja toinen "Nainen tiennäyttäjänä". Molempia suosittelen lämpimästi luettavaksi kaikille.

René kirjoittaa kirjansa alkuosassa hieman pohdiskelevasti, jopa tieteellisesti pyhiinvaellusproblematiikkaa vai pitäisikö sanoa mieluummin pyhiinvaelluksen teoriaa. Sekin on mielenkiintoinen osa kirjaa, mutta kirja paranee huomattavasti sen jälkimmäisessä puoliskossa, missä siirrytään henkilökohtaisempaan kirjoitustyyliin ja omiin kokemuksiin.

René jakaa ihmiset kahteen ryhmään: pesänrakentajiin ja pyhiinvaeltajiin, joista jälkimmäiseen hänkin - kuten minäkin - katsomme kuuluvamme. Hänen mielestään pesänrakentajat ovat maanläheisiä ihmisiä, joille maa, kieli ja kansallisuus ovat kaikki kaikessa. Pyhiinvaeltajista René sanoo, että vaikka he omistaisivat maata, he ovat sisimmissään samaistuneet raamatulliseen näkemykseen elämästä pyhiinvaelluksena. Sisäisen matkan tekeminen ja hengellisellä polulla eteneminen on heille tärkeämpää kuin juurtuminen mihinkään paikkaan tai yhteisöön. Viisaita sanoja ja osuvat myös kohdalleni!

Aika ajoin kirjan kirjoittajakin manaa toki levotonta sieluaan ja kiroaa kohtaloaan, kun voisi toki tehdä elämästään helpomman samaistumalla pesänrakentajiin, mutta ei kuitenkaan ole valmis luopumaan vaeltajan huolettomuudesta. Niinpä!

Itselleni näillä pyhissäkäyntiretkissä on aina ollut moninainen ulottuvuutensa. Yksi on tietysti oma kirkkoni, ortodoksinen kirkko, mutta muitakin ulottuvuuksia siinä on. Retkillä tapaan mielenkiintoisia ihmisiä: tuttuja ja tuntemattomia, paikallisia ja turisteja tai pitäisikö sanoa muita pyhillä käyjiä kauempaakin. Elämään tulee uusia erilaisia haasteita, arkiaskareista selviäminenkin vaatii joskus ponnisteluja ja luovia ratkaisuja.

Niin tälläkin pyhissäkäyntiretkellä, joka alkoi noin viikko sitten kotoa ja jatkuu siis yhä. Kilometrejä on takanani jo reilut kaksi ja puolituhatta. Tosin matkaa on tehty matkailuautolla, jossa elämä on osin helpompi järjestää oudoissakin paikoissa. Tällä kertaa matka suuntautui jälleen (kai nyt jo kolmannen kerran) Lappiin pyhittäjä Trifon Petsamolaisen pyhiinvaellusjuhlille Keväjärvelle, Nellimiin, Sevettijärvelle ja vielä Norjan Neideniinkin. Matkan varrelle osui useita pyhilläkäyntikohteita niin Nurmeksessa, Valtimolla, Ivalossa, Kajaanissa, Ämmänsaaressa, Alapitkällä kuin nyt vielä Valamon luostarissakin. Matkaa teimme yhdessä houkkaystäväni Juojärven Jurodivin eli Jouko Kärjen kanssa, joka oli saanut sopivasti vapaata vaimoltaan tätä retkeä varten.

Matkan aikana kuvasimme kohteita kameralla ja videokameralla ja julkaisimme niitä osittain jo Intenetissä niin Ortodoksi.netissä kuin Facebookissa - jälkimmäisessä jopa lähes päivittäin ja osa siitä materiaalista oli melko yksityistä ja sijoittuikin siksi omille sivuillemme. Noihinkin voi tutustua netissä osoitteista: Ortodoksi.net ja Facebookin Hap Pyykkönen-profiilissani  tai julkisemmassa Ortodoksi.netin profiileissa Ortodoksi.net tai Ortodoksi-net Ortodoksinet . Myös Joukon omilta Facebook-sivuilta löytyy kuvamateriaalia.

Tämänkertainen pyhilläkäynti oli jälleen hieno kokemus. Sää oli mainio, aurinkoinen ja lämmin - Lapissakin, vain yöt olivat viileitä, mutta lämmitys pelasi hyvin. Yhtenä yönä kaasu loppui tosin klo 5 aamulla, mutta selvisimme siitäkin hengissä. Tapasimme hienoja paikallisia ihmisiä, Persoonia isolla P-kirjaimella. Yksi heistä on kuvattuna Juojärven Jurodivin ottamassa kuvassa, joka on tämän harhan yläosassa. Hän on maineikas Nellimissä nykyään asuva Tsurnu-Pekka eli Pekka Tervaniemi, joka aikaisemmin asui kaukana Kessin-Vätsärin erämaassa Tsurnujärven maisemissa yhdessä elämänkumppaninsa Inka Vallen kanssa. Lähimpään kauppaan Sevettijärvelle oli matkaa 40 kilometriä ja Nellimin kylään 60. Pekan ja Inkan luo mentäessä ensin piti mennä veneellä tai talvella jäätä pitkin kuutisenkymmentä kilometriä ja siten vielä melkoinen taival tunturipolkuja, ennen kuin pääsi Pekan kotiin, jossa hän asustelikin sitten kuutisenkymmentä vuotta onnellisena ja tyytyväisenä omassa porotalouteen, kalastukseen, metsästykseen ja muuhun luonnokäyttöön perustuvassa elinpiirissään. Enemmän valokuvaajana tunnettu Seppo Lammi on tehnyt kirjankin heistä, se on nimeltään "Tsurnu. Inkan ja Pekan elämänpiiri". Tähänkin kauniisti kuvitettuun kirjaan kannattaa tutustua.

Tällaisia ihmisiä voi siis tavata pyhilläkäynnin yhteydessä. Ja monia muitakin: Neidenin Ivannovits, kauniisiin perinneasuihin pukeutuneita kolttalapsia Sevettijärvellä, muita pyhilläkäyjiä ympäri Suomen. Kannaa siis harkita, josko lähtisit sinäkin mukaan jo ensi vuonna.
*
Valtias Herra, joka näit hyväksi purjehtia pyhien opetuslastesi ja apostoliesi kanssa ja nuhtelit myrskytuulta ja käskit meren aaltojen tyyntyä, purjehdi nytkin näiden matkaavien kanssa ja tyynnytä jokainen vastatuuli. Herätä myötäinen tuuli ja ole kaikkialla heidän johdossaan ja käännä heistä pois jokainen ahdistajain juoni. Suo heidän onnellisesti ilolla palata tänne meidän iloitsevien luokse suunnitellun tarkoituksen saavutettuaan. Lahjoita heille armosi kaikissa heidän teoissaan, Sinä, joka olet laivan ja sen matkustajain turvallinen ja tyyni satama. Sillä Sinulle, aluttomalle Isällesi ja pyhälle Hengellesi kuuluu kaikkinainen ylistys, kunnia ja palvonta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.
(Rukous merelle lähdettäessä)


HAP
internetääliö

tiistai 21. elokuuta 2012

61. Pussikaljaa ja suvaitsevaisuusdödöä

Viime aikoina on kohistu liiaksi Pussy Riot -tapauksesta. Asialla ovat olleet niin ortodoksit kuin etenkin muut kuin ortodoksit ja heistäkin suuri osa on yrittänyt esiintyä julkisuudessa - kumma kyllä - ortodokseina. Itse olen ärsyyntynyt suureesti tapahtumista ja niiden saamista käänteistä.

Ensiksi minun pitää kuitenkin sanoa, että tämän performanssin esittäneiden naisten rangaistus on suomalaisen mittapuun mukaan kova, mutta minulla ei ole kompetenssia ryhtyä neuvomaan venäläisiä lainlaatijoita ja varsinkaan en tunne voivani vaatia heiltä jotain muunlaista toimintaa. He ovat toimineet omien lakiensa mukaan ja ne ovat outoja meille, mutta ...

Asialla lienee toinenkin puolensa. Kirjoitin vuoden 2012 tammikuun lopulla 11. harhassani "Suvaitsevaisuuden pakosta" mm.

"Välillä tuntuu, kuin kaikkea pitäisi nykyisin suvaita."

"... suvaitsevaisuuden vyöry karkaa päällemme ja syleilee meitä kuoliaaksi."


Nämä samat toteamukset ja niistä tekemäni päätelmät sopivat nyt tähänkin tapaukseen. Jos en ole suvaitsevainen ja suvaitse noita tekoja, olen joku muu; mikä - se riippuu sanojasta, hänen elämänasenteestaan, taustastaan, ideologiastaan, jne. Olen heti helposti pilkan kohteena ja silloin joko tyhmä, suvaitsematon, konservatiivi, kiihkoilija, fundamentalisti, kiihkouskovainen  tai joku muu erilaisten mielihalujen ja poliittisten intohimojen mukaan nimetty.

Sanon nyt suoraan mielipiteeni performanssista. Minulle on aivan sama, jos Pussy Riot esittää poliittista järjestelmää kritisoivan performanssin, mutta ei ole samantekevää missä, sillä en hyväksy sitä, että se tehtiin kirkossa. Ja olipa kyseessä minkä uskonnon tai kirkkokunnan kirkko tahansa, en hyväksy sitä millään. Se, että se tapahtui ortodoksisessa kirkossa, oli tässä tapauksessa poliittinen ja kirkkopoliittinen valinta. Näin haluttiin ja saatiin aikaan eniten hämminkiä, kun kyseessä on niinkin ortodoksinen maa kuin Venäjä. Ja tietysti asiaan vaikutti tekijöillä ja myöhemmin myös mielipiteen sanojilla sekin tosiasia, että ortodoksisella kirkolla ja venäläisellä valtajärjestelmällä on - ainakin joidenkin mielestä - liian läheiset välit.

Jokainen on vapaa muuttamaan sinne ja yrittämään muuttaa järjestelmä sisältä käsin. Muutoin tässä toteutuu se sama näennäisilmiö, kuin Vietnamin sodan aikaan, kun Peräkylän sosialidemokraattiset naiset lähettivät Yhdysvaltojen presidentille kirjallisen ukaasin: "Näpit irti Vietnamista!"


Itseäni ärsytti aivan suunnattomasti Pussy Riotin matkijat ja sympatiseeraajat, jotka järjestivät tai yrittivät järjestää samanlaisia performansseja. Näin tapahtui ainakin Itävallan Wienissa ja huhujen mukaan yritti tapahtua myös Helsingin Uspenskissa, mutta ovet olivat kiinni ja performanssi jäi tekemättä. Kohteina on siis ollut ulkomaisia ortodoksisia kirkkoja. Mitä itävaltalaiset ortodoksit ovat tehneet tai suomalaiset ortodoksit, että he ansaitsevat tuollaisen kohtelun? Tarkoitus oli - aivan kuten tässä samanaikaisessa ylen kenialaisessa Mannerheim-elokuvassa - "taiteen vapauden" nimissä hankkia näkyvyyttä itselle, omalle ryhmälle, tekijöille - ei enää varsinaisesti sille oikealle asialle, joka on kaiken ytimessä eikä etenkään sille, jota asia läheisesti tai jopa kivuliaasti koskettaa. Performanssissa ortodoksista kirkkoa, elokuvassa vähäisiä enää elossa olevia veteraaneja.

Samalla tämä Pussy Riot-performanssi tietysti osoittaa yhteiskuntamme - niin omamme kuin muidenkin valtioiden - valtaisaa sekularisoitumista, maallistumista. Uskonnollisilla asioilla ja tunteilla ei ole merkitystä suurelle joukolle ihmisiä. Vain minulla, minun asialla, minun tunteillani on jotain merkitystä. Eikä ole väliä, jos omia narsistisia tunteita ja ajatuksia esille tuotaessa tallataan toisten syvimpiä ja uskonnollisia tunteita ja asioita. Jos he eivät sitä ymmärrä, heitä voidaan aina syyttää suvaitsemattomiksi ja paikalleen jämähtäneiksi taiteen vihollisiksi.
*
Kovin monien teistä ei pidä ryhtyä opettajiksi, sillä te tiedätte, että meidät opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin.
Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.
Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta.
Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa.
Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän!
Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma.
Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.
Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.
Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja.
Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!
Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä.
Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni?
Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.

(Jaak.3:1-12, rukouspalveluksesta joutavan puheen hävittämiseksi)


HAP

internetääliö

perjantai 17. elokuuta 2012

60. Voiko kirkko huonosti vaiko vain ihmiset?

Viimeaikojen vitsaus niin kouluissa kuin työpaikoillakin on ollut kiusaaminen tai huono henkinen ilmapiiri. Tapahtuuko tällaista myös siellä, missä sitä pitäisi torjua ja missä kiusattuja, nujerrettuja tai vaiennettuja, vainottuja pitäisi auttaa - kirkon piirissä?
Tapahtuu ja siellä se varsin mielenkiintoista ja monitahoista onkin.

Muistan tarinat erään seurakunnan työntekijöistä, kahdesta papista, jotka sanan mukaisesti (erikoinen mielleyhtymä muuten tässä yhteydessä tuolla sanaparilla) hakkasivat toisiaan päähän Raamatuilla. Asiaa selviteltiin sitten aikanaan siviilioikeudessa ja saatiin varmaankin jonkinlainen ratkaisukin. Tehosiko se sitten riitapukareihin - onkin sitten aivan eri asia.

Noilla riitelyillä ei ole tarkkaa osoitetta. Ne voivat siis olla kummasta kansalliskirkostamme tahansa tai vaikka muitten uskontokuntien parista. Kaikkialla on ihmisiä ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa - miten se nyt menikään - no ainakin niin, että kyllä he kohta alkavat riitelemäänkin. Työpaikallakin. Seurakunnissakin.

Ortodoksisen kirkon seurakunta on siitä hankala riitelypaikka, että usein siellä on vain kaksi työntekijää. On siis erittäin vaikea tai pitäisikö sanoa mieluummin helppo valita riitelykumppani, kun ei ole mistä valita. Tosin on ortodokseilla suurempiakin seurakuntia ja silloin on siis suuremmat ja paremmat mahdollisuudet riitelyynkin. Silti tämä seurakunnan koko ei liene koskaan ollut rajoittava tekijä, kun tarvetta riitelyyn on ilmennyt. Ortodoksitkin kun ovat vain ihmisiä - ainakin vielä elossa ollessaan.

Suurissa seurakunnissa riitelykin on siis helpompaa. Mutta luulisi, että siellä on myös ns. ammattilaisia, etteivät asiat kärjistyisi liiaksi. Mutta tässäkään ei ilmeisesti luulo ole tiedon väärti. Tai toista sananlaskua lainaten: suutarin lapsilla ei ole tässäkään tapauksessa kunnon kenkiä.

Silloin, kun työpaikkaan liittyy muita ongelmia, kuten esimerkiksi huono tai heikko johtajuus, klikkiytymistä, nepotismia (sukulaisten suosimista), taloudellisia ongelmia tai jopa taloudellisia väärinkäytöksiä jne. silloin ollaankin jo sellaisessa suossa, ettei siitä selvitä ihan kotikonstein ja omin avuin. Pahimmillaan työntekijät sinnittelevät päivästä toiseen, ovat usein sairauslomilla, nauttivat mielialalääkkeitä tai muita lääkkeitä selvitäkseen seuraavaan päivään ja viimeisinä konsteina eroavat tehtävistään tai joskus jopa menevät äärimmäisyyksiin ja päätyvät itsetuhoisiin ajatuksiin.

Kirkollamme on viime vuosina toiminnassaan selvästikin ollut tällaista toimintaa vahvistavia toimintamalleja ja käyttäytymistä, joka mielestäni on todella harmittavaa ja surullista. "Suuret päälliköt" vaikenevat vaikeuksien edessä - heikkouttaan, osaamattomuuttaan, varovaisuuttaan vai mitä - en tiedä. Päälliköiden vaikeneminen luo ympärille erilaisia "hoveja ja klikkejä", jotka pian ottavat muodostuneessa valtatyhjiössä vallan itselleen ja ohjaavat laivaa minne sattuu. Usein omien halujensa ja tarpeidensa ja etenkin etujensa suuntaan sortuen joskus jopa arveluttaviin ratkaisuihin tai lähes laittomiin päätöksiin esimerkiksi vaikka rahan ja erilaisten etujen jaossa, työpaikoissa, tehtäväjaoissa, toimenkuvissa, jne.

Demokraattisista toimielimistä on tullut "todellista valtaa pitäville" riesa ja ne on alistettu jo valmiiksi hierarkkisessa järjestelmässä kumileimasimen asemaan ja näissä elimissä olevista aktiivisista ja kirkon ja etenkin seurakuntalaisten etua ajattelevista toimijoista tehdään häirikköjä, vallantavoittelijoita tai muuten kirkon toimintaan sopimattomia.

Jokin aika sitten sain lukea eräältä Internetin roskasivulta karmaisevan vertauksen tässäkin asiassa Venäjän historiaan. Tekstissä kirkkomme tilaa verrattiin tsaariin ja Rasputiniin. Siinä sanottiin kirkostamme jotenkin niin, että Rasputin taluttaa väsynyttä tsaaria miten sattuu ja minne sattuu, ilman että tsaari itse ymmärtää tilanteen todellisuuden ja vakavuuden. Vertaus saattaa tosin osin olla melko ontuvakin, mutta sai omassa kauhistuttavassa groteskisuudessaan ainakin minut ajattelemaan nykytilannetta surullisena.

Kun yhteisö - on se sitten työyhteisö, seurakunta tai vaikka kirkkokansa tai osa siitä - voi huonosti, oireilee, asialle pitää tehdä jotain. Turhat päälliköiden ja päättäjien puuhastelut turhien pelastuksen kannalta ja itse asiassa koko oman kirkkommekin tai seurakuntien kannalta merkityksettömien asioiden parissa pitää unohtaa ja jättää sivuun ja keskittyä oikeisiin asioihin. Silloin ongelmien ilmetessä johtajan ei kannata kadota näkyvistä pitkille sairauslomille tai sinnitellä edes sairaanakaan tekemättä oikeasti mitään asioille ja ihmisille, jotka huutavat apua. Silloin tarvitaan toimintaa - oikeaa toimintaa, ja vieläpä oikeaan suuntaan, jämäköitä tekoja ja jämäköitä ihmisiä - eikä pakenemista ja vaikenemista.
*
Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani ja anna lankeemukseni anteeksi. Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni.
Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset. Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden -- ilmoita siis minulle viisautesi!
Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut. Käännä katseesi pois synneistäni ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki. Älä karkota minua kasvojesi edestä, älä ota minulta pois pyhää henkeäsi. Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi. Jumala, pelastajani, päästä minut verivelasta, niin minä riemuiten ylistän hyvyyttäsi. Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.

(Psalmista 51, uusi käännös)
HAP
internetääliö

tiistai 14. elokuuta 2012

59. Rekisteröity parisuhde ortodoksisessa kirkossa - mahdottomuus vai mahdollisuus


Aika ajoin julkisuudessa nousee tai tarkoituksellisesti nostetaan keskusteluun ihmisten erilaiset seksuaaliset suuntautumiset. Muistamme hyvin ns. "television homokeskustelun", jonka seuraukset näkyivät ja tuntuivat laajasti etenkin luterilaisen kirkon puolella. Kirkosta erottiin, ihmisiä tuomittiin sanomisistaan tai ajatuksistaan sanoin ja kirjoituksin suvaitsevaisiksi tai suvaitsemattomiksi. Jälkipyykki muistutti paljolti nykyaikaista noitavainoa.

Ortodoksisesta kirkosta on usein sanottu, että se on välttynyt moiselta polemiikilta. Onko näin? Ja jos on miksi niin on?

Eivät ortodoksiset ihmiset poikenne niin suuresti valtavirrasta ja muista suomalaisista. Ei kuitenkaan liene olemassa yhtään luotettavaa tilastoa, joilla voitaisiin osoittaa esimerkiksi homoseksuaalisten ihmisten osuus väestöstä, joten lienee yhtä mahdotonta sanoa, paljonko ortodokseissa on erilaisia sukupuolisia suuntauksia edustavia ihmisiä.

Yleinen mielipide ortodoksisesta kirkosta tuntuu olevan - ainakin näin ortodoksina subjektiivisesti katsellen - näissä asioissa melko myönteistä ja "myötäkarvaan silittävää". Mielenkiintoista pohtia, mistä tuokin johtunee. Ortodoksisesta kirkosta on myös usein sanottu, että se on median lellikki. Sitä ei käsitellä samanlaisin ottein, kuin toista kansalliskirkkoamme, luterilaista kirkkoa. Kaikkeen tähän miellyttävyyden ohessa liittynee kuitenkin myös suuria ongelmia ja loukkuja, joihin kirkko voi pudota.

Miellyttävän julkikuvan vuoksi ortodoksisesta kirkosta on saattanut muodostua monelle kirkkoon liittyvälle tai sitä aikovalle väärä kuva: Kuva liian myönteisestä, kaikki sietävästä kirkosta, mikä ei ihan kokonaan suinkaan pidä paikkaansa. Ehkä joitain asioita ei ole kirkossamme vain tuotu esille samalla tavalla ja selitelty samalla tavalla kuin toisessa kansalliskirkossamme.

Samalla kirkkomme on selvästi monessa asiassa konservatiivisempi kuin luterilainen kirkko. Monet kirkon kannalta katsotut asiat, kuten vaikka pappeus (vrs. naispappeus), ovat ja pysyvät vakaina ortodoksisessa kirkossa. Uskon peruskappaleet eivät muutu vuosittain. Niiden muuttamisesta joksikin muuksi ei edes paljoa puhuta. Samalla on kuitenkin mielenkiintoista havaita myös se, että monelle kirkkoomme liittyvälle on muodostunut kuva, että kirkkomme on liberaalimpi kuin luterilainen kirkko, ainakin joissain asioissa ja tämä puheena oleva sukupuolinen suuntautuminen on heidän mielestään juuri yksi tällainen asia.

Tästä syystä julkisuuteen on melko voimakkaasti markkinoitu käsitystä, jonka mukaan ortodoksinen kirkko sietäisi enemmän tai paremmin sukupuolista seksuaalisuuden poikkeavuutta. Myöskin ns. enemmän tai vähemmän tunnetut ortodoksiset julkihomot - osa heistä kirkkoon aikuisiällä edellä mainituista syistä liittyneitä - ovat muokanneet varmasti käsitystä tässäkin asiassa. Kun heitä ei ole ortodoksisen kirkon taholta julkisesti tuomittu, on katsottu, että kirkko suvaitsee asian ja sietää sitä paremmin.

Ortodoksisella kirkolla ei ole yhtenevää kaikkia paikalliskirkkoja sitovaa kantaa esimerkiksi juuri homoseksuaalisuuteen, kuten ei moneen muuhunkaan nykyaikaiseen eettiseen kysymykseen, jotka eivät nousseet ensimmäisen vuosituhannen aikana esille niin, että niitä olisi erikseen ilmiöinä käsitelty yleisissä seitsemässä ns. ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. Siksi ortodoksinen kirkko ei ole lausuntoautomaatti, josta joko "nappia painamalla" tai kirkkoa ärsyttämällä saa lausunnon asiaan kuin asiaan: sukupuolenvaihtoon, aborttiin, verensiirtoon, elinten luovuttamiseen ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Moneen asiaan on toki sanottu ns. kirkon kanta, mutta sitä ei ole vahvistettu koko Kirkon kannaksi. Siis joku paikalliskirkko voi asiasta lausua jotain, mutta koko ortodoksinen yhteisö, Kirkko, ei ole asiasta lausunut mitään yhteistä.

Jos tarkastellaan asiaa koko Kirkon kannalta peruslähtökohta kuitenkin on, ettei ortodoksisen kirkon kanta esimerkiksi homoseksuaalisuuteen ole vuosisatojen tai voitaneen jo sanoa vuosituhansien aikana muuttunut. Näkökantaa voidaan toki uudistaa, huomioiden, että kirkolla on aina tässä asiassa ollut perimmäisenä huolenaiheena ihminen, joka harjoittaa tällaista toimintaa tai joka on identifioitunut homoseksuaaliksi. Kirkon huolena ei siis ole synti vaan syntinen. Ortodoksisen kirkon opetus on aina ollut selkeä suhteessa homoseksuaalisuuteen. Otetaan siis tämä asia seuraavaksi tarkempaan tarkasteluun.

Raamatussa on lukuisia viittauksia samaa sukupuolta olevien suhteisiin ja heidän seksuaaliseen toimintaan. Alkaen 1. Mooseksen kirjasta, jossa on viittaus homoseksuaalisuutta harjoittaviin miehiin Sodomassa (josta termi sodomia). Myös 3. Mooseksen kirjassa viitataan ”pyhyyden koodiin” ja rangaistukseen tällaisesta toiminnasta: "Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa." (3. Moos.20:13)

Vanhan testamentin yleisimmät seksuaalisia suhteita käsittävät kohdat ovat ”normaaleja” miehen ja naisen välisiä sukupuolisuhteita, joiden tarkoituksena on lisääntyminen, suvun jatkaminen. Tätä samaa näkemystä, ajattelua ja opetusta jatketaan Uudessa testamentissa etenkin apostoli Paavalin kirjoituksissa. Hän tuomitsee miesprostituoidut ja homoseksuaalit korinttolaiskirjeessään: "Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät."

Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat kirkon mielipiteen kehityksen homoseksuaalisuuteen. Vanhan testamentin näkemys on sopusoinnussa tuon ajan juutalaisen yhteiskunnan eetokseen, katsontakantaan: ”tuomio ja rangaistus”.

Uuden testamentin apostoli Paavalin opetukset vastaavat Kristuksen opetusta, missä ”tuomio” sisältää varoituksen ”kovasta rakkaudesta” ja että tällainen aktiivisuus estää ihmistä ”perimästä” Jumalan valtakuntaa. Tällainen ajattelun ja opetuksen kehitys on merkittävää erilaisille signaaleille maailmanlopusta ja Kirkon aidosta huolesta ihmisistä. Apostoli Paavalin kirjoitukset ovat merkittäviä myös siksi, että niissä homoseksuaalisuus mainitaan samassa yhteydessä muiden syntisten toimintojen ja intohimojen kanssa.

Myös Kirkon isät ovat kirjoittaneet asiasta ja ilmaisivat saman ajatuksen ja opetuksen: homoseksuaalisuus on moraalitonta ja väärin. Didakhe (kreikaksi: Διδαχή / Opetus) eli apostolien opetus (Kahdentoista apostolin opetus), vuosina 50-160 kirjoitettu ohjeisto kristilliselle yhteisölle sekä pyhän Basileios Suuren kanonit, pyhien Johannes Krysostomoksen, Augustinuksen, Gregorios Nyssalaisen, Johannes Paastoajan kanonit sisältävät joitain aiheeseen liittyviä kirjoituksia kuten myös 500-luvun Justinianoksen teksti viisi-kuudennesta ekumeenisesta kirkolliskokouksesta. Kaiken kaikkiaan Uuden testamentin ja Kirkon isien kirjoituksissa ei ole esimerkkejä homoseksuaalisuuden hyväksymisestä, tunnustamisesta tai edes suvaitsevaisuudesta.  

Ortodoksinen kirkko ottaa huomioon, että homoseksuaali on ihminen, persoona ennen kaikkea ja toimet, jotka hän tekee, ovat tarkastelun alaisia ja siten kirkon kannalta katsottuna syntisiä. Tämä on merkittävä seikka noissa tapahtumissa, jotka on aiemmin mainittu ihmisiä tuomitsevina, sillä on tehtävä selvä ”ero homoseksuaalisen aktin ja tällaiseen aktiin viehtymyksen (halun)” välille. Pohjimmiltaan vanhoissa ortodoksisissa kirjoituksissa ja uusissa kannanotoissa suunnataan huomio siis siihen toimintaan, jota ihmiset harjoittavat. Eräänlainen epävirallinen yhteenveto lausumista voisi olla: "Ortodoksinen kirkko ei tuomitse henkilöä, joka pitää tämän homoseksuaalisen taipumuksensa kurissa ja kirkko auttaa homoseksuaaleja, jotka haluavat löytää tämän vapauttavan suunnan." Näin asiaa on esimerkiksi muotoiltu Amerikan ortodoksisten kirkkojen piirissä.

Tämäkin osoittaa, että Kirkon palava halu on auttaa ihmisiä olemaan tekemästä näitä toimia. Kuten on muidenkin syntien, syntisten tapahtumien kohdalla ja intohimojen torjumisessa, on oltava vilpitön ymmärrys, että tällainen käyttäytyminen on väärin ja että on oltava vilpitön halua korjata asia rukouksen ja parannuksen kautta. Meitä muistutetaan Kristuksen omista sanoista halvaantuneelle (Joh.5:6): "Tahdotko tulla terveeksi?" Siksi ortodoksisissa kannanotoissa on selvä yhteys homoseksuaalisuuden ja sen Kirkon näkemyksen kanssa, missä aviorikos, haureus tai muu seksuaalisesti loukkaava käyttäytyminen on syntiä.

Amerikan kreikkalais-ortodoksisen arkkihiippakunnan pappi, isä Stanley Harakas (s. 1932) toteaa omassa kannanotossaan asiasta, että tällaiset asiat ovat kaikki intohimoja, jotka – vaikka olemme luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi – ihmisen lankeemuksen seurauksena valitettavasti riivaavat meitä. Näitä seksuaalisesti suuntautuneita intohimoja on käsitelty ehdottomina ja käsitellään samoin Raamatussa, kanoneissa, patristisissa kirjoituksissa, koska ne ovat uhka kirkon keskeiselle teemalle ja avioliiton opetukselle.

Avioliiton merkitys ortodoksiselle kirkolle on osoitettu sekä siinäkin tosiasiassa, että Kristuksen ensimmäinen ihme tehtiin Kanaan häissä (Joh.2:1-11), että avioliiton ikuisen pyhittämisen sakramentissa. Vaikka avioliitto ei ole kaikkien Kristuksen ruumiin jäsenten valinta, sillä jotkut valitsevat luostarielämän, ei ole epäilystäkään sen keskeisestä merkityksestä Kirkolle ja se on varmasti ainoa oikea tilanteessa, jossa ihmisellä on seksuaalisia suhteita toisen kanssa (lisääntymisen vuoksi). Morsian ja sulhanen yhdistetään yhteen sakramentin kautta ja heistä tulee yhtä lihaa pitkälti samalla tavalla kuin ”Kirkko on liitetty Kristukseen”. Myös sakramentin aikana he tarjoavat elämänsä Kristukselle, toinen toisilleen ja heidät symbolisesti kruunataan marttyyrien kruunulla.
*

Kysymykset vihittäville:
"Onko sinulla (miehen nimi/naisen nimi) hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli ottaa aviovaimoksesi/aviomieheksesi tämä (naisen nimi/miehen nimi), jonka näet tässä vierelläsi ?" Kysymykseen vastataan: "On, arvoisa isä."
Kruunaus:
"Jumalan palvelija (etunimi) kruunataan Jumalan palvelijattaren (etunimi) kanssa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen."
"Herra, meidän Jumalamme, kruunaa heidät kunnialla ja arvonannolla."
(tekstejä avioliiton sakramentista)



HAP
internetääliö

keskiviikko 8. elokuuta 2012

58. Ortodoksisen teologian opiskelijat joukolla mukana vaaleissa



Entäs jos he ihan oikeasti olisivatkin menossa mukaan tuleviin kuntavaaleihin. Meillä olisi silloin porvari- ja sosialistiehdokkaita, vasemmalta ja oikealta, perussuomalaisia, kristillisdemokraatteja, kokoomuslaisia ja mitä kaikkia puolueita sitä onkaan. Muistanenko edes niitä kaikkia! Olisihan se mielenkiintoista, mutta olisiko se moraalisesti oikein tulevilta kirkon työntekijöiltä?

Tuo otsikko taitaa silti olla "hieman" harhaanjohtava. Eivät he liene menossa - ainakaan joukolla - tuleviin kuntavaaleihin, mutta olivat kyllä joukolla mukana äskettäisissä ortodoksisen kirkon seurakuntavaaleissa, ainakin opiskelupaikkakunnallaan Joensuussa. Joitain ehdokkaita menikin jopa läpi paikalliseen seurakunnanvaltuustoon tällaisen melko voimakkaan ja itse asiassa ihan ilmeisen oikeutetunkin keskittämisen vuoksi.

Viime presidentinvaalien aikaan julkaisin Facebookissa kuvan vain toisesta presidenttiehdokkaasta, koska minulla ei ollut kuvaa siitä toisesta ehdokkaasta ortodoksisessa viitekehyksessä. Sain aikaiseksi sosiaalisessa mediassa sellaisen myräkän, että ei tosikaan. Minut - mihinkään puolueeseen kuulumaton, täysin epäpoliittinen houkka - leimattiin välittömästi tuon kuvan esittämän ehdokkaan puolueen jäseneksi. Taustayhteisöni, jossa kuvia julkaisin, revittiin mukaan samaan soppaan ja kyseltiin, onko se todella tuota mieltä. Mukana raivossa oli niin tuntemattomia kuin tuttujakin - ortodoksejakin, vaikka kai suurin osa oli aivan muita. Tutut ortodoksit saivat silloin politikoida mielin määrin sosiaalisessa mediassa, minä en, vaikka en tosin politikoinutkaan. Mutta minulta ei siis suvaittu tällaista, olin siis suvaitsematon. Kirjoitin aiheesta harhankin (nr.11) nimeltään "Suvaitsevaisuuden pakko".

Viime päivinä on saatu lukea netistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta erilaisia kannanottoja politiikkaan mukaan menemisestä lähestyvissä kuntavaaleissa koskien etenkin kirkon työntekijöitä. Tuoreessa muistissa monella on vielä tapaus "isä Mitro", jota reposteltiin kaikissa mahdollisissa medioissa molempien osapuolien (ko. henkilön sekä ortodoksisen kirkon) toimesta ja eri osapuolien julkisuudessa näkymisen eli medianäkyvyyden vuoksi ihan riittämiin. Ilmaista mainosta kyseiselle ehdokkaalle tuli roppakaupalla. Lopputulos kuitenkin ko. henkilölle: kirkon puolelta papillisten tehtävien toimituskielto ja politiikan puolelta keskustelun eli puheen loppuminen aiheesta => ko. henkilön unohtaminen ja asian unohtaminen melko pian sekä kirkon piirissä että ilmeisesti osittain myös puolueen piirissä. Mutta saahan hän tosin kohtuullista palkaa ja kulukorvauksia meppivuosiensa ajalta. Emme tosin taida edes tietää, onko kyseinen meppi toiminut työssään hyvin vai huonosti, kun ns. oma puoluekaan ei taida henkilöstä pahemmin muille kertoa, kun hänhän ei oikeastaan edes kuulu puolueeseen vaan on ns. "sitoutumaton". Tältä ainakin tällaisesta taviksesta tuntuu.

Luulisi tuon episodin opettaneen meille ortodokseille jotain. Ja itse asiassa lukemani perusteella näin lienee tapahtunutkin. Puolueiden värvärit tuskailevat, kun eivät saa ehdokkaikseen ortodokseja, papeista nyt puhumattakaan. Mielenkiintoinen tilanne!

Muistan joskus lukeneeni - jos käyttäisin entisen pääministeri Paavo Lipposen retoriikkaa - jonkun kaunaisen tutkijan tutkimustuloksen siitä ketkä puoluepolitiikkaan haluavat ja ketkä siellä ovat ja vaikuttavat. Muistelen tuon tuloksen olleen melko karua luettavaa. Valtaa puolueissa pitävät sellaiset ihmiset, jotka edustavat pääasiassa alinta tai paria kolmea alinta sosiaaliryhmää. Kun sitä vielä verrattiin (!muistaakseni!) myös älykkyyteen, raaka - täysin huonon muistini varainen - tulos muistaakseni oli, että meitä johtaa kunnissa ja maassamme tyhmin 5% populaatiosta. Voi olla, että muistan väärin, mutta usein tuntuu siltä, että tutkija olisi ollut kuitenkin oikeilla jäljillä, jos olisi tuollaisen tuloksen oikeasti saanutkin. Tai sitten koko asia on ihan houkan harha-ajatuksia.

Tuota "tutkimusta" ajatellen tuntuu helpottavalta ajatella, että ortodoksit eivät lähdekään mukaan politiikkaan. He eivät halua olla yhden liikkeen edustajia, yksien ihmisten, yhden ryhmän edustajia, vaan he ovat kaikkien puolustajia, kaikkien edustajia, joiden tavoite on muualla, muissa arvoissa kuin oman edun tavoittelussa. Voi olla, että ajattelen liian ruusuisesti (varmuudeksi ja oikeusprosessien välttämiseksi pitää sanoa, ettei tällä ole mitään tekemistä pääministerin morsiamen kanssa), ja pidän meitä ortodokseja puhtaina pulmusina ja idealisteina. Sallittakoon se toki tällaiselle houkalle, joka itsekin ressukka toimii kirkkopolitiikassa, missä ei ole minkäänlaisia eroavuuksia puoluepolitiikan ja edellä mainittujen "lainalaisuuksien" kanssa. Samat tosiasiat ne sielläkin jylläävät, prosentteineen kaikkineen. Mutta pian se loppuu - siis ainakin osaltani ja lopullisesti.
*

Pappeus ei suojaa pastoraalisessa työssä vaikeuksilta. Pappi tuntee pitkällisten ihmissuhteiden jälkeenkin lähimmäisiään rajallisesti ja hän joutuu antamaan koko ajan paljon itsestään. Siksi papin työ on kuluttavaa ja työhön ei ole helppo keskittyä. Arvot ja elämä joutuvat usein ristiriitaan keskenään.

Pappi rakentuu hengellisesti, jos hänellä on rippi-isä, esimerkiksi oman hiippakunnan piispa, johon hän voi luottaa ja joka rakastaa häntä. Pappi tarvitsee työohjausta, jotta hän voisi syventää toimenkuvaansa. Lisäksi pappi tarvitsee terapiaa, joka auttaa häntä sietämään oman elämänsä kärsimyksiä.
(isä Pentti Hakkarainen kirjassaan "Kirkko luovana yhteisönä")


HAP
internetääliö

tiistai 7. elokuuta 2012

57. Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut



Olen näemmä kirjoitellut viime aikoina runsaasti tulevaisuudesta sekä ihmisten ja arvojemme muuttumisesta. Tämän muutoksen olemme huomanneet oman arkisen elämämme lisäksi myös oman Kirkomme elämässä. Vanha fraasi Kirkon ja sen arvojen pysyvyydestä näyttäisi aina välillä horjuvan. Onko todella näin vai onko tunne vain harhaa?

Olen pohdiskellut tuota arvojen ja tapojen muutosta myös suhteessa kirkon työntekijöihin. Mielestäni kirkon työntekijöiden suhde työhönsä ja seurakuntalaisiin, ihmisiin, on muutoksessa, joka mielestäni ei kaikilta osin ole myönteistä. Oli melko lähellä, että olisin kirjoittanut edellä olevaan lauseeseen sanan "työhönsä" tilalle "leipätyöhönsä", mutta viime hetkellä muutin sen pelkäksi työksi, jollainen siitä onkin useimmille kirkon työntekijöille tullutkin. Vanha haukkumanimi "leipäpappi" viittaa kielteisesti leipätyöhön, mutta jätin se joka tapauksessa pois, koska työllä on mielestäni nykyään ihan oma nykyaikainen sointunsa. Työ on työtä ja vapaa-aika vapaata, jolloin ei ajatella työtä, ei tehdä työtä eikä olla mitenkään työn kanssa tekemisissä. Näin myös kirkon työntekijöiden osalla, jolloin vaikkapa viitan päältä ottaminen on symbolinen ele sille, että pappeus tai muu kirkollinen tehtävä "jää naulakkoon" ja alkaa vapaus.

Oliko sitten toisin ennen? En tiedä. Ehkä, siltä ainakin tuntuu. Mutta myös moni muu asia oli toisin. Seurakunta oli erilainen, se toimi toisella tavoin. Ennen se oli hierarkkinen, jäykkä, salaileva, läheinen, täysipäiväinen, oma. Nyt se on osin demokraattinen, liberaali, avoin, kaukainen, osa-aikainen, joskus jopa vieras. Yhä useampi aktiivinen kirkon jäsen on myöhemmällä iällään jäseneksi liittynyt, tuore ortodoksi, siksi usein hieman "uskossaan kiihkomieleinen", "ortodoksia ortodoksisempi", mutta myös uskostaan enemmän tai vähemmän aidosti kiinnostunut.

Valitettavan usein tosin moni on unohtanut, mitä tuli luvattua antamassaan uskon vakuudessa: "Hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja Kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaan ottaen oikean uskon tahdon olla Ortodoksisen Kirkon uskollinen ja oikea lapsi." Miten tuo sitten näkyy?

Se näkyy asioina, aatteina, tapoina, käytäntöinä, joita enemmän tai vähemmän pakolla tai vapaaehtoisesti uitetaan ortodoksiseen uskoon. Usein pontimena muutoksille on sanonta: "Ne kuuluvat nykyaikaan" tai "Emme elä enää 300-luvulla." Monia uskomme perusasioita ja käytäntöjä aletaan pitää outoina, nykyelämälle vieraina ja niitä halutaan muuttaa nykyaikaisimmiksi, paremmin meille nykyihmisille sopiviksi. Helppous ja vaivattomuus astuvat kilvoituksen ja vaikeasti saavutettavuuden tilalle. Monet nykyaikaiset "ismit" astuvat teologian ja oman kirkkomme uskonopin ja Tradition tilalle: feminismi, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, liberalismi, jne.

Jospa tuosta listasta poimisin vaikka yhden asian - tosin joillekin melko suuren - ja katsoisin sitä omalta kannaltani tässä edellä esittämässäni valossa. Feminismi sekä tasa-arvo ja sieltä pulppuavat vaatimukset naispappeudesta. Itse näen asian sellaisena, että vertaan sitä usein synnyttämiseen. Siis on asioita, jotka ovat ja pysyvät, eivätkä muutu, vaikka yhteiskunta ja sen tavat muuttuvat. Mies ei pysty synnyttämään, nainen ei voi toimia pappina. Aivan erilaisia asioita perusteiltaan, toista voi perustella biologisilla tosiasioilla, toista teologisilla arveluilla ja kulttuurihistoriallisilla arvoilla. Silti minulle samanarvoisia perusteina ja tosiasioina. Eikä noiden asioiden muuttaminen mielestäni ole mahdollista ilman suurta väkivaltaa asioiden perusteissa ja niiden muuttamisessa. Samalla pitää myös sanoa, etten tunne minkäänlaista tarvettakaan mennä muuttamaan noita asioita, sillä mielestäni kumpikin asia on kunnossa: niin synnyttäminen kuin oman kirkkomme pappeus.

Naisen asemasta kirkossa on käyty keskustelua varmaan koko kirkon olemassaolon ajan. Tai ainakin siitä on keskusteltu ortodoksisesta kirkosta eronneissa kirkoissa, joiden historia alkaa pääosin noin 1000-luvulla ja jatkui laajempana noin 1500-luvulta alkaen. Naista on arvostettu aina ortodoksisessa kirkossa. Jopa niin, että kaikista kunnioitettavin ihminen on nainen, Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria. Kirkkomme nimitti häntä aiemmin Raamatun sanoin ensimmäisenä ihmisenä "armoitetuksi" (nykyisessä käännöksessä "armon saanut", Luuk. 1:28). Sellaisena Maria tunsi, että tuo hänen armoitettu tilansa tulee kaikissa hänen Poikansa seuraajissa olemaan aina ylistyksen kohteena. Siksi Kirkko onkin aina ylistänyt pyhää Neitsyttä autuaaksi, kaikkein pyhimmäksi, Jumalansynnyttäjäksi, johon arvoon itse Jumala on hänet kutsunut sekä Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän kautta korottanut.

Kristus ei saanut jumaluuttaan syntymällä Mariasta, vaan Hän syntyy iankaikkisuudessa Jumalasta Isästä eroamatta Hänestä. Neitsyt Mariasta Kristus syntyi ihmisyytensä puolesta, mutta tämä Kristuksen ihmisluonto aina yliluonnollisen sikiämisensä hetkestä asti on otettu Jumalan Pojan jumalallisen persoonan eroamattomaan yhteyteen, ja sen kautta tapahtuu siinä Kristuksen ihmisluonnon jumaloituminen. Tämän vuoksi on myös pyhä Neitsyt - Jumalansynnyttäjä - sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä hän ei synnyttänyt ihmis-Jeesusta, joka tuli sitten Jumalaksi, vaan todellisen Jumalan, joka otti Marialta meidän lihamme kanssa samaa olentoa olevan ja sikiämisen hetkellä jumaloituneen lihan. Näinhän Kirkkomme oppi meille on opettanut ja yhä opettaa.

Uskomme on hyvin kiteytynyt meille kaikille tutussa veisussa:
„Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti. Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi, ja serafeja verrattomasti jalompi, Sinua, puhdas Neitsyt. Sanan synnyttäjä, Sinua, totinen Jumalansynnyttäjä."

Kaikki tämä kertoo mielestäni kaiken oleellisen Kirkkomme suhtautumisesta naiseen, Kirkkomme kunnioituksesta naista ja yleensäkin naisia kohtaan. Sitä ei tarvitse enää erillisillä päätöksillä naispappeudesta perustella ja muuksi muuttaa. Jos joku tuntee jostain "maallisesta" syytä tulevansa "maallisten ihmisten" syrjimäksi Kirkossa, se ei ole Kirkon syy.

Meni hieman pitkäksi tuo selitys, mutta menköön, koska asia on vakava ja vaatii siksi varmaan normaalia enemmän selityksiä. Harhauduin samalla myös tuosta alussa mainitsemastani aiheesta: kirkon työntekijöiden suhteesta omaan työhönsä. Osin syitä siihen pitänee hakea hieman samoista eväistä kuin edellä mainitsin: Kirkkoon liittymisen myöhäisyydestä, oman ortodoksisen elämänhistorian vajavuudesta, lyhyydesta sekä kulttuurien erilaisuudesta ja yleisemmin ehkä myös maallistumisesta.

Kirkon työntekijä - on hän sitten piispa, pappi, kanttori, diakoniatyöntekijä, vahtimestari tai mikä muu tahansa - on joskus eksyksissä, jos hän ei ole elänyt kaikkea sitä, mitä opettaa tai minkä parissa työskentelee. Opettamiseen ja työn tekemiseen ei aina riitä kirjatietous ja yliopisto-opiskelu. Joensuun maisterit ovat siis tässä suhteessa joskus ammatillisessa mielessä kehnompia kuin pappisseminaarin pojat (käytän noita nimityksiä, joita ole työntekijöiden kuullut käyttävän). Pappi tai piispa, joka ei ole itse käynyt kriparia, ei ymmärrä kai koskaan oikein sen merkitystä oikein. Pappi tai kanttori, joka on elänyt toisessa maassa (vaikka kuinka ortodoksisen elämän) ei aina ymmärrä suomalaista ortodoksista kulttuuria ja sen arvoja. Siksi kai tuo kaihomielinen tunne entisaikojen (hierarkkisen ja salailevan) käytännön paremmuudesta verrattuna nykyiseen (demokraattiseen ja avoimeen) käytäntöön, tuntuu siltä, mitä kirjoitin edellä.

Mitä asioille sitten pitäisi tehdä? En tiedä. En ole sellaisessa asemassa enkä tehtävässä, että enää osaisin, puhumattakaan että saisin neuvoa näissä asioissa muuten, kuin toteamalla presidentti Koivistomaiseen tapaan, että "tarttis tehrä jotain". Asioita voidaan varmaankin ohjata jonkin verran kirkon työntekijöiden koulutuksessa, mutta se ei riitä. Opiskelijoiden tulee liittyä paremmin, enemmän ja läheisemmin oman seurakunnan elämään. Ennen vaadittiin oman papin suositus, kun pyrittiin pappisseminaariin. Enää yliopistoon ei sellaista tarvita. Kuka tahansa voi mennä opiskelemaan papiksi, kanttoriksi, opettajaksi, riippumatta hänen vakaumuksestaan, uskonsa syvyydestä ja muista perustavaa laatua olevista asioista noissa ammateissa tai sanoisin mieluummin kutsumustehtävissä. Opiskelemaan pääsyyn riittää kirjatietous pääsykokeissa.

Mutta välillä tuntuu oman Kirkkomme piirissä siltä, ettei tällaisille tärkeille ja perustavaa laatua oleville asioille ole aikaa eikä riittävästi halua kaikenlaisten muiden hallinnollisten askartelujen ja puuhastelun ja turhanpäiväisten kinastelujen ohessa. Päättäjien ja todellisten vaikuttajien ja toimijoiden keskuudessa ei pohdita niitä asioita, jotka johtaisivat oman Kirkkomme parhaaseen, tuloksen parantamiseen sen ydinalueella: ihmisten pelastumiseen.
*
Jumalan armosta tullessani ortodoksiseen eli yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon annan tämän kirjallisen vakuutuksen, jolla tunnustan ja omaksun kaiken, mitä seitsemän pyhää ekumeenista synodia sekä paikalliset kirkolliskokoukset ovat säätäneet ja rakkaudella omaksuneet. Näin hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja Kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaan ottaen oikean uskon tahdon olla Ortodoksisen Kirkon uskollinen ja oikea lapsi.
(ortodoksiseen kirkkoon liittyvän antama kirjallinen uskon vakuutus)


HAP
internetääliö

lauantai 4. elokuuta 2012

56. Urbaanit uusavuttomat ja tulevaisuus



Tulevaisuus on aina tuntunut olevan kaukana. Muistan, kun nuorena poikana odotin lähes epätoivoisena, jotta tulisin ajokortti-ikään eli saisin luvan ajaa autoa. Samoihin aikoihin 60-luvun lopulle sijoittui myös ravintolaan pääsynkin odottelu ja lupa ostaa ihan laillisesti ensimmäinen kolmosolut. Molemmat odottelut tulivat ja menivät ja tuntuvat nyt huvittavilta.


Onhan tuohon pitkän ja monivivahteisen elämäni varrelle sitten jäänyt varmaan lukuisia muitakin odotteluja, osa jännittäviä, osa ihan turhia, mutta joka tapauksessa monenlaista odottelua. Jotkut tosin aivan oleellisia ja todella merkittäviä koko elämälleni. Mutta harmi - en ole koskaan ollut mikään hyvä odottelija. Olen luonteeltani kärsimätön, malttamaton ja odottelu tuottaa joskus lähes fyysistä tuskaa.


Tämä "tauti" ei ole vanhetessaan parantunut. Mutta odotteluajat ovat kumma kyllä huomattavasti lyhentyneet. Joskus ei oikein huomaakaan, kun jokin on jo ohi ennen kuin ennätti oikein alkaakaan. Joitakin vuosia sitten odottelin eläkkeelle pääsyä ja se tulikin sitten loppujen lopuksi tosi vauhdilla ja samalla vauhdilla se on jatkanut matkaansa eteen päin ja nyt voi jo sanoa, että on jo monta vuotta eläkkeelle jäämisestä, vaikka ihan tuossahan se vasta oli. Kummallinen tämä ihmismieli.


Tulevaisuus on samalla muuttanut muotoaan noista nuoruusvuosista. Se, mitä silloin ajattelin tulevaisuudelta ja tulevaisuuden olevan, on nykyään näköjään ihan erilaista. Samoin - kuten jo edellä mainitsin - odotteluaika on muuttunut. Kaikki tulee eteen vauhdilla, joskus tuntuu kuin liian nopeasti tulisi. Saisi elämä hieman hidastaa, ihan niin kuin silloin nuorena, jolloin sitä sai odottamalla odottaa, eikä se sitten aina edes tullutkaan.


Nykyään tulevaisuus saattaa olla jopa pelottavaa, kun se ennen oli kiehtovaa. Helposti saattaisi nyt vanhana ajatella, että vaihtaisin tulevaisuuden ehkä johonkin muuhun, kun se ei ennen olisi tullut mieleenikään. Kun tuohon pelottavuuteen sitten yhdistetään oma kärsimättömyyteni, siitä tuleekin sitten mielenkiintoinen coctail.


Kärsimättömyyttäni olen joskus kuvannut toiveella, että voi kun saisin olla koomassa ja jossain paketissa, silloin kun pitää matkustaa jonnekin kauas vaikka ulkomaille. Olen ehdottanut, että minut - kärsimätön hötkyilijä - vaivutettaisiin koomaan, pakattaisiin laatikkoon ja lähetettäisiin sitten vaikka Kreikkaan, jossa herätettäisiin koomasta ja saisin viettää koko loman tehokkaasti ilman liittymäkuljetuksia, lentoja, odotteluja lentokentillä tai muualla.


Kävin muutama päivä sitten Puroniemen leirikeskuksessa, jossa käteeni sattui ONL:n julkaisema lehti 'Tuohustuli' ja sen pääkirjoitus tulevaisuudesta. Ei tuo tulevaisuuden odottelu ole näköjään lehden kirjoituksen perusteella sitten minun nuoruuteni yhtään helpottunut. Mieluumminkin ehkä päinvastoin. Kun silloin omassa nuoruudessani moni asia oli kuitenkin melko suurella tarkkuudella ennustettavissa ja ennakoitavissa, sitä se ei enää ole nykynuorille. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulutusta, työnsaantia, ammattia, avioitumista, lasten tekoa, jne. - siis useita ns. elämän perusasioita.


Nykyään mikään ei taida olla enää varmaa ja ennustettavissa. Kaikessa vallitsee epävarmuus, erilaiset uhat vaanivat matkalla ja maaliin pääsy voi olla vaikeaa tai viedä ihan erilaisten polkujen kautta, kun oli alkuun ajatellut. Vaikka omasta mielestäni annoimme omille lapsillemme oman maailmankuvan ja elämänarvojemme mukaisen kasvatuksen, se ei ole kuitenkaan kokonaan suojannut heitä maailman epävarmuudelta ja arvaamattomuudelta.


Tänään pitää valmistua useampaan kuin yhteen ammattiin, osasta monenlaisia asioita pärjätäkseen maailmassa ja selviytyäkseen vastaan tulleista kohteista ja ongelmista. Mutta samalla, kun noita uusia taitoja on opeteltu, useita muita elämälle tärkeitä vanhoja taitoja on kadonnut, unohtunut, jopa kadonnut. Osasta nykyihmisiä on tullut urbanisoituneita ja lähes uusavuttomia, jotka luontoon joutuessaan saattaisivat kohtuullisissakin olosuhteissa kuolla kylmyyteen, nälkään, janoon tai johonkin muuhun seikkaan, jotka eivät olisi vastaavassa tilanteessa tulleet kysymykseen "entisajan nuorilla".


Samoin heidän - ainakin tällaisen vanhemman ihmisen näkökannasta katsoen - elämisenkin taitonsa ovat osittain kadoksissa tai lienevätkö nekin heikenneet tai vaihtuneet johonkin sellaiseen, jota minä en enää ymmärrä. He eivät aina osaa korjata rikkoontunutta tavaraa, elää säästeliäästi, huolehtia haltuunsa saamastaan omaisuudesta ja nauttia yksinkertaisista asioista kuten vaikkapa luonnosta, luonnon kauneudesta ja luonnossa olemisesta. Juostaan elämysten perässä, jotka turruttavat eläytyjänsä niin, että seuraava kokemus on oltava edellistä voimakkaampi, jotta se edes jotenkin tuntuisi jossakin. Ja kaiken on samalla oltava huippuhygieenistä, tutkittua, selvitettyä ja turvallista. Ja muu joutoaika istutaankin sitten tietokoneen tai jonkin muun samanlaisen vempamen ääressä. Ei näin tietysti ole kaikkien kohdalla, mutta osalla kuitenkin.


Muistan, kun joskus vuosia sitten ajattelimme antaa omille pojillemme jotain, joka olisi kestävää ja tarjoaisi tietoja ja taitoja elämässä selviytymiselle. Siksi veimme heidät jo varhain ja pikkupoikana mm. vaelluksille Lappiin, elämään teltoissa, autiomajoissa, tekemään nuotion ja valmistamaan siellä ruokansa, kävelemään melko pitkiäkin matkoja. Etsimään juomakelpoista vettä ja selviytymään vaikeistakin sääolosuhteista tai maastoista. Luulen, että nuo taidot ovat auttaneet heitä myös urbaanissa ympäristössä. He eivät ole hätkähtäneet omituisuuksia, sietävät hyvin erilaisuutta ja ongelmia ja turvaavat paremmin yhteistyöhön ja ystäviin. Ja jos jotain pitää tehdä käsillä, he tekevät sen: korjaavat, rakentavat, toimivat.


Onneksi tässä pikaisesti muuttuvassa maailmassa on kuitenkin yksi joka on ja pysyy samana vuosi toisensa jälkeen, vuosisata toisensa jälkeen jo vuosituhansien ajan: oma kirkkomme, ortodoksinen kirkko. Siihen on voinut turvata aina niin huonoina hetkinä kuin myös kiitollisina hyvinä hetkinä. Se ei ole hylännyt, se on kantanut ja sieltä on löytynyt aina se turva, jota kulloinkin on tarvinnut.


Muistan erään tarinan, joka kertoi ihmisestä joka kulki Herran kanssa rannalla. Merkkinä siitä rantahiekkaan jäi kahdet jalanjäljet, jotka kulkivat rinnakkain. Sitten ihmiselle tuli vaikeuksia ja ongelmia. Hän katsoi hämmentyneenä jälkiä rannan hiekassa ja ihmetteli ja kysyikin sitä Herralta, että mihin Hän katosi ongelmien hetkellä, koska siellä oli vain yhdet jalanjäljet. Herra vastasi: "Katsohan noita jälkiä, ne ovat syvemmät kuin aikaisemmat jäljet, koska kannoin silloin sinua sylissäni!"


Tuon kantamisen saamme me kaikki tuntea myös nyt odottaessamme omaa tulevaisuuttamme, joka usein näyttää ja tuntuu pelottavalta ja jonne matka ei aina ole helppoa eikä kivutonta. Etenkään vanhana.
*
Oi, Kaikkein pyhin Kolminaisuus, Elämänantaja, ota vastaan kiitoksemme kaikista laupeuden teoistasi ja tee meidät kelvollisiksi saamaan hyvyyksiäsi, että käytettyämme antamasi lahjat hyvin, saisimme astua Herramme ikuiseen iloon laulaen voittoveisua: Halleluja, halleluja, halleluja!
(Kiitosakatistos 13. kontakki)


HAP
internetääliö