keskiviikko 31. lokakuuta 2012

85. Yksityistetäänpä Kirkkokin!

Seitsemän tunnin kipsi. Miten ne yksityisellä tekee sen niin paljon nopeammin!
(Kuva © Nettihoukka / HAP)
Olen viime päivinä tutustunut taas suomalaiseen terveydenhoitoon vai pitäisiköhän sitä sanoa sairaanhoitoon. Sekä yleiseen eli julkiseen terveyskeskuspalveluun että yksityiseen lääkäriaseman palveluun. Valitettavasti täytyy sanoa, että niiden välillä on suuri ero - yksityisen hyväksi. Mistähän tuokin mahtaa lopulta johtua?

Onneksi en nyt kuitenkaan ollut itse hoitojen kohteena, tähän valitettavaan rooliin joutuivat ensin kuumeileva vunukkani ja sitten nuorin poikani, jonka jalan pohjeluu meni ilmeisesti poikki, kun hän kaatui pitkospuilla. Tätä kirjoittaessani hän on nyt ollut terveyskeskuksessa ja sairaalan ensiavussa jo noin reilut viisi tuntia, eikä soittoa kuulu pääseekö pois vai leikataanko. Vunukan visiitti lääkärissä kesti noin varttitunnin yksityisellä.

Pojallanikin oli tai on matkavakuutus, jonka piikkiin tuon kaiken lääkäröinnin olisi voinut panna ja osittain panikin, koska onnettomuus sattui toisella paikkakunnalla, mutta kun alkuun täällä koton tuntui, että onhan meillä oma sairaala, niin miksei siellä. No - näköjään siksi ei, koska siellä ei näytä homman oikein toimivan, mutta nyt ei auta valittelu enää, kun sinne on mennyt ja byrokratian kita nielaissut koko pojan.

Julkiset palvelut ja yksityiset palvelut ovat viime aikoina olleet laajasti esillä, kun ennen kunnallisvaaleja käytiin keskustelua sitäkin aihetta monella tapaa sivuten. Keskusteltiin kunnallisten palvelujen yksityistämisestä myös mm. sairaanhoidossa, kuten kai jo joillakin paikkakunnilla on tehty - ja simsala bim - hommahan näyttää siellä toimivan.

Milloinkahan tämä sama yksityistämiskeskustelu tulee kirkon piiriin? Voitaisiinko kirkon palvelut yksityistää? Voisiko tulevaisuudessa olla yksityisen firman palkkaamia pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä? Siis keikkapappeja ja keikkakanttoreita. Miksipä ei, mutta paljon tulee maailman vielä muuttua, kun siitä tulee jokapäiväistä rutiinia. Tosin tiedän, että ainakin luterilaisella puolella tällaisia mm. hautaustoimistojen ja muiden yrittäjien palkkaamia keikkapappeja ainakin on joskus jo ollut olemassa. Ortodoksisella puolella keikkapapit ja -kanttorit ovat olleet enemmän sellaisia eläkeläisiä, jotka paikkailevat sairaustapauksissa tai vastaavissa tapauksissa seurakunnissa toimenhaltijoita.

Tällä hetkellä tosin näyttää, että molemmat kansalliset kirkot, niin luterilainen kuin ortodoksinenkin, ovat näissäkin asioissa melkoisessa muutoksessa. Luterilaista kirkkoa en kovin hyvin tunne, mutta se informaation perusteella, mitä mediasta olen saanut, tuntuu ajoittain siltä, että ollaan jo hieman menty ylikin hyvästä.

Ortodoksisessakin kirkossa on jo paljon viitteitä huonommasta. Kirkon ylin johto ja vaikuttajat - päättäjät - askaroivat aivan epäoleellisten asioiden kanssa ja kiistelevät - hyvä ettei verissäpäin - kirkon tehtävän ja ihmisten pelastuksen kannalta katsottuna aivan turhissa asioissa kuten esimerkiksi siinä, kuinka monta miljoonaa tuhlataan kuolleitten esineiden - toki kulttuurimme kannalta tärkeiden - mutta silti vain esineiden ja niitä suojelevien seinien kunnostamiseen ja näyttelyvitriinien modernisoimiseen.

Samaan aikaan ihmiset kaikkoavat kirkoista, lapsia ei kasteta, seurakuntien jäsenmäärät pienenevät, ihmisten pahoinvointi lisääntyy ja kirkon rahat eivät riitä tällaisten asioiden korjaamiseen, hoitamiseen ja huolenpitoon. Arvot ovat heittäneet härän pyllyä, ihminen on unohdettu, kirkon hallinnon valtarakenteita vahvistetaan ja laajennetaan sellaisiksi, ettei sillä ole mitään tolkkua tämän kokoisessa kirkossa, jossa on siis hieman yli 60 000 jäsentä. Hullua!

Meillä on kolme hiippakuntaa, vaikka suurin osa jäsenistä asuu pääkaupunkiseudulla ja yhdessä hiippakunnassa. Mikäli piispat tekisivät töitä, Helsingin metropoliitalle pitäisi maksaa sama, mitä muille hiippakuntapiispoille maksetaan yhteensä. Mutta onneksi työteho ja vaikuttavuus on kaikilla sellainen, ettei kenties tarvetta palkan suurentamiseen ole, sen sijaan kannattaisin kyllä kaikilla palkan pienentämistä perinteiselle luostariasukkaan tasolle: riittävä ja hyvä elintaso ja terveydenhoito kustannetaan, muuta ei.

Samaan aikaan keskushallinto paisuu kuin pullataikina. Meidän kirkkomme keskushallinnolla johdettaisiin jo nyt paljon suuremman yksikön hallinto, kuin mitä reilun 20 seurakunnan, kolmen hiippakunnan ja reilun 60 000 jäsenen yhteisö vaatisi. Mistä tällainen suuntaus oikein johtuu? En tiedä. Arvailen. Olisiko johdossa puutteita osaamisessa, niin että osaamattomuusalueita hoitamaan tarvitaan delegaatio ihmisiä. Ja aina löytyy ihmisiä, jotka hamuavat valtaa, jos sitä joltain jää käyttämättä. Niin ja pääsevätköhän meidän piispamme työmäärän osalta liian helpolla, kun aikaa riittää dekkareidenkin kirjoittamiseen. Ihan mukavia nuo dekkarit, mutta kuitenkin ...

Kohta kokoontuvalle kirkolliskokoukselle riittää pohdittavaa, jos se nyt vain omilta riidoiltaan ennättäisi sitäkin tehdä. Se nähdään piakkoin. Seuraa uutisointia ja yritä löytää sieltä se villakoiran ydin.
*
Koko sielullasi työskennellen Kristuksessa sinä et miellyttänyt ihmisiä, oi Johannes, sinä kielsit juhlien pidon. Sen sijaan sinä lisäsit köyhien ruokintaa ja perustit heikoille majapaikkoja. Liikuttuneina he veisaavat sinulle:
• Iloitse sinä Lyykian Myrran Nikolaoksen jäljittelijä;
• iloitse sinä nöyryydelläsi korkeuden voittanut.
• Iloitse sinä, joka saavutit rikkauden köyhyydessä;
• iloitse sinä, jonka hyveet olivat mallina munkeille.
• Iloitse sinä, joka Abrahamin lailla osoitit vieraanvaraisuutta muukalaisille;
• iloitse sinä kodittomien orpojen turvapaikka.
• Iloitse sinä avuttomista vanhuksista huolehtija;
• iloitse sinä omaisuutesi köyhille jakanut.
• Iloitse sinä, joka osoittauduit lohduttavaksi enkeliksi kaikille koettelemuksissa oleville;
• iloitse sinä, joka käänsit rikkaiden kädet laupeuden töihin.
• Iloitse sinä, jonka rakkauden syvyydestä Jumalanäiti iloitsee.
Iloitse, oi Johannes Krysostomos, sinä suuri pyhä esipaimen!

(Akatistos pyhälle Johannes Krysostomokselle, Konstantinopolin arkkipiispalle, 8. iikossi)
HAP
internetääliö

P.S. Nyt poikani on ollut jo "hoidettavana" seitsemän ja puoli tuntia eli työpäivän. Soitti, että tule hakemaan, jalka on kipsissä.

HAP

torstai 25. lokakuuta 2012

84. Onneksi en ole diktaattori

Koulutuksessa voi olla läsnä joko todellisesti tai virtuaalisesti.
Voiko myös päätöksiä tehdä samalla mentaliteetilla?
(Kuva © Nettihoukka / HAP)

Istuin päivän sosiaalisen median koulutuksessa. Meren rannalla kauniissa maisemissa Kallvikissa ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa Sofiassa. Yhdistelmä sosiaalinen media ja (ortodoksinen) kirkko kuulostaa tosin joistakin vanhemmista hieman kaukaiselta, aivan kuin magneetin vastakkaiset navat, plus ja miinus. Mutta selviytyäkseen myös ortodoksisen kirkon kuten luterilaisenkin kirkon on panostettava tälle toiminnan sektorille, muutoin kirkot menettävät nuoret ja nuoret aikuiset tyystin.

Jo nyt sanotaan pääkaupunkiseudulta, että yli puolet syntyvistä lapsista jätetään kastamatta kristillisen tavan mukaan. Se on huolestuttavaa ja toivoisin todella muutosta asiaan. Nettihoukka teki jo vuosi pari sitten aloitteen ortodoksiselle kirkolliskokoukselle yhdessä Mikko Juneksen kanssa kirkosta eroamisen syiden selvittämisestä ja mahdollisista korjaavista toimista se suhteen. Tehtävä annettiin eräälle Itä-Suomen yliopiston opiskelijalle, joka teki aiheesta pro gradu -työn ja se siitä. Eipä ole asiasta enempää kuulunutkaan sen jälkeen. Tehtävä suoritettu, nyt voidaan taas keskustella museon rahoituksesta. Jotenkin näin se kai menee. Tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Meille kerrottiin tämän päivän koulutuksessa, että 100 % nykyisistä alle 35 vuotiaista käyttää Internettiä ainoana tiedonlähteenään. Koulutuksen edellisessä osassa Valamossa kerrottiin sekin, että melkoinen osa vanhemmistakin ja etenkin vanhuksista käyttää myös nettiä ja käyttäjäluvut suurenevat koko ajan. Mutta mitä tekee kirkko. Miettii annetaanko 1-1,3 miljoonaa euroa museon korjaamiseen juuri, kun vuosina 2009 - 2011 saman rakennuksen home- ym. korjauksiin on kulutettu 2,4 miljoonaa euroa. Ja suurin osa koko rakennuksen hallinnollisesta toiminnasta ollaan siirtämässä Helsinkiin. Arvot eivät taida olla ihan kohdallaan kaikilla päättäjillä ja vaikuttajilla.

Luterilaisessa kirkossa asia on ymmärretty huomattavasti paremmin. "Hengellinen elämä verkossa" -hanke, jolla tehostetaan luterilaisen kirkon toimintaa netissä on saanut kohtuullisen hyvän määrärahan ja samoin kohtuullisesti ihmisresurssejakin tehtävää hoitamaan. Luterilaiset ymmärtävät paremmin kuin me ortodoksit, että ellei nuorista ja nuorista aikuisista huolehdita, ellei heitä saada kirkon piiriin, ei kohta ole myöskään kirkollisveronmaksajia - ja meidän tilanteessa siis näemmä rakennusten seinien korjauksien maksajia. Meillähän ei ole vielä kirkossa edes omia sosiaalisen median sivuja missään, paitsi joillakin hieman edistyksellisimmillä seurakunnilla. Kirkolta ne vielä puuttuvat, mutta katsotaan, josko kohta saataisiin. Luterilaiset ovat tullee myös talkoisiin mukaan ja he toimivat niin Valamossa kuin Kallvikissakin meidän ortodoksien kouluttajina.

Tosin edellisessä koulutuksessa keskushallintomme taholta kaiken nettitiedottamisenkin katsottiin olevan hierarkisessa suhteessa kirkkomme piispoihin ja piispojen ohjauksessa, jotka sitten suuressa nettiviisaudessaan määräävät, säätelevät ja kertovat, miten hommaa hoidetaan. Huh, huh! Tästä ne nuoret tykkäävät! Se, ettei itse osaa, ei saisi koskaan tällaisissakaan asioissa olla edistyksen ja asioiden eteenpäinviemisen ja jopa asioiden hoitamisen esteenä. Se, ettei jollakin päättäjällä tai kirkon vaikuttajalla tai toimijalla ole omia Facebook-sivuja, ei pitäisi olla ylpeilyn aihe, vaan aivan päinvastoin. Pinttyneet vanhat, vanhanaikaiset mielipiteet, asenteet ja vastustus olisi syytä tuulettaa ja tutkia maailmaa uusin silmin, täällä tapahtuu muutakin kuin museoelämää - täällä on oikeita ihmisiä, eläviä ihmisiä, jotka kaikkoavat kirkosta, ellei jotain tehdä ja pikaisesti. Jos olisin diktaattori, erottaisi tällaiset pelastussanoman kertomisen jarruttajat tai pakottaisin opiskelemaan pikaisesti asiaa ja korjaamaan tilanteen heti. Heidän onnekseen en ole, eikä minusta tule diktaattoria.

Katsotaan, mihin tämä sosiaalisen median koulutus johtaa. Ennuste ei ole ihan paras mahdollinen. Siitäkin saimme esimerkin, kun eräs koulutettava kertoi tekemästään selvityksestä omassa työyhteisössään. Kun kyse oli sosiaalisen median käyttöönotosta omassa ortodoksisessa seurakunnassa ja sen hyödyntämisestä evankelioimistyössä ja ihmisten pelastamisessa, vastaus melko laajalti oli: ei kiinnosta. Voi olla, että tähänkin asiaan tulee piakkoin muutos, kun taloudelliset seikat ajavat seurakunnat selkä seinää vasten. Ja tämä saattaa olla kovinkin lähellä, jos jaamme rahaa roppakaupalla kuolleille seinille ja näyttelyvitriineille ihmisten ja todellisen seurakunnallisen elämän sijasta. Se on hieman samaa kuin aikanaan omalla työpaikallani, kun rahaa annettiin pölyttyneiden pöllöjen hoitamiseen eli vanhojen biologian kokoelmien hoitamiseen mieluummin kuin lasten opetukseen. Oi aikoja, oi tapoja!
*
Herra, meidän Jumalamme, suuri ja armollinen. Hartain sydämin nöyrästi rukoilemme Sinua: Suojele armossasi kaikilta vaaroilta Kirkkoamme ja sen itsenäisyyttä. Siunaa ja varjele kirkkomme päämiestä, kaikkia päättäjiä, koko kirkkoa ja koko sen hallintoa. Anna kaikille vastuunkantajille viisautta ja ymmärrystä, vahvista ja tue heitä voimallasi tekemään työtä kirkkomme henkiseksi ja aineelliseksi edistämiseksi. Anna Pyhän Henkesi kasvattaa heidän sydämeensä oikeutta, rauhaa ja hyvyyttä, että me kaikki voisimme viettää kirkossamme hyvää ja lähimmäiset huomioivaa elämää. Aamen.
(Muunnos rukouksesta esivallan puolesta, joka luetaan mm. itsenäisyyspäivänä)


HAP
internetääliö

maanantai 22. lokakuuta 2012

83. Venäläisten kirkkojen kova kohtalo itsenäistyneessä Suomessa

21.10.2012 ilmestynyt kuvakirja Mikkelin ortodoksisesta pyhälle Georgios Voittajalle pyhitetystä sotilaskirkosta.
(Kuva © Nettihoukka/HAP)
Aina ajoittain kauhistelemme täällä koto-Suomessa kirkkojen kohtaloja eri puolilla maailmaa. Monen muistoissa ovat vielä ortodoksisten kirkkojen kohtalot entisessä Neuvostoliitossa ja viimeisimmät kohut ovat nousseet mm. Kosovon ortodoksisten kirkkojen hävittämisistä ensin alueen sisällissodan jaloissa ja nyt islamilaistuneessa omassa Kosovon itsenäisessä valtiossa. Mutta on meillä Suomessakin kauhistelun kohteita, kirkkoja on purettu melko tunnepitoisista syistä. Osa on muutettu toiseen tarkoitukseen - ei siis enää kirkolliseen tai myös ortodoksisesta luterilaiseksi kirkoksi, mutta osa on myös purettu. Ja purkaminen on ollut aikanaan melko brutaaliakin puuhaa.

Yksi ryhmä näitä kaltoin kohdelluiksi kirkoiksi joutuneita ovat vanhat ns. venäläiset sotilaskirkot, joihin sodan jälkeen ja osittain jo aikaisemminkin - itsenäisyyden saavuttamisen yhteydessä ja sen jälkimainingeissa - kohdistettiin estoitta ns. ryssävihaa. Hyvänä merkkinä tästä ovat näiden kirkkojen nimet kansan suussa. Ne ovat yhä halveeraavasti "ryssänkirkkoja".

Yksi puretuista sotilaskirkoista sijaitsi Mikkelissä, jossa oli toiminut jo vuosien ajan ensin suomalainen sotaväki ja 1900-luvun vaihteen jälkeen venäläinen sotaväki. Venäläiset tarvitsivat oman kirkon, joka luonnollisesti oli ortodoksinen, koska tuolloin suurin osa venäläisestä sotaväestä oli tietysti ortodokseja.

Kirkon rakentaminen tapahtui vuosina 1906-07 ja se valmistui 1908, jolloin se vihittiin pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan muistolle ja venäläisen 5. suomenmaalaisen tarkk'ampujarykmentin käyttöön. Kirkkona se ehti toimia vain muutaman vuoden, sillä jo vuonna 1914 venäläinen sotaväki poistui Mikkelistä ja kirkko otettiin vuonna 1918 sotasaaliina haltuun Suomen valtiolle.

Kirkon vaiheet siitä eteenpäin ovat ihmeelliset. Venäläistämiskauden paineet purkautuivat kaikkeen venäläiseen, mikä jäi Suomeen itsenäistymisen aikoihin. Siis myös "ryssänkirkkoihin". Niistä ei pidetty huolta ja niitä käytettiin ortodoksista kirkkoa halventaviin tarkoituksiin. Mikkelissä esimerkiksi reki- ja kärryvarastona sekä muidenkin armeijan tarvikkeiden varastopaikkana. Olipa siis melko hulppeat varastot ikonostaaseineen ja seinämaalauksineen.

Samaan aikaan suomalaiset kauhistelivat Neuvostoliiton kirkollisia oloja, mutta eivät joko tienneet tai välittäneet lähes samankaltaisista tapahtumista Suomessa. Nehän kohdistuivat "vain" "ryssänkirkkolaisiin". Mikkelin kirkossa käytiin ammuskelemassa ikoneihin, olihan ne hyviä "ihmishahmoja" ampumakohteiksi. Tavaroita ei luetteloitu eikä varastoitu pitkään aikaan ja siksi osa "ihmeellisesti" vain katosi jonnekin.

Edes vähäisempiäkään korjaustöitä ei tehty ja kirkko Mikkelissäkin pääsi hieman rappeutumaan. Vain hieman, sillä kirkko oli rakennettu hyvistä raaka-aineista ja huolellisesti, mutta mikään ei kestä kaikkea, etenkin jos sitä vielä pidetään varsin "kroisisti".

Talvi- ja jatkosodan ajat olivat sitten Mikkelin sotilaskirkolle katastrofaalista aikaa. Kirkon tornit purettiin, kun katsottiin niiden olevan hyviä maamerkkejä neuvostokoneille. Torniin raahattiin jopa konekivääri. Lähellä ja selkeämmällä paikalla olleen Mikkelin tuomiokirkon torneja ei kuitenkaan purettu, vaikka lienevät nekin olleet ehkä vielä parempia maamerkkejä ja ihan Mannerheimin Päämajan vieressä vielä. Mutta aika oli silloin tuollainen ja mitä sitä enää suremaan, varsinkaan, kun tehtyjä ei saa tekemättömiksi.

Kirkko purettiin vuonna 1958, kun Mikkelin ortodoksit olivat saaneet oman kirkkonsa melko lähelle sotilaskirkkoa noin kahdeksan vuotta aikaisemmin ja kun kirkko oli sotilaiden tekemien muutosten vuoksi päässyt melko huonoon kuntoon esimerkiksi katon osalta.

Purkamisprosessikin oli melkoinen näytelmä, jossa osallisina olivat niin paikalliset ja valtakunnalliset viranomaiset kuin myös silloiset ortodoksisen seurakunnan päättäjät. Purkaja ilmeisesti rikastui melko mukavasti, mutta Mikkeli menetti kauniin kirkkorakennuksen, joka sijaitsi todella kauniilla paikalla. Mikkelin sotilaskirkko on aina kiinnostanut Nettihoukkaa ja siksi siitä tuli kerättyä melkoinen kuva-, ääni- ja muu materiaalivarasto vuosien saatossa. Vuonna 2008 kerätty materiaali koottiin yhdessä Nettihoukan pojan kanssa kirjaksi, josta sitten otettiin toinen painos vuonna 2010. Kumpikin painos myytiin loppuun melko nopeasti, sillä asia kiinnosti suuresti mikkeliläisiä ja laajempaakin yleisöä.

Vuoden 2012 syksyllä Nettihoukka päätti tallettaa osan keräämistään arvokkaista historiallisista kuvista kuvakirjaan, joka saapuikin painosta eilen. Kirjaa ei varsinaisesti ole tarkoitettu myyntiin, ellei sitä nyt ryhdytä kyselemään todella innokkaasti. Kirjaa on painettu vain ensimmäisen kirjan tekijöille ja mahdollisesti katselukappaleet luovutetaan myös yleiseen katseluun Mikkelin maakunta-arkistoon, Mikkelin maakuntakirjastoon ja Mikkelin ortodoksiselle seurakunnalle. Katsotaan nyt kiinnostaako kirja näitä tahoja.

Toivottavasti historia ei enää koskaan toista näitä tapahtumia ja Jumalan kunniaksi rakennetut jumalanpalveluspaikat saavat jatkossa toimia kirkkoina ja rukoushuoneina eli tšasounoina siellä rukoileville ihmisille.
*

Oi, Kristuksen marttyyri, pyhä Georgios Voittaja. Sinä uskon jalon taistelun taistelit. Sinä toit itsesi Jumalalle otolliseksi uhriksi ja sait Häneltä voitonseppeleen. Rukoile meidänkin syntiemme anteeksiantoa.
(rukous, joka luettiin Mikkelin sotilaskirkossa toimitetussa viimeisessä jumalanpalveluksessa)


HAP
internetääliö

perjantai 19. lokakuuta 2012

82. Hyvä ja paha meissä

Liekö muovituolin ruuvi löystynyt, mutta kiristää se piti ukin avustuksella ja työnjohdon (vas.) tarkassa valvonnassa.
(Kuva © Nettihoukka / HAP)
Heräsin aamulla aikaisin, kun ei nukuttanut. Nenäkin oli hieman tukossa. Nuorin poikani oli käymässä ja nukkui vielä toisessa huoneessa. Silloin oli hyvää aikaa katsella makuuhuoneessa läppärillä YLE Areenalta Pohjois-Korean hirmuhallitsijan, "Rakastetun johtajan" Kim-Jong-ilin lapsenlapsen Kim Han-solin haastattelua. "Muumimamma" Elisabeth Rehn haastatteli tätä Pohjois-Korean nykyisen diktaattorin, "Loistavan toverin" ja "Suuren seuraajan" Kim Jong-unin veljenpojan lasta ohjelmassaan "Elisabeth kohtaa". Haastattelu oli todella mielenkiintoinen.


Haastattelussa tuli varsin konkreettisesti esille, että pahassakin voi olla hyvää. Pahalla ihmiselläkin on hyvä puolensa. Ihminen, joka tappaa, raiskaa ja tuhoaa, saattaa olla kotona lapsiaan rakastava vanhempi. Samalla ohjelmassa tuli esille sekin, että kuuluminen johonkin dynastiaan tai etuoikeutettuun ryhmään aiheuttaa sen jäsenille aina ongelmia: hänet eristetään muusta kansasta, hän ei välttämättä tiedä, mitä ympärillä tapahtuu (tosin usein näkee sen silti) ja hänen maailmansa on aivan "toisesta ulottuvuudesta" kuin tavallisilla ihmisillä. Kun Pohjois-Koreassa nähtiin nälkää ja ihmisiä kuoli tuhansittain, hallitseva eliitti eli yltäkylläisyydessä ja runsaudessa.

Samalla tuo ohjelma toi esille varsin konkreettisella tavalla, kuinka tärkeää maailmassa onkaan toisten ihmisten (siis eri kulttuureista tulevien ihmisten) kohtaaminen, heihin tutustuminen, heidän kunnioittaminen ja vielä kaikista tärkeimpänä: KOULUTUS. Ilman koulutusta ihmisistä tulee susia, petoja ja toisten ihmisten - koulutettujen ohjailtavia. Mielestäni tämä on näkynyt viime aikoina monissa konflikteissa niin Aasiassa kuin Afrikassa - etenkin ns. arabikevään tapahtumissa.

Tätä ohjelmaa katsoessani tuli mieleeni eräs aikanaan netissä kiertänyt tarina intiaanivanhuksesta, joka jutteli lapsenlapsensa kanssa. Se oli seuraava:

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa. Hän sanoi:
"Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on paha. Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe.
Toinen on hyvä. Se on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus ".
"Kumpi susi voittaa?", kysyi lapsi.
"Se susi voittaa, jota ruokit", vastasi vanhus.


Kuinka opettavainen tarina onkaan. Ja kuinka se sopi vaikka tuohon haastatteluun, jossa hirmuhallitsijan lapsenlapsi oli haastateltavana. Sinusta tulee sellainen, millä sinua ruokitaan. Vihaava tuhoaja tai rakastava auttaja.

Tuon ohjelman jälkeen olin onnellinen omasta elämästäni. Onnellinen, etten elä Pohjois-Koreassa; onnellinen, että meillä ei ole mitään suurta konfliktia Suomessa; onnellinen, että olen tavallinen suomalainen; onnellinen, että minulla on ihanat lapset ja lapsenlapset, vunukat, jotka tunnen, joiden kanssa saa elää ja olla tekemisissä ja jotka opettavat minulla valtavasti erilaisia ihania asioita elämästä. Asioita, joita en aikaisemmin ollutkaan jostain syystä vielä oppinut.

Voi kuinka ihanalta tuntui, kun pieni sydämeni murskaaja, hieman vajaa kaksivuotias prinsessa tuli viimeksi luokseni ja painoi sormellaan minua nenästä. Kesti hieman ennen kuin tajusin. Olimme leikkineet Skypessä (jossa minulla on kamera ja vastapuoli - siis vunukat näkevät minut) ja he alkoivat heti naamani ilmestyessä ruutuun "tökkiä" minua sormella ja poikani lempeästi varoitteli: "Ei saa tökkiä ukkia nenään." Nyt kun oltiin minun luona, eikä vunukoiden isä ollut kieltämässä, nyt sai ihan "livenä" tökkiä ukkia nenään. Arvatkaapa, suliko sydämeni.


*

Herra, Jeesus Kristus, olkoon Sinun armosi lasteni ja lapsenlasteni päällä, varjele heitä suojassasi, suojele kaikilta paholaisen juonilta, torju heistä vihollisen hyökkäykset, avaa heidän sydämensä silmät näkemään ja korvat kuulemaan, anna heidän sydämiinsä heltymys ja nöyryys.

Herra, me kaikki olemme Sinun kättesi tekoa, ole sääliväinen lapsiani ja lapsenlapsiani kohtaan ja käännä heidät katumukseen.

Pelasta, Herra, ja armahda lapsiani ja lapsenlapsiani sekä valaise heitä Evankeliumisi viisauden valolla, ohjaa heidät käskyjesi polulle ja opeta heidät tekemään tahtoasi, sillä Sinä olet meidän Jumalamme.

Aamen.

(Rukous lasten puolesta Herralle)

HAP
internetääliö

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

81. Johannes Karhapää - marttyyri vai luopio

Sonkajanrannan kirkon vihkiäiset v. 1915. Keskellä arkkipiispa Sergeij,
Johannes Karhapää seisomassa kolmas vasemmalta.

Suomen ortodoksiseen kirkkoon ei ole vielä saatu kanonisoitua yhtään omaa, suomalaista pyhää. Tosin jokunen Suomessakin vaikuttanut henkilö on kyllä kanonisoitu, kuten esimerkiksi Helsingissä aikanaan kirkkoherranakin vaikuttanut Aleksander Aleksandrovitš Hotovitski. Hänestä on tuon Helsinki-periodin (1914-1917) vuoksi alettu käyttää myös nimeä Aleksander Helsinkiläinen, vaikka hän olikin Ukrainassa syntynyt ja suurimmaksi osaksi Venäjällä ja Venäjän ortodoksisessa kirkossa kirkollisen uransa tehnyt.

Nettihoukka - virallisena kirkolliskokousedustajana - teki vuoden 2011 Suomen ortodoksiselle kirkolliskokoukselle aloitteen, jonka yhtenä osana oli jonkinlaisen piispainkokouksen ohjauksessa olevan valmistelevän työryhmän perustaminen selvittämään, löytyisikö Suomesta kanonisoitavia pyhiä. Kirkollishallitus esitti kirkolliskokoukselle aloitteen hylkäämistä. Kirkollishallitus perusteli kantaansa silloin piispainkokouksen 11.10.2011 (siis muutama kuukausi aloitteen teon jälkeen) antamalla lausunnolla, jossa todetaan, että aloitteessa esitetyt toimet paikallisten pyhien mahdollisten kanonisointien osalta ovat jo valmisteilla. Tässä yhteydessä kirkollishallitus viittasi vielä piispainkokouksen ortodoksisesta kirkosta annettuun lakiin perustuvaan asemaan kanonisen oikeuden tulkitsijana. Siis suomeksi: "maallikot älkööt pyrkikö tällaisia asioita huseeraamaan, se on piispojen asia."

Piispainkokous asetti kokouksessaan 31.5.2011 (siis suunnilleen aloitteen teon ja jättämisen aikoihin) ns. kalenterityöryhmän (pastori Sergius Colliander, ylidiakoni Jyrki Härkönen, nunna Kristoduli, nunna Ksenia, [silloinen] munkkidiakoni [nykyään pappismunkki] Serafim Seppälä) valmistelemaan ortodoksisen kirkkokalenterin uudistustyötä ja hyväksyi 11.10.2011 työryhmän laatiman työsuunnitelman.

Työryhmä valmistelee piispainkokouksen siunauksella Suomen kirkolle peruskalenterin eli menologionin, joka toimii pohjana vuosittaisen kirkkokalenterin valmistelussa. Laadittava suomenkielinen menologion sisältää mineassa mainitut pyhät sekä valikoidusti paikallisesti ja muuten merkittävät pyhät, juhlat ja tapahtumat sekä muut suomenkielisessä Synaksarionissa olevat pyhät.

Työryhmä kokoaa menologioniin myös luettelon Suomen ortodoksisen kirkon ja sisarkirkkojen uusista kanonisoinneista ja tekee piispainkokoukselle ehdotuksia mahdollisten kanonisointiprosessien käynnistämisestä.

Näin asiakirjoissa kirjoitettiin ja saa nähdä, milloin ja minkälaisin tuloksin lopputyö saadaan ulos.

Lopullisessa vuoden 2011 kirkolliskokouksen päätöksessä luki:
"Piispainkokouksen tulee tehdä selvitystyö koskien paikallisten pyhien kanonisointiprosessin käynnistämistä, toteuttamista ja sen lopullista päätöksentekoa. Piispainkokousta pyydetään tuomaan selvitystyö tiedoksi vuoden 2012 kirkolliskokoukselle."

Katsotaan, mitä marraskuussa 2012 kirkolliskokoukselle asiasta selvitetään.

Yhtenä kanonisoitavana suomalaisena pyhänä on joskus mainittu - enemmänkin julkisuudessa, ei siis piispojen keskuudessa - tuupovaaralainen Johannes Karhapää (1884-1918), Suomen kansalaissodan aikoihin elänyt ja kuollut Sonkajanrannnalla vaikuttanut ortodoksi, kirkollinen ja kansansivistystyön aktiivi.
Johannes Vasilievitš Karhapää
(1884-1918)
Johannes Vasilievitš Karhapää tai Rannan Jussi kuten häntä myös kutsuttiin, syntyi vuonna 1884 ja hän asui Tuupovaaran (silloisen Koveron kunnan) Sonkajanrannan kylässä pienellä Nissilän tilalla. Hän oli jo varsin pienenä omaksunut vahvan ortodoksisen identiteetin. Hänen uskonvakaumuksensa oli syvä ja sivistysharrastuksensa laaja.

Jo varhain - ilmeisesti PSHV:n alaisen paikallisen nuorisoyhdistyksen nimissä - hän lähestyi ortodoksista arkkipiispa Sergijtä pyytäen häneltä apua ortodoksisen uskon vahvistamiseen ja luterilaisuuden torjumiseen lasten kasvatuksessa. Pian tämän jälkeen Johannes lähestyi arkkipiispaa uudelleen toiveella saada paikkakunnalle ortodoksinen kansakoulu ja oman uskonnon opetusta. Tuohon aikaan koulujärjestelmä Suomessa oli vielä kehittymätön ja hajanainen. Koulut olivat usein (luterilaisia) kirkollisia alakouluja tai ns. kiertokouluja. Oppivelvollisuutta ei ollut ja koulutus oli siksi melko harvojen tarjolla.

Koulun perustamispyynnöstä alkoi melko vaikuttava ajanjakso Johannes Karhapään elämässä. Kuvioon tuli mukaan äskettäin perustettu Karjalan veljeskunta. Sortavalan Evankelinen Seura oli uskonnonvapauslain myötä aloittanut aggressiivisen luterilaistamiskampanjan kaikkialla Karjalassa, arkkipiispa Sergij ja hänen apulaisensa pappismunkki (myöhemmin arkkimandriitta) Kiprian päättivät, että sen torjumiseksi tarvitaan voimaperäistä sisälähetystyötä myös ortodoksien puolelta. Vuonna 1906 keskusteltiin Uhtualla alustavasti myöhemmin melko huononkin maineen saaneen Karjalan veljeskunnan perustamisesta, mikä sitten tehtiinkin seuraavana vuonna 1907 Aunuksen Vitelessä.

Veljeskunta saarnasi Jumalan sanaa ortodoksisten karjalaisten keskuudessa karjalan, slaavin, venäjän ja suomen kielillä sekä levitti rukouskirjoja ja muuta tarpeellista kirjallisuutta. Lisäksi avustettiin paikallisia pappeja mm. juhlien järjestelyssä sekä harjoitettiin hyväntekeväisyyttä, mm. tuettiin vähävaraisia kirkkoja ja tsasounia, järjestettiin laulukursseja sekä autettiin köyhiä.

Karjalan Veljeskunnan toiminta hiljeni tuntuvasti apulaispiispa Kiprianin kuollessa yllättäen 1914 vatsakalvontulehdukseen Pietarissa. Varsinaisesti Veljeskunnan lakkautti Suomen senaatti päätöksellään vuonna 1918. Toimintaa ja omaisuutta siirtyi vuonna 1921 arkkipiispan päätöksellä PSHV:lle ja Veljeskunnan koulurakennukset siirtyivät Raja-Karjalan kunnille tavallisiksi kouluiksi.

Mutta ennen tuota ennätti Johannes Karhapään elämässä tapahtua paljon. Hän sai aikaiseksi Sonkajanjärvelle ortodoksisen koulun, jonka Karjalan Veljeskunta perusti sinne vuonna 1908. Tämä oli yksi kolmesta samaan aikaan perustetusta koulusta ja sen opetuskieli oli suomi, vaikkakin niissä opetettiin myös venäjää.

Koulun perustaminen lisäsi paineita alueen kouluolojen parantamiseksi niin aluevirainomaisen (lääninhallitus) kuin paikallisten viranomaisten (Koveron kunta, myöhemmin Tuupovaara sekä Ilomantsin kunta) tahoilla. Sen seurauksena saatiin päätös, että Sonkajanjärvelle piti palkata (kunnalliseen) kouluun ortodoksinen opettaja, millä yritettiin "nollata" kirkollisen koulun perustaminen tai jopa estää se.

Mutta Karhapää yhdessä eräiden muiden paikallisten kanssa jatkoi oman koulun perustamisajatusta yhdessä Veljeskunnan kanssa ja yritti saada Veljeskunnan koululle jopa eräänlaista "korvaavan koulun" statusta paikallisviranomaisilta. Yhtenä perusteena oli jo edelläkin mainittu Veljeskunnan tekemä ja alueella erityisesti ortodoksien keskuudessa tarpeellinen sosiaalinen työ, köyhien ja vähävaraisten tukeminen ja kunnan puutteelliset sosiaalipalvelut.

Kaiken riitelyn ja monenlaisen hämmennyksen keskelläkin oma ortodoksinen koulu saatiin aikaiseksi ja Sonkajanrannan koulu aloitti lastenkouluna ja laajeni siitä nelluokkaiseksi, jossa oli naisopettaja ja sivutoiminen poikien käsityönopettaja - eli käytännössä samanlainen kuin muutkin sen aikaiset kansakoulut. Koulu toimi entisessä tavallisessa maalaistalossa ja sen omisti kiinnekirjalla (ortodoksinen) hengellinen konsistori ja ylläpitäjänä toimi Karjalan Veljeskunta. Jo vuonna 1911 siellä toimi eräänlainen sisäoppilaitos, jossa etenkin köyhät ja hieman kauempana asuvat koululaiset voivat siis jopa asua ja ruokailla.

Koulun viereen saatiin myöhemmin oma kirkkorakennus vuonna 1915 erään pietarilaisen kauppiaan lahjavaroilla ja se vihittiin naisprofeetta Hannan nimikkopyhäköksi. Kirkko ei siis ollut alueen seurakunnan, Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkko, vaan Veljeskunnan kirkko. Kirkon vihkiminen pienellä paikkakunnalla oli suuri tapahtuma, johon otti osaa myös Suomen silloinen ortodoksinen arkkipiispa Sergij seurueineen, joka muodostui lukuisista papeista ja Valamon munkeista.

Johannes Karhapään osuus kaikessa tässä toiminnassa oli merkittävä ja se aiheutti sekä kiitollisuutta että kateutta, jopa vihaa kaikista suomalais-nationalistisimmissa henkilöissä. Siksi kaiken tämän ja monen muun asian seuraukset olivatkin sitten myöhemmin katastrofaalisia Johannekselle itselleen.

Johannes toimi edelleen aktiivisesti ortodoksisuuden puolustajana ja sivistyksen levittäjänä alueella. Hänen toimintansa taustalla oli luonnollisesti ortodoksinen kirkko ja tuonaikaiset venäläiset vallanpitäjät, tsaarin hallintokoneisto. Hänellä oli luonnollisesti hyvät yhteydet niin Karjalan Veljeskuntaan kuin vaikka silloiseen vuosina 1909-1917 toimineeseen kenraalikuvernööri Seyniin. Kaikki nämä yhteydet ja hänen toimintansa ortodoksisen uskon - "ryssän uskon" - levittäjänä katsottiin hänen vahingokseen myöhempinä aikoina Venäjän vallankumouksen ja Suomen valtiollisen itsenäisyyden lähestyessä ja niiden melskeissä.

Johannes Karhapää tai kuten se konsistorin nimityksessä oli, Ivan Vasilievitš Karhapää, toimi sitten - vastustajien panettelun mukaan ilman mitään sivistystä - kiertävänä ortodoksisen uskonnon aineenopettajana Joensuun, Ilomantsin, Taipale-Polvijärven ja Kuopion ortodoksisten seurakuntien alueella saaden aikaan paljon edistystä ja muutoksia. Mutta samalla hänet leimattiin yhä suuremmalla - etenkin luterilaisella - joukolla tsaarivallan kätyriksi, santarmien nuuskijaksi ja ei-tervetulleeksi vierailijaksi.

Karhapää teki ortodoksista sisälähetystyötä Tuupovaaran ja Ilomantsin seudulla todennäköisesti PSHV:n nimissä. Parhaita toiminnan vuosia olivat vuodet 1. maailmansodan aikoihin, jolloin hänestä tuli tunnettu, mutta samalla myös vihattu persoona.

Suomen itsenäistymisen alkutaipaleet, Venäjän ns. helmikuun vallankumous johtivat moniin toimiin Suomessa ja niillä oli suuria vaikutuksia etenkin ortodoksien elämään, heitähän oli totuttu pitämään luterilaisessa Suomessa "ryssänuskoisina". Kouluja suljettiin ja ihmisiä pidätettiin. Ihmisiä paneteltiin ja jopa herjattiin julkisesti. Karhapäätä nimitettiin kansallismielisissä lehdissä aivan kohtuuttomasti "erääksi Pohjois-Karjalan pimeistä voimista". Mm. maineikas suomalainen historiantutkija, Helsingin yliopiston professori ja saman seudun asukas kuin Karhapää, Kauko Pirinen, on sanonut:

"Syytökset olivat selvästi kohtuuttomia. ... Hän oli selvästi vakaumuksen mies, olkoonkin, että tämä vakaumus suomalaiskansallisen ajattelutavan omaksuneiden ortodoksienkin mielestä oli väärä."

Karhapäätä vaadittiin pian vangittavaksi ja ajojahti päättyi ensin Karhapään erottamiseen toimestaan. Sonkajanrannan koulu kunnallistettiin 1917 ja kouluun laitettiin opettajaksi syksystä alkaen tuupovaaralainen kansallismielinen jääkäri, joka oli komennettu Saksasta erikoistehtäviin Suomeen. Uusi, arkkipiispa Sergijn jälkeen Suomen ortodoksista kirkkoa johtanut Suomen hiippakunnan piispa Serafim veti myös tukensa pois Karhapäältä ja kaikki tämä johti viimein siihen, että Johannes Karhapää vangittiin kansalaissodan aikana, vietiin Joensuun lähistöllä olevalle Siilaiselle, missä hänet tiettävästi pääsiäisen aikoihin vuonna 1918 ammuttiin ja haudattiin joukkohautaan "ryssän kätyrinä" punaisten kanssa ilman mitään tutkinta-asiakirjoja tai ilman mitään kirjattua päätöstä.

Johannes Karhapää kuoli mielestäni myös ortodoksisen kirkon marttyyrina, vaikkakaan tuota asemaa ei hänelle vielä ole virallisesti suotu. Hän puolusti omaa uskoaan ja kirkkoaan vaikeissa oloissa uskollisesti ja vakaumuksella ja joutui kärsimään tästä. Tapahtumat, joiden seurauksena hänet murhattiin, johtuivat yhteiskunnallisista asioista, joissa Johannes Karhapäällä ei liene ollut suurtakaan roolia. On sanottu, että Karhapää ei ollut sosialisti eikä hänellä ollut yhteyksiä punaisiin, vaan hän oli tsaarin vallan kannattaja, joka työssään tukeutui venäläiseen, siis silloiseen oman kirkkonsa piispaan. Varmasti hän osin oli ortodoksisuudessaan - se lienee meidän vähemmistöön kuuluvien "oikeus" ja "helmasynti" - myös äärimmäisyysmies, joka toiminnallaan aiheutti ajoittain suurtakin närää luterilaisissa ja etenkin kansallismielisissä piireissä. Joka tapauksessa myöhemmin paikkakuntalaisetkin pitivät murhaa virheenä ja sanoivat, ettei Karhapäästä kommunistia olisi millään saatu. Vakaumuksen mies, joka kaatui oman ortodoksisen uskonsa vuoksi.

Omalle ortodoksiselle kirkollemme venäläisyys ja kirkkomme venäläiset juuret ovat aina olleet todella vaikea asia. Suomen ortodoksisessa kirkossa ovat pitkään hallinneet suomalaiskansallisen ajattelutavan omaksuneet karjalaiset. Koska heitä aikaisemmin haukuttiin laajalti "ryssiksi" lähinnä heidän ortodoksisen uskonsa takia, siksi he ovat aina halunneet osoittaa, että karjalaiset ovat suomalaisia eikä venäläisiä, "ryssiä".

Johannes Karhapään elämä on kauan ollut salaperäisyyden verhoama. Ehkä siksi, että jotkut silloiset asianosaiset ja myös heidän jälkeläisensä tunsivat huonoa omaatuntoa asioiden saamasta käänteestä - murhasta - ja niistä haluttiin vaieta. Joka tapauksessa hän oli - kuten sanonta kuuluu - "legenda jo eläessään" ja on sitä yhä. Nyt hänestä jo uskalletaan puhua julkisestikin - tosin näyttää siltä, että vain kirkon ulkopuolella.

Sonkajanrannan Pyhän Hannan ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko
(Kuva © Joensuun ortodoksinen seurakunta)
Karhapään Sonkajanrantaan aikaansaama koulu paloi joskus 50-luvulla ja muutamia vuosia sitten rakennettiin Hattuvaarasta siirretyistä hirsistä kaunis kirkkotupa mäen alle suunnilleen samalle paikalle, missä sijaitsi entinenkin kirkkotupa. Nykyään, Tuupovaaran kunnan liityttyä Joensuun kaupunkiin, tämä Joensuun ortodoksisen seurakunnan Pyhän Hannan ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko sijaitsee yhä Sonkajanrannan kylällä, joka on noin 13 km Koverosta tai toisesta suunnasta tultaessa vajaat 30 km Ilomantsista. Kirkko jatkaa Johannes Karhapään Sonkajanrannalla aloittamaa ortodoksista valistus- ja sivistystyötä.

*

"Minun sydämeni riemuitsee Herrassa; minun sarveni kohoaa korkealle Herrassa. Minun suuni on avartunut vihollisiani vastaan, sillä minä iloitsen sinun avustasi. Ei kukaan ole pyhä niin kuin Herra; paitsi sinua ei ole yhtäkään, eikä ole kalliota meidän Jumalamme vertaista.

Älkää yhä ylpeitä puhuko, älköön suustanne lähtekö julkeita sanoja; sillä Herra on kaikkitietävä Jumala, hänen edessänsä punnitaan teot. Urhojen jouset ovat särjetyt, voipuneet vyöttäytyvät voimalla. Kylläisinä olleet käyvät palvelukseen leipäpalkoilla, nälkää nähneet eivät enää nälkää näe. Hedelmätön synnyttää seitsemän lasta, lapsirikas kuihtuu.

Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää. Hän tomusta nostaa halvan, hän loasta korottaa köyhän, pannaksensa heidät ruhtinasten rinnalle ja antaaksensa heidän periä kunniasijat. Sillä maan tukipylväät ovat Herran, hän on asettanut niiden päälle maanpiirin.

Hän varjelee hurskastensa jalat, mutta jumalattomat hukkuvat pimeyteen; sillä mies ei omalla voimallaan mitään voi. Jotka taistelevat Herraa vastaan, ne joutuvat kauhun valtaan; hän jylisee taivaasta heidän ylitsensä. Herra tuomitsee maan ääret; hän antaa vallan kuninkaallensa ja korottaa korkealle voideltunsa sarven."

(Hannan ylistysvirsi [1.Sam.2:1-10], jota on pidetty Jumalanäidin kiitosvirren (Luuk.1:46-55) esikuvana)


HAP
internetääliö

lauantai 13. lokakuuta 2012

80. Elämä ja kuolema - saman kolikon eripuolet

Mikkelin ortodoksinen hautausmaa. Edessä oikealla ruhtinattaren hauta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuoleman kohtaamisessa ihminen tuntee aina pienuutensa. Kuolema on suuri. Se laittaa asiat toiseen, oikeampaan järjestykseen. Se arvottaa maailmamme uudestaan - ainakin hetkeksi. Minut se sai tänään menemään hautausmaalle ja valokuvaamaan kuolemaa, hautoja, syksyä. Sain nimittäin aamulla tietää erään ihmisen kuolemasta, ihmisen, jonka tunsin, jonka kanssa teimme hauskan matkan Aunuksen Karjalaan ja joka oli hyvän ystäväni sukulainen ja sitä kautta minullekin hyvin tuttu ihminen.

Kun kuolema on pitkä ja tuskainen, se satuttaa enemmän kuin äkkikuolema. Kun kuollut on vielä nuori, jos ei nyt enää iältään, vaan elämänasenteeltaan ja tavoiltaan, sellainenkin satuttaa paljon enemmän kuin vanhan kuolema. Tämä tuttuni oli vielä melko nuori ja koki vaikean ja häntä heikentäneen sairauden ennen kuolemaansa. Kaikki tämä teki minut kovin surulliseksi.

Hautausmaalla menin jälleen kerran eräälle tietylle haudalle. Siihen on haudattuna ruhtinatar, joka tuli Venäjän vallankumouksen seurauksena rikkaana ja rakkaana Suomeen valmistelemaan aviopuolisonsa kanssa mahdollisesti tsaarin siirtymistä maanpakoon Suomeen ja Anttolaan. Näin ainakin väitetään.

Ruhtinatar oli Natalia Lopuhin-Demidoff, vuonna 1957 lokakuussa - siis melkein päivälleen 55 vuotta sitten - suuressa köyhyydessä kuollut Venäjän aatelinen. Hän oli rikkaan suolakaivosten omistajan kanssa avioon mennyt, suurellista elämää Venäjällä ja Ukrainassa viettänyt tsaarin hovin jäsen, joka useilla laivoilla ja proomuilla aikanaan vallankumouksen melskeissä tuli omaisuutensa kanssa Mikkelin lähellä sijaitsevaan pieneen Anttolan kylään ja perusti sitten sinne miehensä kanssa oman hovinsa.

Kun hän sitten 71-vuotiaana kuoli Mikkelissä jonkin talon saunassa - tai niin kuin jotkut kertovat, eläinsuojassa - köyhtyneenä, kaiken menettäneenä, mutta oman ruhtinaallisen arvokkuutensa ainakin jotenkin säilyttäneenä, monet arvot varmasti olivat muuttuneet hänen elämässään, mutta hän ei ollut menettänyt identiteettiään ja omaa ihmisarvoaan eikä omaa ortodoksista uskoaan, vaikka kanssaihmiset häntä pilkkasivat ja jopa syyllistivätkin.

Ruhtinatar Lopuhin-Demidoffin lähisukua eli ja elää vieläkin Suomessa. He kaiketi yrittivät jossain vaiheessa auttaa ruhtinatarta ja saada muutosta hänen elämäänsä, mutta hän itse ei sitä ilmeisesti halunnut. En tiedä miksi, mutta jos pitäisi arvata, sanoisin yhdeksi syyksi oman itsetunnon ja arvokkuuden säilyttämisen tekemiensä ratkaisujen edessä ja niiden jälkeenkin.

Minusta kuoleman edessä pitääkin olla juuri näin. Kohdata oma elämänsä, tekonsa "silmästä silmään", havaita virheensä, mutta myös todeta "näin tein ja tekisin varmaan uudestaankin, jos voisin".


Reijan ja Riston haudat Mikkelin hautausmaalla:
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samalla Mikkelin hautausmaalla aivan sen kaakkoisnurkassa oli kaksi valkoista pientä hautaristiä. Aivan sivussa muista haudoista, yksinään aidan vieressä. Mielenkiintoni heräsi ja menin katsomaan niitä. Sinne oli haudattu kaksi lasta: vajaan kahden kuukauden ikäinen, vuonna 1959 kuollut Reija ja vajaan kuukauden ikäinen, vuonna 1957 kuollut Risto. Siellä lapsukaiset makasivat rinnakkain, syrjässä, poissa silmistä, yksinään. Miksi? Sitä en tiedä. Mutta haudat pysäyttivät. Kokonaisvaltaisesti.

Mietin vanhempien tuskaa, Jumalan tarkoitusperiä ja vaikka mitä noiden hautojen äärellä. Asia oli minullekin kipeä, sillä omassa lähisuvussanikin oli tällainen tapaus. Veljeni menetti tyttärensä vuosia sitten kolmen kuukauden iässä. Se teki kipeää meille kaikille silloin ja tekee yhä ja voi niitä lukemattomia kysymyksiä, joita teimme: miksi, miksi, miksi?

Kuolemaa ei voi ymmärtää koskaan. Sen voi hyväksyä tai se pitää hyväksyä, se on osa elämää. Sitä ei pidä pelätä, jos nyt ei pidä silti toivoakaan. Se ei ole kaveri, muttei vihollinenkaan. Mutta silti se on salaperäinen asia. Ortodoksina uskon kuitenkin, että se on tie uuteen, parempaan elämään. Siksi se ei ole minusta pelottava.

Yksi suosikkikirjailijoistani, Paulo Coelho, on kirjoissaan kirjoittanut paljon noista asioista, joita tuossa edellä kerron. Laitan tähän loppuun poikkeuksellisesti nyt hänen ajatuksiaan elämästä ja kuolemasta koottuina hänen kirjoistaan, joka on mainittu sulkeissa ajatuksen lopussa.


*

"Vuorenhuipulla kaikki näyttää pieneltä.
Ilon ja surun hetket menettävät, merkityksensä.
Voitot ja tappiot jäävät vuoren juurelle.
Huipulta näkee, kuinka suuri maailma on
ja kuinka laaja taivaanranta."

(Viides vuori)

"Elämässä kohtaamme uudet asiat valmistautumattomina.
Me kuljemme aina kohti tuntematonta,
vaikka emme tahtoisi eikä meillä olisi siihen tarvetta."

(Piedrajoen rannalla istuin ja itkin)

"Jumala hymyilee tyytyväisenä nähdessään sen
minkä halusikin nähdä:
jokainen ottaa vastuun omasta elämästään."

(Viides vuori)

"Ihmiset hallitsevat omaa kohtaloaan.
He saattavat toistaa samat virheet
ja paeta kaikkea sitä mitä haluavat
ja mitä elämä asettaa auliisti heidän eteensä.
On otettava riskejä, kuljettava tiettyjä teitä ja hylättävä muut.
Kukaan ei kykene tekemään valintoja tuntematta pelkoa."

(Brida)

"Voiko ihminen sammuttaa sydämestään menetyksen tuoman tuskan.
Ei, mutta hän voi iloita kaikesta, mitä on saanut."

(Viides vuori)


HAP
internetääliö

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

79. Aika ei muutukaan

Suomalaisen ortodoksisen kirkkokalenterin 2012 kansi.
(Kuva: HAP)
Tammikuussa näin jossain mediassa uutisen, jonka eläkeläisenä luin suurella ennakko-odotuksella ja mielenkiinnolla: "Ajanpitäjät erimielisiä: Aika ei muutukaan". Uutisessa sitten valitettavasti (siis eläkeläiselle) kerrottiin, että ajanlaskusta vastaavat tiedemiehet eivät onnistuneet pääsemään yksimielisyyteen ajan muuttamisesta. Genevessä kokoontuneet tiedemiehet eivät poistaneet karkaussekuntia. Heidän mukaansa asiasta tarvitaan lisätutkimusta.

On meillä siinä iso ongelma - vai onko. Nuo kalenterit ja aikakysymykset näyttävät olevan esillä joka paikassa. Kirkossakin. Meillä Suomessa on tietämäni mukaan väärä kalenteri käytössä ortodoksisessa kirkossa. Tällä hetkellä eroa on jo 13 päivää ja ero sen kun lisääntyy tuohon "oikeaan kalenteriin". Kyse on tietenkin kirkkokalenterista: juliaaninen (vanha) vai gregoriaaninen (uusi). Juliaaninen sai nimensä keisari Julius Caesarilta ja gregoriaaninen roomalaiskatoliselta paavi Gregorius XIII:lta. Kun juliaanisen kalenterin aloitusaika tai siis käyttöönottoaika sijoittuu vielä 1500-luvun lopulle, noin 500 vuotta suuren roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon välille syntyneen skisman eli kirkollisen eräänlaisen riidan jälkeen, eihän lännen paavin tekemää kirkkokalenteria voitu tietenkään ottaa käyttöön idässä.

Kiista on sittemmin kärjistymistään kärjistynyt, kun suurin osa ortodoksista maailmaa monesti vielä Venäjän kirkon "johdolla" käyttää joko tuota vanhaa juliaanista kalenteria tai siitä hieman lievennettyä ns. korjattua juliaanista kalenteria, jossa pääsiäinen ja siitä johtuvat juhlat ovat juliaanisen kalenterin mukaisia ja muut gregoriaanisen kalenterin mukaisia. Suomi taitaa nykyisin olla yksin ainoana ortodoksisista kirkoista, joka käyttää yhä uutta gregoriaanista kalenteria ja siksi monessa ortodoksisessa kirkossa suomalaisia ortodokseja pidetään vähintään outoina, jos ei melkein harhaoppisina.

Itse ajattelen asiasta hieman yksiviivaisemmin. Minusta monet muut kirjat - Raamattu etunenässä - ovat hieman tärkeämpiä kirjoja kuin kalenteri. Lisäksi katson, että nykyinen tieteellinen tutkimus on osoittanut, mikä on oikea aika. Siitähän tuo alussa mainitsemani uutispätkänkin pitäisi todistaa. ”Oikea vuosi” eli ns. trooppinen vuosi (aurinkovuosi) on tietyn mittainen ja se lienee varsin hyvin tieteellisesti todistettu, mutta ei näy kelpaavan meille kaikille.

Kai hieman kärjistettynä voidaan siis sanoa, että juliaanista kalenteria tai siitä johdettua korjattua kalenteria käyttävien maiden ortodoksit katsovat oman kalenterinsa olevan ”ajan ikoni” eikä sitä saa, eikä missään nimessä voi korvata roomalaiskatolisen paavin laatimalla kalenterilla eikä kai sitten millään kalenterilla, tieteellisellä tai muullakaan. Tämä ajatuskanta kuvannee ehkä laajemminkin montaa nykyistä ekumeenista ongelmaa juuri idän ja lännen välillä. Jos emme pääse yhteisymmärrykseen edes ajasta, miten se voisi toteutua uskon peruskysymyksissä.

Jos vielä ajattelemme tuota alussa siteeraamani uutista, voimme tosin kaikki hieman kauhistella, miten sekunnistakin on tullut meille tärkeä asia. Sekunti saattaa vaikuttaa elämäämme ratkaisevalla tavalla. Uutisessa sanottiin:

"Maailman atomikelloihin lisätään toisinaan sekunti, jotta ne pysyisivät Maan rotaation tahdissa. Pyörimistä hidastaa hieman auringon ja kuun painovoima. ... Ilman sekunnin lisäystä korkean teknologian kellot menisivät aurinkoajan edelle noin 15 sekuntia sadassa vuodessa. Käytännön arvostelijoiden mukaan kaikki maailman tietokoneet on ajastettava manuaalisesti uudelleen joka kerta, kun sekunti lisätään. Tämä aiheuttaa kustannuksia ja lisää virheiden riskiä."

Siis joillekin on liikaa yksikin sekunti, meillä ortodoksisessa kirkossa ongelma on jo 13 päivän mittainen, kun juliaaninen kalenteri on nykyisin 13 päivää jäljessä verrattuna gregoriaaniseen kalenteriin. Venäjällä vietetään joulua meidän uutena vuotena ja maailmalla vietetään ortodoksista pääsiäistä vaihdellen muutaman viikon erolla, joskus tosin samaan aikaankin: viimeksi vuosina 2010 ja 2011 ja seuraavan kerran 2014. Ensi vuonna 2013 ero on jo aika suuri: uudessa kalenterissa eli siis gregoriaanisessa se on maaliskuun 31. päivänä kun vanhassa eli juliaanisessa se on vasta toukokuun 5. päivänä. Keväällä ortodoksisissa maissa (mm. Venäjällä, Kreikassa ja Romaniassa) matkusteleville on siis tiedossa mahdollisuus viettää kahdet eri pääsiäisjuhlat, tosin välissä on siis yli kuukauden jakso. Huh meitä ihmisiä!


*

Nyt on koittanut kaikki ihmiset pyhittävä aika, ja meitä odottaa oikeudenmukainen Tuomari. Käänny siis, sielu, katumukseen, niin kuin syntinen nainen, joka kyynelin huusi: ”Herra, armahda minua.” Kristus, sielumme ja ruumiimme parantaja, antaessasi tänä päivänä vesien virrata Neitseen kunniakkaassa temppelissä siunauksesi vihmonnan kautta parannusten lähteeseen, sinä karkotat sairastavien taudit.
(osa pienessä vedenpyhityksessä lauletusta veisusta)


HAP
internetääliö

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

78. Netti - kaiken pahuuden pesä vai oiva tietolähde




Tässä aivan äskettäin saimme lukea Ortodoksi.netin uutisista, kun kreikkalainen hiippakuntapiispa, metropoliitta Kosmas, kielsi hiippakuntansa papeilta Facebookin ja osallistumisen koko sosiaaliseen mediaan. Meillä osa ihmisistä taputti käsiään, osa punoi päätään. Minä kuuluin tuohon jälkimmäiseen joukkoon, joka punoin päätäni suuren ihmetyksen vallassa. Tosin lyhyen aikaa Kreikassa eläneenä, ymmärsin hieman tilannetta. Kun nuo hierarkit eivät Kreikassaan aina niitä parhaita ruudinkeksijöitä ole ja valitettavasti he liian usein sielläkin näyttävät sen ulospäin lausunnoillaan.

Muistan, kun muutamia vuosia sitten aloittelimme ortodoksisen tietosivuston julkaisemista. Niin - siitä on kohta kahdeksan vuotta. Olimme silloin itse olleet Internetin kanssa tekemisissä jo kauan ja touhunneet monenlaisten nettiasioiden kanssa. Siitä oli tullut itsellemme luonteva osa tiedonhankintaa ja havaitsimme sen soveltuvuuden myös uskonnollisten ja erityisesti ortodoksisten asioiden välittämiseen.

Otimme varovaisesti yhteyksiä silloisiin piispoihimme ja tiedustelimme heidän kiinnostustaan asiaan. Se oli aika tylyä aikaa tällä saralla, ja saimme sen mukaiset vastaukset. Lyhyesti sanottuna: Internet on paha, ei sieltä voi tulla mitään hyvää. Katsokaa ympärillenne, niin näette Internetin vaikutukset nuoriin.

Emme silloin antaneet emmekä vieläkään anna periksi. Joku media on paha, jos sen antaa olla paha ja hakee sieltä pahaa. Kaiken voi demonisoida. Hyvänkin! Joskus tuollaisen demonisoimisen takana saattaa tosin olla se, ettei henkilö itse osaa, ei viitsi, eikä halua tutustua tai olla mitenkään tekemisissä moisen median tai asian kanssa. Ja jos asema ja tehtävä kirkossa sen sallii, yksi konsti torjua asioita on demonisoida ne, julistaa synnilliseksi.

Joskus olen ajatellut meidän kirkkomme ylimpien johtajien työtä, mitä se on. Ortodoksisen kirkon kirkkojärjestyksessä määritellään piispojemme tehtäviä näin. Hiippakunnan piispan tehtävänä on hiippakunnassaan:
1) vaalia kirkon ykseyttä ja valvoa, että kirkon oppia esitetään puhtaasti ja väärentämättä;
2) edistää kirkon tehtävän toteutumista;
3) valvoa, että papiston jäsenet ja kanttorit täyttävät ortodoksisesta kirkosta annetun lain 109 §:n mukaiset velvollisuutensa;
4) edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa, tukea ja ohjata seurakuntien työntekijöitä heidän työssään;
5) toimia kirkkoherrojen, pappien, diakonien ja kanttorien esimiehenä vuosilomiin ja työvapaisiin liittyvissä asioissa;
6) toimia kirkkoherrojen esimiehenä palkkausjärjestelmään ja vapaa-aikaan liittyvissä asioissa sekä työterveyshuoltolain tarkoittamaan terveystarkastukseen ohjaamisessa;
7) huolehtia kirkkoherran, papin, diakonin ja kanttorin tehtävien väliaikaisesta hoitamisesta;
8) edistää seurakuntien talouden, hallinnon ja yhteistyön tarkoituksenmukaista hoitamista sekä valvoa, että näissä toimissa noudatetaan voimassa olevia säännöksiä ja määräyksiä;
9) suorittaa ne tehtävät ja päättää ne asiat, jotka ortodoksisen kirkon sääntöjen, ortodoksisesta kirkosta annetun lain sekä kirkkojärjestyksen mukaan hänelle kuuluvat.

Kun tuota listaa lukee ja samalla muistaa, että seurakuntamme ovat taloudellisessa ja osin hallinnollisessakin mielessä erittäin itsenäisiä, aina aika ajoin pohtii väkisin, mitä ne piispat ihan oikein tekevät työkseen ja palkkansa eteen. Tällainen ajatus tuli väkisin mieleen silloinkin, kun keskustelimme Internetin käytöstä Suomen ortodoksisen kirkon opetuksessa. No - kuten edellä selviää piispat vaalivat ja valvovat, edistävät, määräilevät lomia ja ovat esimiehiä sekä huolehtivat joistain satunnaisista silloin tällöin eteen tulevista työtehtävistä. Ja kirkkomme maksaa näille suurimmaksi osaksi köyhyyteen sitoutuneille entisille luostariasukkaille melkoisen hyvää palkkaa. En tiedä onko totta, mutta joskus kuulin väitteen, että tällainen nykyinen piispajärjestelmä maksaa meille noin miljoona euroa.

Miksi ihmeessä purnaan piispojen palkkaa? Siksi, että haluaisin maksamalleni rahalle, siis kirkollisverolle vastiketta. Erilaisista saaduista vastikkeista on runsaasti esimerkkejä ortodoksisen kirkkomme historiasta. Meillä on ollut piispoja vuosisatoja ja sieltä löytää esimerkkejä - tosin niin hyvässä kuin pahassa, mutta yritettäisiin nyt vaikka katsoa niitä hyviä esimerkkejä tässäkin asiassa.

Meiltäkin Suomesta löytyy pappeja, jotka kirjoituksissaan ja puheissaan ovat ottaneet kantaa asioihin ja hakeneet papistolta ja siinä ohessa myös piispoilta vaikka hengellistä kuuliaisuutta tai kertoneet papiston itserakkaudesta ja monista muista kirkon piirissä ilmenevistä epäkohdista. Näitä opetuspuheita voi lukea mm. Ortodoksi.netin opetuspuheista.

Eräässä niistä sanotaan:
"Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä. Saatana käyttää hyväkseen ihmisen omia himoja, jotka kiteytyvät itserakkaudessa."

Tämä opetus pätee varmaan myös ihmiseen suhteessa Internettiin. Ihminen voi valita, koska hänellä on vapaa tahto. Voi valita, mitä tekee, mitä katsoo, mitä tietoa välittää toisille, miten toimii.

Samassa opetuspuheessa sanotaan:
"Paras tapa välttää pahojen ajatuksien seurauksia on ennalta ehkäisevä toiminta eli tarkkaavaisuus, mielen hiljaisuus ja ajatuskuvien katkaiseminen. Pyhät isät painottavat kilvoittelijan sisäisen tarkkailemisen merkitystä omantunnon kehittämisessä. Tarkkaavaisuus puhdistaa omantunnon. Mielikuvitus on puhtaan rukouksen ja eheän ihmismielen pahimpia esteitä. Isät kutsuvat mielikuvitusta pahoja henkiä palvelevaksi sillaksi, jonka kautta pahat henget pääsevät sieluun.

Näin siis löydämme Internetistäkin vastauksia vaikka Internetin käyttöön, jos vain haluamme ja ymmärrämme, mistä on kyse. Monesti vain mukavuuden halu ja jopa laiskuus menevät ohitse ja ylitse velvollisuuksien ja tahtotilan. Niin meillä maallikoilla kuin papistollakin. Joku viisas onkin sanonut, että kun ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Tällainen peli ei tosin vetelisi monissakaan normaaleissa työpaikoissa. Miten lie kirkossa? Tiedä häntä.

*

Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen kirjoittaa:
”Jos puutarhuri ei kitke rikkaruohoja, hänen kasvinsa tukehtuvat. Niin myös mieli, joka ei puhdista ajatustensa peltoa, näkee turhaa vaivaa. Viisas ihminen ottaa vastaan neuvoja, etenkin kun niitä antaa Jumalan tahdon mukainen hengellinen isä. Himojen kuolettama on kuuro hyödyllisille neuvoille eikä voi lainkaan sietää hengellistä kuritusta”.

HAP
internetääliö

tiistai 2. lokakuuta 2012

77. Kiitos, nyt riittää!

Konevitsalainen Jumalanäiti
(Photo © Nettihoukka/HAP)
Olen mukana eräässä vapaaehtoisuuteen ja talkootyöhön perustuvassa projektissa. Se tosin on jo kestänyt yli seitsemän vuotta ja matka on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Välillä on mennyt kohtuullisen hyvin, välillä on ollut suuri halu lyödä hanskat naulaan ja sanoa: "Kiitos, nyt riittää!"

Varmastikin erilaiset tunteet kuuluvat asiaan niin tässä asiassa kuin kaikessa elämässä. Joskus tunteet ovat pieniä, huomaamattomia, joskus suuria, maailmaa muuttavia. Tunteilla me reagoimme asioihin - niin minä kuin muutkin. Jos meillä on vähän tunteita jotakin kohtaan, se osoittaa usein välinpitämättömyyttä tätä kohdetta kohtaan. Tämä saattaa sitten joskus aiheuttaa tällaisessa vähäisten tunteiden kohteena olevissa vastareaktion, sillä välinpitämättömyys osoittaa meille tai jollekin muulle, että toinen pitää minulle mahdollisesti tärkeitä asioita yhdentekevinä. Silloin helposti tulee tuollainen "kiitos-riittää-reaktio", joka lienee yksi kuuluisista Freudien - isän ja tyttären - nimeämistä ja kehittämistä defenssimekanismeista.

Yksi osa vapaaehtoisena tekemästäni talkootyöstäni on kirjoittamista, joka on vaikea työsarka. En ole koskaan saanut siihen varsinaista ammattikoulutusta, vaikka sitä aikaisemmassa leipätyössäni jouduin monella eri tavalla toki tekemään. Saatu oppi oli enemmän tai vähemmän yrityksen ja erehdyksen kautta opittua, sanoisin mallia "naturell", joka kaikesta huolimatta on parempaa kuin malli "hajuton, mauton, näkymätön, mitäänsanomaton". Tästä tietysti helposti sitten johtuu, että tällaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa "naturell"-kirjoittamista ei pidetä "professionaalisena" ja siksi sen voi joidenkin mielestä sivuuttaa olan kohautuksella. Mutta lohduttaudun usein sillä, että enpä sitä ammatikseni tai palkkani eteen teekään, vaan sydämellä. Siinäkin on varmaan ero tuon "naturellin" ja toisen välillä.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluvat tietyt sopivaisuussäännöt tunteiden ilmaisemisessa. Umpiprotestanttisessa Suomessa on onneksi ihana erillisryhmä, vähemmistö, me ortodoksit, joiden kulttuurissa tuo säännöstö ei aina pidä tai on joiltain osin täysin erilainen. Oma uskontomme ja sen tavat ja käytännöt vahvistavat tunteiden näyttämistä hieman eri tavalla kuin valtaväestöllä. Tosin tämäkin on alkanut muuttua, kun melkoinen osa ortodokseista alkaa olla luterilaisuudesta aikuisiällä ortodokseiksi kääntyneitä ja heidän avomaailmaansa ei vielä ole oikein iskostunut tuo jalompi ortodoksinen tapa antaa/pyytää anteeksi, näyttää selvemmin tunteensa ja välittää toisista, kiittää.

Nykyään "modernit" ortodoksitkin alkavat säädellä tunteitaan entistä enemmän tai ainakin siis tunteiden ilmaisemista toisille. Koetaan, että kaikenlaisella tunteiden ilmaisemisella aikaansaadaan vain pahaa, mikä tosin muuttuneessa sekulaarissa yhteiskunnassa alkaa kohta valitettavasti olla tottakin. Silti tunteiden torjumisella ei saavuteta aina hyvää, vaan tunteet pitää saada purkaa sopivassa paikassa, sopivaan aikaan, mahdollisesti säädellysti ilman tukahduttamista. Tähän oma ortodoksinen kirkkomme on jo vuosisatojen ajan tarjonnut mahdollisuuden mm. ripissä ja jokaisessa jumalanpalveluksessa.

Miksi sitten kirjoitan tästä juuri nyt. Varmaankin siksi, että tunnetilani on taas sellainen, että haluaisi heittää hanskat naulaa, vaikka kaikki muuten menee kohtuullisen hyvin. Ihmisten joukosta löytyy kuitenkin aina joitain, jotka hetkellisellä toiminnallaan saattavat saada aikaan monenlaisia tuntemuksia, niin negatiivisia kuin positiivisia. Kaiketi vain kiitos olisi se tapa, jolla noista negaatioista selviäisi, mutta sen esittäminen meille suomalaisille on todella vaikeaa. Niin se on minullekin. Aivan samalla tavalla kuin anteeksipyytäminenkin saattaa olla usein liian vaikeaa.

Noihin molempiin on ortodoksinen kirkko kuitenkin löytänyt omat konstinsa. Kiittämiseen on tehty muun muassa oma kiitosrukouspalvelus, mutta myös oma erillinen palveluksensa "Kiitosakatistos", jonka voi toimittaa joko papin kanssa tai ilman aina, kun siihen on aihetta. Anteeksiantaminen ja -pyytäminen korostuvat erityisesti Pääsiäistä edeltävän sovintosunnuntain teksteissä ja tavoissa, joita toki voi soveltaa muunakin aikana kirkkovuotta ja erityisesti paastojen aikana. Oleellista siis on, että kirkkomme konkreettisesti kehottaa meitä kaikkia kiittämään ja antamaan anteeksi ja pyytämään anteeksi. Mutta olemmeko me siihen valmiit!
*

Isä Alexander Schmemann on sanonut sovintosunnuntaihin liittyen:

"Ensimmäinen murtautuminen synnin linnoituksen läpi on anteeksiantamus: paluu ykseyteen, solidaarisuuteen ja rakkauteen. Anteeksi antaminen merkitsee itse Jumalan säteilevän anteeksiantamuksen asettamista minun ja viholliseni väliin. Anteeksi antaminen on ihmissuhteiden toivottomien umpikujien hylkäämistä ja niiden jättämistä Kristuksen haltuun."

HAP
internetääliö