100. Epilogi: Nettihoukan testamentti

Isä Timotheus kastaa uutta ortodoksia luostarin kirkossa.
(Kuva © Nettihoukka / Hannu Pyykkönen)

Nyt on sata lasissa sekä ylhäältä että alhaalta tullessa, siis ihan hyvä suoritus minulle kaikin tavoin. On aika tehdä johtopäätöksiä, miten tästä jatketaan. Tämä seuraava teksti on siis näkökulmasta riippuen joko epilogi tai epikriisi, mitä ne sitten tarkoittanevatkaan.
 
Kun aloitin noin melkein tasan vuosi sitten kirjoittamaan tätä blogia, olin sitä ennen kevyesti kirjoitellut paria, kolmea muuta blogia, jotka lähinnä oli tarkoitettu tietyistä rajatuista asioista ja tietylle rajatulle ihmisjoukolle, joka läheisesti liittyi itseeni ja harrastuksiini. Nettihoukan harhat oli ensimmäinen "laajemmalle yleisölle" tarkoitettu blogi, vaikka en sitä sellaiseksi alkuun kai ihan oikeasti tarkoittanutkaan. Enemmän se oli oman paineen purkukeino, siis tapa purnata ja narista asioista, jotka ehkä harmittivat tai ehkä jopa enemmän.

Harhat alkoivat kovin kepeällä harjoittelulla, morkkaamalla kissaihmisiä ja sitten koirista pitäviä ja siitä sitten erilaisten teemojen kautta - kuten vaikka Facebookin ihmeellisen kaverimaailman kautta - päädyin moniin oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon asioihin. Olenhan omalla tavallani eräänlaisella näköalapaikalla tarkkailemassa ja joskus jopa toimimassa omassa kirkossani. Minulla on melko hyvä verkosto vaihtaa ajatuksiani toisten kanssa ja tarvittaessa myös saada tietoa asioista ja niiden taustoista.

Kieltämättä viime aikoina kirkossamme on ollutkin paljon purnattavaa. Paljon on tapahtunut ja paljon sellaista, johon en kaikin osin ole ollut tyytyväinen, en kirkon jäsenenä, en kirkon toimijana, enkä etenkään kirkon päättäjänä. Tällaisia ovat olleet mm. erilaiset paiseutellut hallinnolliset kuviot, jotka eivät mielestäni ole menneet "nuottien mukaan" eli niin kuin on päätetty ja osin myös erilaiset sähläilyt ja sumplimiset, eräänlaiset "sisäsiittoiset lehmänkaupat". Niistä en pitänyt, enkä pidä edelleenkään, koska niitä edelleenkin näyttää tapahtuvan.

Tekstissäni olen usein arvostellut kirkkomme toimijoita. Vakaa periaatteeni kuitenkin on, että arvostan suuresti esimerkiksi arkkipiispa-instituuttia. Arkkipiispa on kirkkomme pää ja omalla kohdallani vielä hiippakuntani kunnioitettu piispa ja kaiken lisäksi vanha hyvä ystäväni, käyttääkseni nyt hänen omia sanojaan tässä muutama päivä sitten. Siksi arvostelu, joka kohdistuu häneen, ei ole ollut ollenkaan mieluisaa, päinvastoin. Mutta olen tehnyt sen sillä periaatteella, jonka jo hänelle itsellekin kerroin: Arkkipiispaa kunnioitan instituuttina, mutta jos Leo Makkonen töpeksii ihmisenä, siitä sanon. Siis arkkipiispa tai muutkin piispat, metropoliitat ovat myös ihmisiä ja silloin myös arvioinnin kohteena, jos siihen on aihetta ja syytä. Joskus tai jopa valitettavasti usein on.

Mutta jos olen sanoillani ja teoillani jotenkin loukannut, pyydän niitä kaikkia nöyrimmin anteeksi kaikilta, jotka tuntevat itsensä loukatuiksi. Tarkoitus on kuitenkin ollut viedä asioita eteenpäin - tässä ehkä omaan haluamaani suuntaan, joka ei aina sitten ole ollut aivan sama kuin kirkon valitsema suunta, mutta joka usein on ollut - siltä se usein vaikutti - aika monen kirkon jäsenen haluama suunta. Tämän päätelmän tein saamastani runsaasta palautteesta.

Joskus tekstini laukaisi jonkun pienen ryhmän aggressiot ja minut valjastettiin silloin helposti keppihevoseksi heidän asialleen tai tavoitteilleen. Kieltäydyin aina tällaisesta "kunniasta", enkä lähtenyt heidän leikkiinsä mukaan. Yritin kaikessa pitää oman pääni, kertoa oman mielipiteeni - joskus piikikkäästi joskus toisin. Annoin siis omalla tavallani kritiikkiä. Mutta yritin joskus myös kertoa kirkon mielipiteen tai näkymän sellaisena, kuin minä sen näen ja koen.

En osaa sanoa tehosiko kritiikkini, menikö se perille. Kirkkolaiva on onneksi sen verran hidasliikkeinen, ettei se tällaisten pikku-ukkosten huutelusta helposti suuntaansa muuta - mikä on hyvä ja joskus myös huono asia. Minusta kirkkomme ja sen johtajien pitäisi kuunnella enemmän seurakuntia, pappeja, seurakuntalaisia - tai kuten joku sen sanoi, kohta ei ole mitä kuunnella. Jäsenkato on tätä päivää, maallistuminen leviää, kirkon merkitys ihmisten elämässä vähenee, lapsia ei kasteta, ihmiset eivät liity kirkkoon vaan eroavat siitä. Tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta. Siksi kirkon pitäisi nyt panostaa tulevaisuuteen, nuoriin ja nuoriin aikuisiin, jotka eivät ole tulevaisuutta vaan ne ovat jo nyt kirkon todellisuutta.

Kun me ihmiset vanhenemme, me luonnostamme lähestymme kirkkoa kuoleman ja helvetin pelossamme. Me vanhat olemme kirkolle "helppoa kauraa", mutta sitä samaa ei voi sanoa nuorista. Kirkon työ on aloitettava jo lasten kanssa, sitä on tehtävä tehokkaasti nuorten kanssa ja tarjottava parastaan myös nuorille aikuisille, perheille ja siinä ohessa kaikille. Tätä toivoisin hartaasti myös kirkkomme helmoissa olevalta nuorten omalta järjestöltä, joka omissa strategioissaan kuitenkin menee liiaksi sellaiseen suuntaan, joka ei minun mielestäni vie nuoria kirkon piiriin. Jos veisi, he toimisivat siellä aktiivisemmin ja se näkyisi. Nyt heitä ei suuremmin kirkossa ja seurakuntien toiminnassa näy kuin ehkä joissain harvoissa suuremmissa seurakunnissa, mutta sielläkin varsin rajoitetusti. 

Uusi nuorisotoiminnan suunta saattaa miellyttää heitä enemmän ja se on urbaaneille, hiljalleen yhä enemmän ja enemmän uusavuttomiksi muuttuville kaupunkilaisille helpompi "jobi", mutta ei ole minun mielestäni kirkon toiminnan kannalta katsoen oikea suunta. Tältä minusta tuntuu. Nuoriso- ja opiskelijajärjestöt ovat pian tätä menoa kriisissä. Olemassaoloon ei riitä hauskanpito ja yhdessäolo ja lystinpidon maksaminen kirkon avustuksilla. Kirkon järjestöltä odotetaan enemmän. ONL ja OOL tulevat vielä varmaan miettimään monta kertaa olemassaoloaan, tarkoitustaan ja oikeuttaan olla olemassa ja siinä vaiheessa tehtäväänsä. Sitä samaa tekevät toki muutkin kirkkomme piirissä olevat järjestöt, joista jo ainakin kaksi - OL ja OrtAid - ovat yhdistyneet ja yksi suurista - PSHV - miettii vakavasti tulevaisuuttaan, resurssejaan ja mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa. Rotaatio niin johdossa kuin luottamustehtävissä on ollut kohtuullisen suurta ja kohta on niin, että "sisko joutuu menemään sahalle töihin".

Jos katsotaan, mihin kirkko on sijoittanut rahojaan viime vuosina, se ei ole nuoriso eikä edes oikeastaan ihmiset, vaan ihan joku muu - asiaan, joka saattaa jopa tympiä joitain ja karkottaa ihmisiä pois kirkon piiristä. Tälle kaiken yläpuolelle nousevalle "kohteelle" ei pidä antaa kaunistelevia ja romantisoituja nimiä, eikä sitä "hylkiviä" pidä haukkua "perinnettä täysin tuntemattomiksi", vaan nyt olisi kirkon astuttava reilusti oikean tekemisen, toiminnan eturiviin tekemään sitä työtä, mihin se on kutsuttu: pelastamaan ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Kutsuttava kaikkia tekemään yhdessä ja kutsuttava kaikkia mukaan tähän työhön, ei seiniä eikä hallintoa rakentamaan eikä etenkään historian esineitä kiillottamaan, vaan ylistämään Jumalaa. Museosta ei saa tulla kirkkomme neljättä hiippakuntaa. Esineet eivät katoa, vaikka ne varastoitaisiin, ihmiset sen sijaan kaikkovat kirkon piiristä kovin helposti, ellei jotain tehdä ja pian.

Tästä testamentistani uhkaa näköjään tulla liian pitkä, joten olisi kai aika päästä pian loppukappaleeseen. Sanoisin siis vielä, etten kadu mitään - korkeintaan pahoittelen jotain - se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti ja nyt on viimein aika lopettaa tuollainen kirjoittelu, etten itse ihan "aikuisen oikeasti" muutu pseudotyyppini kaltaiseksi. Jätän samalla kaiken työni kirkon piirissä siihen tahtiin, kun ne päättyvät. Lienen tehnyt siellä oman osuuteni ja antanut sen, mitä minulla on ollut annettavaa. Muut tuoreemmat voimat jatkakoot. Toivotan heille onnea tässä työssä.

Kiitän kaikkia mielenkiinnosta harhojani kohtaan - sen määrä yllätti minut täysin - ja toivon, että harhojeni kautta olette saaneet jonkinlaisen - ehkä jopa toisenlaisen - kuvan kirkostamme ja sen piirissä olevista asioista ja ihmisistä. Oma suomalainen ortodoksinen kirkkomme on upea - rakastan sitä suuresti. En luopuisi siitä mistään hinnasta, mutta annan mielelläni palasen sinullekin maisteltavaksi. Se ei ehkä aina ole se oikea ja maistuvin pala, mutta elämä ei olekaan helppoa ja makeaa, maailma on monimuotoinen ja hyvän eteen pitää myös osata kilvoitella. Maailmaan ja kirkkoonkin mahtuu monenlaisia ihmisiä ja asioita. Ortodoksiseen kirkkoon on helppo tulla, siitä on helppo pitää ja se sallii meille kaikille oman vapauden uskoa oikealla tavalla oikeisiin asioihin, jotka eivät muutu päivittäin, viikoittain, kuukausittain tai edes vuosittain. Ne pysyvät.

Jos et ole ortodoksi tai vaikka olisitkin, tule käymään ortodoksisessa kirkossa, ehkä tapaamme jossain, mutta ei enää Nettihoukkana vaan iloisena HAP Pyykkösenä eli uuden blogini nimen mukaisesti olen nyt Happy One eli Happy 1 eli toisella tavalla ja-o-tel-tuna siis HAPPy ykkönen. Tule tutustumaan uuteen blogiini ja toivottavasti löydät sieltä enemmän iloa kuin täältä. Minä ainakin yritän ja hautaan siksi Nettihoukan joskus tammikuun pakkasissa. Ystäväni Juojärven Jurodivi on jopa luvannut sille lepopaikan kissavainaansa Mantan ja kaninsa Elmerin viereen. Happy jatkaa, hymyillään siis, kun tavataan!


*

Herra, elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.
Aamen.
(Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous)

HAP ent. internetääliö nyk. happy

Uusi blogini on siis osoitteessa:
http://happikaappi.blogspot.fi/

99. Hämärän rajoilla

Valiokunntien kokoustilat ovat Valamon opiston luokissa. Taustalla luostarin kirkko.
(Kuva © Nettihoukka / HAP)

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous istuu viimeistä istuntopäiväänsä keskiviikkona. Aamulla klo 10 aloitimme neljännen täysistunnon ja jatkamme klo 13 viidennellä. Kuudeskin vielä tulee myöhemmin.

Nyt näyttäisi siltä, että tähän harhaan tulee normaalia enemmän tekstiä, enkä myöskään ainakaan vielä ole valmis lisäämään harhojeni määrää tuosta sovitusta sadasta (ja tämä on toiseksi viimeinen harhani, viimeinen on testamentti), siksi teen tämä harhan kaksiosaisena. Nyt julkaisen aamupäivällä osan I ja myöhemmin illalla osan II.

Osa I

Olotila on hieman hämärän rajamailla huhuamista. Olo on melko väsynyt ja vakavimmat, kiistellyimmät asiat ovat vielä käsittelemättä: museo ja Lex Sergei. Sivistysvaliokunnan puheenjohtajana olen kuitenkin jo nyt onnellinen ja ylpeä. Siitä, että meillä on todella hyvä, toimiva ja mukava valiokunta - siis valiokunnan ihmiset - ja siitä, että saimme asiat mukavasti eteenpäin myönteisin päätöksin. Asiat etenevät - mikäli se on meistä kiinni - niin teologikoulutuksessa, ortodoksisessa tutkimuksessa kuin vaikka kirkkomme erään merkittävän asiakirjan julkaisemisen 90-vuotisjuhlassa. Lisäksi iloitsen vilpittömästi siitäkin, että pohjoinen matkapapistopiiri sai käyttöönsä 13 000 euroa enemmän määrärahoja, koska matkat siellä ovat pitkiä, olosuhteet haastavia ja sitä kautta myös kulut suurempia.

Teologisten opintojen tukemiseen saimme rahaa noin reilut 20 000 euroa, jolla voisi esimerkiksi palkata yhden väitöskirjaa tekevän tutkimaan jotain ortodoksista aihetta/kohdetta vuodeksi. Myös 90-vuotisjuhlille annettiin oma kohdemäärärahansa - hyvä näin.

Hallinnon kehittämisen seurantatyöryhmän raportista päättäminen hallintovaliokunnan mietinnön pohjalta kirvoitti täysistunnossa kielet monella edustajalla ja virkamiehellä. Nämä seuraavat houkkamaiset arveluni menkööt täysin omaan piikkiini, jos eivät osu ihan kohdalleen, mutta näin nyt vain asiat näin pulpetistani.

Aika usein vastavirtaan uiva Helsingin metropoliitta ärähti siitä, että valiokunta haluaa toimia taas tässäkin asiassa kovin omavaltaisesti ja jopa kollegion, kirkollishallituksen evaluoijana, arvioijana ja yrittää siis olla jonkinlainen mikrojohtaja. Metropoliitta ihmetteli, eikö hallintovaliokunta ymmärrä, että kollegio osaa itsekin ajatella (sic!) ja tehdä jotain (hik!). No - houkkana olen kuitenkin samalla hieman sitäkin mieltä, ettei tuo ajattelu aina konkretisoidu tämän toimielimen päätöksissä oikealla tavalla, johtuneeko siitä, että on liian monta "oikeaa" ajatusta ja "Arvottu oikea" tai "Äänestetty oikea" ei aina olekaan "Se oikea".

"Pelastuskeskuksen" johtaja taas puolusti hallintovaliokunnan työtä sillä tavalla, että ainakin minun epäilykset heräsivät. Mikä onkaan valiokunnan rooli hänen omassa työskentelyssään? Onko se pomon työrukkanen vai yksi keino vaikuttaa tai jopa mikrojohtaa jotain, jota ei voi muuten johtaa, siis johtaa tuota saavuttamatonta tuon kautta, tuon avulla. En tiedä!

Itselleni heräsi epäilys, että saattaa olla edessä taas henkilömuutoksia, nyt siis taas tässä hallinnon seurantaryhmässä. Näinhän aina on tapana tehdä, jos ryhmä ei saa aikaan "oikeita" ehdotuksia raportteihinsa. Yksi kirkolliskokouksen lakimiesedustajista moitti hallintovaliokunnan tekstiä tarkoitushakuiseksi, kun siinä kerrottiin täysin virheellisiä ja paikkansa pitämättömiä tietoja. Tällainen oli mm. tieto siitä, että kirkollishallitus olisi tehnyt päätöksen arkkipiispan istuimen siirrosta Helsinkiin. Asia muuten uutisoitiin myös joissain median artikkeleissa kirkolliskokouksesta, mistähän ne olivat tiedon saaneet.

Arkkipiispan istuimen siirrosta päättää vain ja yksinomaan kirkolliskokous ja se ei ole asiaa käsitellyt eikä tehnyt siitä mitään päätöstä. Istuin siis pysyy toistaiseksi Kuopiossa. Asiassa tosin on taustalla, kuten kai jossain aikaisemmassa harhassani kirjoitinkin, kahden piispan erimielisyys vai olisiko se mieluummin tietämättömyys siitä, mitä he oikeastaan haluavatkaan ja onko se ihan oikeasti edes mahdollistakaan. Myöskään asioita ei julkisyhteisössä, kirkossakaan, voida tehdä sillä tavalla ehdollisena, kuin nyt näiden kahden piispan aikeet edellyttäisivät. Siksi suma seisoo.

Kirkolliskokouksen ja kirkollishallituksen välinen työnjako keskustelutti myös. Emeritus-kirkkoneuvos totesikin, että jos toinen ei tee sitä, mitä pitäisi, toinen tekee. Eli vanha lainalaisuus: valtatyhjiö täyttyy aina. Oikeasti kirkolliskokouksen tehtävä on päättää ja kirkollishallituksen tehtävänä on toimeenpanna, usein ne sekoittuvat ja syynä saattaa olla sekin, että kirkollishallituksen tehtävää "ohjata" tai "linjata" tulkitaan puolin ja toisin väärin. Kirkolliskokous näkee sen oikeutena mennä toisen tontille hääräämään ja kirkollishallitus näkee sen vihamielisenä tunkeutumisena sen territorioon vai olisiko se oikeampi sana tässä 'terraarioonsa'. Myös valiokunnan rooliin toivoi emeritus tarkennusta ja esitti, ettei valiokunta saa olla kirkollishallituksen "niskaan hengittäjä", tarkkailija vaan kirkolliskokouksen päätösten valmistelija.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka lienee joko valmistelun vajavuutta tai sitten hirvittävää piilovaikuttamista ja silloin jopa harhauttamista tai sitten vain "painovirhepaholainen", löytyy talousvaliokunnan mietinnöstä asiassa 14 eli otsikon mukaan: Suomen ortodoksisen kirkkomuseon käytössä olevien perusnäyttelytilojen peruskorjauksen kirkon omarahoitusosuudesta päättäminen. Sama asia on kirjattu mietinnön tekstissä: Talousvaliokunta esittää kirkkomuseon peruskorjauksen toteuttamista ja rahoittamista kirkollishallituksen esittämällä tavalla seuraavin edellytyksin: ...

Huomaatko eron?

Valmistelu onkin asia, josta olisi paljonkin sanottavaa, mutta taitaa nämä harhat loppua kesken joten jääköön se jollekin muulle narisijalle. Mutta jatkan aihetta vielä illalla, siksi en vielä allekirjoita kaikkea, mitä tuli sanottua edellä.

Osa II

Olipa melkoinen päivä! Vaikka saldo itse asiassa oli vain kaksi asiaa, ne olivat koko kirkolliskokouksen ne kaksi tärkeintä asiaa,.

Eli otetaanpa esille ensimmäinen: kirkkomuseo ja sille myönnettävät määrärahat, Asiaa valmistellut talousvaliokunta oli yrittänyt tehdä valmistelun aivan selvästi kieli keskellä suuta, maltillisesti ja niin, että "oppositiollekin" annettaisiin jotain, Silti tämä - isä Slavan sanoin - meidän neljäs hiippakuntamme (sillä rahaa museoon uppoaa saman verran kuin hiippakuntaan) - sai korjausrahansa , joiden kokonaisvaikutus investointiosineen lienee noin 1 040 000 euroa tai enemmänkin, kun osa joudutaan hoitamaan lainavaroin ja niistä täytyy maksaa korotkin.

Asiasta äänestettiin ja keinoina puheissa ei käyetty - kuten tämä joskus aikaisemminkin mainittu nuori kirkolliskokousedustaja sen ruokapöydässä sanoi - vain eetosta, paatosta ja logosta vaan yksinomaan paatosta, paatosta ja paatosta.

Arkkipiispa käytti puheessaan sanoja: uskomatonta, itkin, raivostuin, surin, uusi nuorten parinnettä tuntemattomien aikakausi, jne. Ja - äänestyksen tulos oli 18 remontin puolesta, 14 vastaehdotuksen (korjataan niukasti) puolesta ja yksi tyhjä ääni. Näin siis ratkaistiin tässä tapauksessa kirkkomme ydintoiminnan turvaaminen ja rahaa siihen palaa paljon.

Toinen kiista-asia oli tietysti Lex Sergei, josta myös äänestettiin. Lain muutos tarvitsee kirkolliskokouksessa 2/3 enemmistön eli tuossa tapauksessa kun kolme oli poissa vähintään 22 ääntä mennäkseen eteenpäin. Muussa tapauksessa se palaisi lakivaliokuntaan ja siellä asia käsiteltäisiin uudestaan. Näin kävi. Äänestysnumerot olivat 17-16 lakivaliokunan esityksen puolesta, mutta viisi ääntä puuttui määräenemmistöstä. Kun lakivaliokunta äänesti asasta uudestaan siellä kävi kuten päivän evankeliumissa, joka luettiin kokouksen päätösrukouspalveluksessa: kymmenestä spitaalisesta miehestä yksi huomasi parantuneensa ja kääntyi takaisin. Eli yksi muutti mielensä lakivaliokunnassakin ja äänestyksen tulos 3-2 takasi vastaehdotuksen voiton, kun lakivaliokunta yhtyi tehtyyn vastaehdotukseen, jonka mukaan lakipykälän muutosta valmistellaan edelleen ja huomioidaan, etteivät Lintulan sisaret jää sivuun asian käsittelystä ja heitäkin kuullaan asiassa.

Näin ollen arkkimandriitta Sergei jatkaa Valamon luostarin igumenina ainakin siis seuraavan vuoden kirkolliskokoukseen saakka ja vielä siitäkin eteenpäin, sinne asti, kun laki opetusministeriössä saadaan valmisteluun ja Eduskuntaan muutettavaksi. Niin ja tietysti pitempäänkin, jos veljestö niin haluaa ja piispa asian suo olevan niin ja piispainkokous asiasta päättää. Tai millaiseksi se laki nyt sitten reilussa vuodessa vajaassa kahdessa ennättääkään sitten muuttua sitä valmisteltaessa ja käsiteltäessä. Monenlaisia muitakin malleja saattaa matkan varrella löytyä niin valmistelussa kuin varmasti myös eri ihmisten omissa, henkilökohtaisissa ratkaisuissa.

Nettihoukka päättää näin kahden kauden kirkolliskokousuransa väsyneenä, mutta onnellisena, kuten kai se kulunut sanonta kuuluu. Nyt ovat jäljellä enää testamentin teko eli viimeinen Nettihoukan harha ja ensi vuoden alussa sitten Nettihoukan hautaaminen ja pesän sotkeminen. Jos nyt jotain tästä vuodeta Nettihoukkana opin, sen voisi kai yhdistää vaikka emeritus-kirkkoneuvoksen sanoihin hieman soveltaen: elinikäinen ei ole sama kuin eroamaton.

Houkkuudestakin voi parantua ja säästää yhteiskunnan varoja, kun ei tarvitse mennä enää hourulaan - ainakaan tämän takia. Sieltähän niitä houkkakavereita löytää pilvin pimein. Palaan asiaan siis vielä testamentissani, mutta sitä odotellessa voitte alkaa jo hiljalleen siirtymään kirjoittajan positiivsemmalle puolelle eli uuteen myönteiseen blogiini nimeltään: Happy 1 (http://happikaappi.blogspot.com). Nimi tulee kirjoittajan Hap Pyykkönen nimestä kun se jakaa oikein. Alkuosa Hap taasen tulee koko nimestäni. Jos tuntuu, että sieltä löytyy jotain luettavaa, seuraa, ellei, älä ihmeessä tuhlaa aikaasi joutavaan.
Mutta palataan siis vielä asiaan, Tässä lopuksi tämän päivän liturgiasta poimittu ajankohtaan ja asiaan sopiva evenkeliumilainaus : (Tim.6:3-11)

*

Väärä ja oikea rikkaus

Se, joka opettaa toisin eikä seuraa Herramme Jeesuksen Kristuksen terveellisiä sanoja ja uskomme mukaista oppia, on pöyhkeä eikä ymmärrä mitään. Hänellä vain on kiihkeä halu väitellä ja kiistellä. Sellaisesta syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, ilkeitä epäluuloja ja alituista kinastelua sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat menettäneet järkensä ja kadottaneet totuuden ja pitävät uskontoa vain tulolähteenä.

Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä. Ne, jotka tahtovat rikastua, joutuvat kiusaukseen ja lankeavat ansaan, monenlaisten järjettömien ja vahingollisten halujen valtaan, jotka syöksevät ihmiset tuhoon ja perikatoon.

Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä.

Uskon jalo kilpailu

Mutta sinä, Jumalan ihminen, karta kaikkea tätä! Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen.


HAP internetääliö

98. Huh, kun helpottaa

Kolme piispaa Trapesassa. Vain yksi syö.
(Kuva © Nettihoukka/HAP)

Toinen varsinainen kokouspäivä, mutta oikeasti siis jo kolmas ja mahdollisesti samalla toiseksi viimeinen, on nyt päätöksessään. Oma valiokuntani, jossa toimin puheenjohtajana, siis sivistysvaliokunta, sai valiokuntatyönsä päätökseen tänään melko tolkulliseen aikaan. Hallintovaliokunta päätti työnsä jo aikaisemmin, mutta talous- ja lakivaliokunta käsittelevät vielä kirkolliskokouksen mega-aiheita niin nyt illalla kuin vielä huomenna aamullakin omissa kokouksissaan.

Kolme täysistuntoa on jo takana ilman suurempia yllätyksiä. Kerran pääsimme äänestämäänkin, kyseessä ole erään asian siirtäminen sen laajuuden ja valiokunnissa olleiden edustajien ajanpuutteen vuoksi (he eivät siis ennättäneet lukea laajaa mietintöä ennen käsittelyä). Yksi tiukan puoleinen asian käsittely käytiin taloutta koskevassa asiassa - kollegio sai eräänlaiset suulliset nuhteet raha-asioissa tapahtuneesta toimivallan ylityksestä, mutta asiasta ei kuitenkaan suoritettu mitään äänestystä.

Samalla uusi lakimies laittoi kirkolliskokousedustajat rotiin kokouskäytänteissä, jotta he (siis "pelastuskeskus") jatkossa paremmin tiedostaisivat, mitä kokouksessa päätettiin ja miksi, millaisin perustein. Nyt kaikki muutosesitykset pitää antaa II käsittelyssä kirjallisesti sihteeristölle perusteluineen. Se herätti hieman keskustelua, kun nyt ei enää kelvannutkaan spontaanisti II käsittelyssä ilmoitettu muutosesitys, vaan edustajien pitääkin lukea tehdyt esitykset huolella läpi ennen käsittelyä ja tehdä tarvittavat muutosesitykset siis kirjallisina. Joidenkin mielestä epistä, houkka on sitä mieltä, että asiaa puhuu järkevä lakimiehemme.

Nuo edellä mainitut mega-aiheet värittivät tätäkin päivää ja keskustelua käytiin varmaankin käytävillä ja saleissa niin Sergein tulevasta asemasta kuin museonkin tilanteesta, kuten aikaisemmissa harhoissani kirjoitin. Nyt käytävillä nähtiin närkästyneen oloinen Lintulan luostarin igumeniakin, joka ilmeisesti oli "herätetty talviuniltaan", suunnilleen pystymetsästä vastaamaan pikaisella aikataululla tehtävän lakimuutoksen aiheuttamiin vaikutuksiin omalla kohdallaan. Hänhän joutui tilanteeseen ikään kuin sijaiskärsijänä. No - huomenna ratkeaa, mikä onkaan "tuomio" näissäkin asioissa.

Nettihoukka on pohdiskellut, mihin lakiin ja säädöksiin tai ohjeisiin perustuen mahdollisesti erotettiinkaan 1980-luvulla Valamon silloinen igumeni Simforiam ja paikalle istutettiin uusi igumeni Panteleimon. Olisi varmaan ollut hyvä käydä tämäkin asia läpi noissa selvittelyissä, jottei asia olisi liiaksi henkilökohtaistunut. Paikalla kun oli vielä elossa olevana toinen osapuoli, nyt tosin piispana. Toinen, nyt jo kuollut osapuoli, korotettiin silloin arkkimandriitan arvoon ja "laitettiin hyllylle" vastoin omaa tahtoaan. Siis ei tämä Case Sergei ennekuulumaton ole ja eikä tuo Sinforiam-asiakaan ainoa ole, muitakin vastaavia löytyy Valamon historiasta. Tosin tällaista "showta" niistä ei liene koskaan syntynyt.

Myös Sergein jäävääminen ja se, että hänet jäävättiin sitten ihan yksin, herätti kysymyksiä ja keskustelua. Asia ei liene ihan normaalia kaikesta huolimatta tämän tason "kinkereissä". Kirkolliskokous on eräällä tavalla - kuten taisin jo aikaisemmin mainita - eduskunnan kaltainen, eikä siellä esimerkiksi jääväillä tällaisilla perusteilla. Jos jääväys olisi ollut perusteltua, silloin esimerkiksi piispojen olisi aiemmin (siis jossain edellisessä kokouksessa) pitänyt jäävätä itsensä, kun heidän palkoistaan päätettiin. Eivät he jäävänneet silloinkaan.

Illalla on vielä panihida, muistopalvelus kuolleille piispoille ja kirkolliskokousedustajille. Nyt kokouksessa heitä ei onneksi kuollut ketään, mutta kyseessä siis oli jossain vaiheessa kokousajanjakson ja vaikuttajana toimimisen jälkeen kuolleista. Kaunis tapa ja hienoa, että heitä muistellaan ja heidän puolestaan rukoillaan. Niitä rukouksia tarvitsemme mekin elossa olevat, jotta päätökset, joita teemme olisivat mahdollisimman hyviä, oikeudenmukaisia ja tarkoituksenmukaisia.

Kokous on muuten ensimmäistä kertaa toiminut ns. sähköisin välinein. Kaikki pöytäkirjat (lausunnot, lausuntopyynnöt, mietinnöt) tehdään verkkoon lähetetään sähköpostilla ja ne monistetaan sitten edustajille pöydille paperiversioina kokouksiin. Samoin ne olisi pitänyt löytyä kirkon omilta intra-sivuilta. Hieman on joiltain osin tökkinyt, kun joko yhteydet eivät ole pelanneet tai niitä on "kummallisesti" kadonnut jonnekin ja joitain asioita piti lähetellä toiseenkin kertaan. Mutta yritys hyvä ja toivottavasti rutiinit näiltäkin osin paranevat jatkossa.

Nyt lienee hyvä lähteä valamolaisen teepöydän ääreen ja miettiä illalla hieman aikaisemmin nukkumaan menoa ja koska valiokuntatyötä ei enää huomenna ole, saamme me "sivistyneet" nukkua aamulla pidempään.

*

Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu.

Kristus, ainoa laupias, anna edesmenneille palvelijoillesi lepo siinä viheriöivässä ja rauhallisessa paikassa, jossa pyhien joukot iloitsevat.

Saata, Herra, lepoon nukkuneen palvelijasi sielu.

Saata pyhien joukkoon palvelijasi, jotka ovat palvelleet Sinua koko sydämestään ja ottaneet Sinun ikeesi harteilleen, Sinä ainoa elämän ja kuoleman Valtias.
(Kanonista edesmenneiden puolesta)

HAP internetääliö

97. Lex Sergei

Ette muuten arvaakaan, kuinka leveästi Nettihoukka hymyili tässä kuvassa.
(Kuva © Nettihoukka, kameran varressa Kirsi-Maria)

Päivän puheenaiheita Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen ensimmäisenä varsinaisena kokouspäivänä maanantaina olivat sitten kuitenkin sekä kirkkomuseoasia että kiireellä tehtävä lakimuutosehdotus eli Lex Sergei. Tälle olisi ollut - kuten eräs nuori kirkolliskokousedustaja sanoi - mediaseksikkäämpikin nimi Lex 69, joka juontuu muutettavan lakipykälän numerosta, mutta olkoon nimi nyt kuitenkin tuo otsikossa mainittu Lex Sergei. Kun se vielä selkeästi kohdistuu vain kyseiseen henkilöön, Sergeihin, joka jäävättiinkin tämän vuoksi kokouksessa asian käsittelystä tämän pykälän kohdalla. Siis sitähän minä jo hieman aikaisemmassa harhassani uumoilin. Muistelen kuitenkin, että jääväyksissä oli joitain muitakin kriteerejä - niistäkin olen muuten aikaisemmin kirjoittanut harhassani nro 49 (Sopiva vai pätevä), mutta ne muut jääväyskriteerit eivät nyt mitenkään konkretisoituneet.

Lex Sergei on siis lakimuutos, jonka alku on apulaisoikeuskanslerin antamassa huomautuksessa arkkipiispalle - ei siis suinkaan kirkolliskokoukselle. Kokousedustajille annettiin ymmärtää, että mikäli luostarin johtajasta tulisi jostain syystä ns. "kasvi" tai hän joutuisi vankilaan, hän voi nykysäädösten mukaan yhä edelleen johtaa luostariaan eliniän - siis vaikka Sukevalta sellistään. Kuului siellä sellaisia sanontoja, että tilanne saattaisi muodostua myös jollain tavalla vaikeaksi, jos luostarin johtaja kääntyisikin yhtäkkiä jostain syystä muslimiksi, miten silloin toimittaisiin, kun häntä ei voitaisikaan erottaa.

No näistä ja ilmeisesti muistakin syistä johtuen pykälä saanee muotoilun, jossa luostarin johtaja valitaan kuuliaisuustehtäväänsä toistaiseksi ja hiippakunnan piispalla on mahdollisuus vapauttaa luostarin johtaja tehtävästään luostarin johtokuntaa kuultuaan ja jos piispa katsoo luostarin edun sitä vaativan. Joten, jos nyt merkit yhtään paikkansa pitävät, tiedossa on piakkoin taas ilmeisesti potkut jollekin. Katsotaan nyt kuitenkin. Ei sitä kokouksessa kukaan uskaltanut sanoa ääneen, joten ei kai minunkaan pitäisi maalailla mustakaapuisen munkin kuvia seinille.

Edelleen tuohon Lex Sergeihin todennäköisesti kirjataan, että vapauttamisesta ja muista noudatettavista menettelytavoista voidaan antaa tarkempia määräyksiä luostarin ohjesäännössä. Käsittelyn aikana joku yhtäkkiä muisti, että meillähän onkin Suomessa ainakin kaksi luostaria ja kiireen vilkkaan etsittiin edustajille myös nunnaluostarimme ohjesääntö vertailupohjaksi, sillä sama sääntö tulee koskemaan niin Valamoa kuin Lintulaa. Hieman tietysti tuo aistittavissa oleva asian ehkä yksipuolinen käsittely ja Lintulan "unohtaminen" saivat aikaan tunteen ikään kuin tarkoitushakuisesta asioiden käsittelystä. Lakimiehen esittämät kasvi- ja vankilavertauksetkin saivat myös aikaan enemmän hymähtelyä ja pään pudistuksia, kuin nyökkäyksiä. Näistä muista viime aikoina esiin putkahtaneista "uusista luostareista" ei sitten puhuttu sanallakaan ja niiden toimintaan ei puututtu, oli siellä sitten vaikka miehiä ja naisia samassa luostarissa taikka seassa vaikka luterilaisiakin.

Tuosta nyökkäilystä muuten: joku taisikin ehdottaa - kun kuulimme erään "pelastuskeskuksen" eli kirkon palvelukeskuksen työntekijän liikenneonnettomuudessa saamista niskavammoista - että mitekäs olisi, jos kaikilta tämän uuden ortodoksisen "pelastuskeskuksen" työntekijöiltä jäykistettäisiin niskanikamia niin, että nyökkääminen loppusi ja pääsisimme viimein kriittiseenkin ajatteluun, kun heidän pää pyörisi vai sivusuunnassa.

Kaiken kaikkiaan päivä oli jälleen raskas työpäivä. Kirjoitan tätä harhaa joskus klo 22-23 maissa illalla, kun sivistysvaliokunnan työ loppui juuri ja siellä pääsimme vasta pieneen alkuun. Hommat jatkuvat aamulla klo 9 valiokunnassa ja klo 14 täysistunnossa. Kuten edellisessä harhassani kerroin, käsittely yleiskokouksissa on melko kankeaa ja byrokraattista. Ystäväni isä Sašan sanojen mukaan siellä on siis 'ensimmäinen käsitys', 'toinen käsitys' ja 'lopullinen käsitys' vai oliko se nyt sittenkin 'käsittely', laadimme 'lausuntoja' ja 'mietintöjä' ja viimein teemme 'päätöksiä', joita ei sitten koskaan toimeenpanna tai niitä ei ymmärretä tai ne joudutaan muuttamaan alempitasoisessa elimessä, kun heille ei oikein selviä, mitä oikein kirkolliskokouksessa haluttiinkaan päättää.

Meidän pitäisi varmaan enemmän keskittyä pohtimaan, miten meidän kirkolliskokouksessa tekemämme päätökset tukevat oikeaa seurakuntatyötä? Teemmekö me säheltämällä ja työskentelemällä yötä myöten - kuten yksi esipaimenista kai jotenkin arveli - ihan turhaa työtä, jolla ei ole sitten loppujen lopuksi mitään suurempaa merkitystä, vaikka olemme ns. ylin päättävä ja asioita linjaava elin? Pitäisikö kirkolliskokouksen asialistalle jättää vain budjetin hyväksyminen, sillä se on ainoa asia, jolla edes hieman voidaan ohjata kirkon toimintaa? Tosin ensin pitäisi kai saada aikaiseksi budjettikuri, jotta annetuissa raameissa pysyttäisiin, mutta kun kirkolla ei taida olla edes vielä toimivaa taloussääntöäkään.

Kaikki muu sälä: aloitteet ja muut asiat voisi sitten jättää vaikka kirkollishallituksen ja "pelastuskeskuksen" harkintaan, kun ne kuitenkin merkitykseltään ovat lähinnä psykologisia. Niillä ei sitten kai olekaan niin suurta merkitystä, ovatpahan pieni osoitus meidän lännessä olevan itäisen kirkkomme demokraattisesta luonteesta, vaikka olemmekin ihan pelkästään hierarkkinen laitos. Ja saahan näiden kautta tietysti kirkolliskokousedustajat ajoittain pientä tyydytystä siitä, että minä vaikutin - olin siis mukana tekemässä tuota päätöstä, että komiat juhlat järjestetään.
*
Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkanne on oleva suuri taivaissa.
(Autuuden lauseista)

HAP internetääliö

96. Kiire, kiire, kiire

Isä Esipaimen, KS Joensuun piispa Arseni tarjoaa kirkolliskokousedustaja  Esko Huoviselle Jeesus-pastillin kirkolliskokouksen alkuhetkillä Valamossa.
(Kuva © Nettihoukka / HAP)

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous aloittaa juuri kokoustaan Heinävedellä Valamon luostarissa. Sunnuntaipäivä on mennyt valmistelevissa kokouksissa ja uusien käytäntöjen opettelussa. Ja jo näillä "eväillä" virallisesti maanantaina klo 12 alkavasta kokouksesta näyttäsi tulevan mielenkiintoinen ja luulen, että keskustelua syntyy, muutamista asioista enemmänkin.

Kun uumoilin jossain vaiheessa museon rahoituksen nousevan pääasiaksi, se ei ainakaan heti käytäväkeskusteluissa näyttänyt siltä. Voi tietysti olla, että edustajat ovat jo asian pohtineet valmiiksi ja ainakaan vielä, ja siitä ei tarvinnut suuremmin jutustella. Saattaa myös olla niinkin, ettei kukaan uskaltanut siitä puhua läsnä ollessani, kun pelkäsi lukevansa siitä täältä. Kauheaa!

Sen sijaan framille nousi kohisten mahdolliset tulevat lakimuutokset. Niitähän on kokouksen esityslistalla jo joitain, johtuen lähinnä uudesta palvelukeskuksesta ja siellä tapahtuneista henkilömuutoksista. Jos lainaisin vanhemman emeritus-kirkkoneuvoksen sanoja, kyse on lähinnä "entisen kirkkoneuvoksen kuolinpesän jakamisesta palvelukeskuksen johtajan ja lakimiehen välillä". Kirkkoneuvoksen tehtävähän lakkautettiin ja perustettiin toisaalta palvelukeskuksen johtajan ja toisaalta lakimiehen toimet tätä korvaamaan.

Nuo tätä asiakokonaisuutta käsittelevät säädösmuutokset menevät varmaankin ihan noin vain eteenpäin, tosin hieman närää aiheuttanee se, että kiireessä joudutaan mutkia taas oikomaan ja hyväksymään kirkolliskokouksen työjärjestysmuutokset hieman arveluttavin keinoin päitä nyökytellen, kiireellä.

Kirkolliskokoushan on organisoitu suunnilleen samalla tavalla kuin eduskuntamme, meillä on täysistuntoja, lähetekeskusteluja, valiokuntatyöskentelyä sekä päätöksen teossa ensimmäisiä, toisia ja kolmansia käsittelyjä. Ja asiat yleensä etenevät päätöksen tekoon melko monimutkaisen prosessin kautta ja aina valiokunnan tai useammankin käsittelyn kautta. Minusta tuollainen organisaatio on pöhköä, mutta kun kerta on tehty, sitä pitää noudattaa, näinhän me Suomessa toimimme, lakien ja säädösten mukaan - eikös meitä äskettäin siinä jotenkin neuvottu - tai jos ei ihan meitä, niin ainakin jotakin. Joskus voisi kirjoittaa vielä enemmän kirkolliskokousedustajienkin vaalista, joka kuuluu samaan kategoriaan: pöhköä hommaa, mutta katsotaan ennätänkö ennen hautajaisia.

Mutta siis palatakseni tuohon varsinaiseen asiaan, nyt siis kiiruhdetaan säädöksiä ja käytäntöjä hipoen päämäärään ihan väkisin. Tarkoitus pyhittää keinot! Kukas se niin sanoikaan - pitää kysyä tuota vielä Jyrkiltä.

Toinen kiirehditty asia on säädösmuutos, jolla luostarin johtajan elinikäinen pesti munkkien pomona lyhennetään johonkin muuhun. Alustavissa keskusteluissa kukaan ei kertonut suoraan, miksi moinen hoppu, mutta ainakin kaikki ne, jotka eivät olleet piispoja, tiesivät sen. Piispojen osalta en uskalla edes arvailla.

Kirkon piirissä on lukuisia asioita, jotka vaatisivat säädöksien muuttamista. Mielenkiintoiseksi siis tekee nyt asian se, että miksi tämä asia pitää hoitaa hitonmoisella kiireellä, eikä sitä, kuten kaikki muutkin, voidakaan lykätä vuoden päässä olevalle kirkolliskokoukselle tai miksi "vain tämä juna on pikajuna". Aidosti oikeita vastauksia näihin pohdiskeluihin ei keneltäkään edustajalta edes vahingossa tullut suusta, vaikka luulen, että kaikki sen arvasivat.

Asiasta tekee omalla tavallaan myös mielenkiintoiseksi se, että läsnä kirkolliskokousedustajina on lukuisa joukko asian osallisia: riitapukareita, väliinputoajia tai monella tapaa sopan keitossa mukana olleita. Saa nyt nähdä, jäävääkö kukaan heistä itsensä asian käsittelyssä vai koskeeko asia sitten ihan tosissaan laajemmin koko Suomen ortodoksista papistoa ja heidän kurinpitoaan, eikä siis anna aihetta jääväyksiin. Sepä tässä kohta nähdään. Nyt lähden sivistysvaliokunnan sivistyneeseen kokoukseen ja siitä en sitten kerrokaan mitään, koska valiokuntien työ ei ole julkista. Palaan asiaan taa huomenillalla, kun siihen vapaudun.


*

Autuaita olette te, kun ihmiset solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa minun tähteni.
Herra muista meitä valtakunnassasi .
(Autuuden lauseista)

 

HAP internetääliö

95. Haukkuminen, solvaaminen ja pottuilu

Valamon kirkosta
(Kuva © Nettihoukka / HAP)

Tunnelma sen kun tiivistyy kirkolliskokouksen alla. Kuten varmaan hieman aiemmin harhassani jo ounastelinkin. Arkkipiispa on päättänyt kumota oman päätöksensä ja palauttaa arkkimandriitta Sergein Valamon luostarin johtajaksi. Mitähän tämä nyt sitten taas tarkoittaakaan? En tiedä jälleen, mutta houkka voi aina arvailla, vaikka menisi pieleenkin.

No ensinnä, luostarin nykyinen vt. johtaja, KS Joensuun piispa Arseni palaa siis kai takaisin Kuopioon hoitamaan täysipäiväisenä apulaispiispan postiaan. Häntähän on nyt myös kaavailtu - ainakin joissakin piireissä - seuraavaksi Oulun metropoliitaksi, kun nykyinen jää kesällä eläkkeelle. Jotenkin vain tuntuu, ettei taida vain ehdokas kovin mielellään Ouluun lähteä, mutta kun on munkki, mentävä on, jos tai kun niin määrätään. Vaihtoehto lakkauttaa Oulun hiippakunta lienee niin pitkässä viivassa, että pitänee miettiä muita ratkaisuja, jos näin oikeasti käy. Mitähän ne voisivat olla?

Ouluunhan tietysti voidaan valita joku muukin kuin Arseni. Mutta kuka? Hiippakunta on kovin pieni seurakuntien lukumäärän osalta, siellä on vain viisi seurakuntaa: Kajaani, Kiuruvesi, Oulu, Lappi ja Vaasa, ja niistäkin yksi lakkautetaan pian: Kiuruvesi. Jäsenmäärältään se on myös pienin hiippakunta, mutta pinta-alaltaan selvästi suurin. Oulusta on pitkä matka hiippakunnan laitamille vaikka Nellimiin tai Sevettijärvelle. Tästä voisi päätellä, että hiippakunta työllistää piispaa vähemmän kuin muut kaksi hiippakuntaa. Niin ja onhan siitä itse asiassa jonkinlaisia merkkejä nykyisenkin piispan työssä, aikaa jää vaikka dekkareiden kirjoittamiseen.

Toisaalta Oulu on kaukana muistakin paikoista, Helsingistä - siis mahdollisesti uudesta kirkkomme keskuspaikasta - ja aika kaukana Kuopiostakin. Siellä saa siis olla ihan rauhassa, sanan mukaisesti "Herran kukkarossa". Eivät ole byrokraatit yhtenään härräämässä siinä jaloissa ja jos ovat, voi aina itse lähteä vierailulle hieman pohjoisemmaksi tai lähettää byrokraatit mäkärien syötäviksi.

Tuo Helsinki-kuvio tosin on vielä kovin kehitysasteella, kun asia on liiaksi henkilöitynyt pariin piispaan ja se, jos mikä, kertoo taas kirkkomme asioiden hoidosta: henkilöt ja heidän etunsa ensin; asiat ja kirkon etu vasta sitten, vai miten tuo sitten meneekään.

Siispä voisi sinne Ouluun kyllä ajatella laitettavaksi joku muukin, jolla ei entuudestaan ole piispakokemusta. Sellainen voisi olla jonkin seurakunnan hallintoa tunteva poikamiespappi tai jokin ulkomailla tai maailmassa tätä nykyä majaileva pappismunkki tai - tietysti - Valamon luostarin igumeni Sergei. Hän olisi muuten sopiva ehdokas myös apulaispiispaksi, jos nyt kaikesta huolimatta tai pakon edessä Arseni lähtisikin Ouluun. Joten onhan noita vaihtoehtoja piispan valintaan. Tässä nyt on pohdittu vasta kovin suppeaa otosta, muitakin toki on. Niihin tosin voi palata joskus joku muu, ei enää Nettihoukka.

Ennen omalla työsarallani oli jotenkin niin, että jos opettaja ei osannut opettaa, hänestä tehtiin rehtori. Jos hän sai sitten koulun asiat sekaisin, hänestä tehtiin kunnan koulutoimenjohtaja ja jos vielä sielläkin menivät asiat solmuun, hänet laitettiin lääninhallitukseen koulutoimentarkastajiksi. No - nykyään ei enää ole edes lääninhallituksiakaan.

Jos palaisin vielä tuohon Valamon tilanteeseen, se lienee enemmän mielenkiintoinen ellei ihan kauhistuttava. Aikaisemmista mediassa olleista lausunnoista voisi kai päätellä, että Sergeillä ja veljestöllä on joitain selvittämättömiä asioita aiemmilta ajoilta. Näin lienee myös Valamon luostarin palveluksessa olevalla liiketoimintajohtajalla ja Sergeillä. Sergeihän ennätti veljestön johtokunnan tuella alkuun jo muistaakseni erottaa liiketoiminnan johtajan, joka sitten kuitenkin palautettiin takaisin tehtäväänsä uudella muuttuneella johtokunnan päätöksellä, sen jälkeen kun Sergei oli erotettu. Varmaan noista joitain muistijälkiä on jäänyt ja niiden selvittely vaatinee enemmänkin nöyryyttä, kuin nyt ihan tältä istumalta voisin uskoa löytyvän. Ei yksin Sergeiltä, joka sitä on osoittanutkin - ainakin ajoittain - vaan kaikilta muiltakin, veljestöltä ja työntekijöiltä ehkäpä muiltakin.

Nöyryyttä ei kuitenkaan osoitettu ainakaan ihan joka taholla. Kun luostarin johtajan palautuspäätös annettiin julkisuuteen, sivulauseessa sanottiin jo samalla, että "menettelytapavirhe" johtaa lakimuutokseen, joka tehdään jo mahdollisuuksien mukaan muutaman päivän päästä alkavassa kirkolliskokouksessa. Esityslistalla sitä ei kuitenkaan ole ja tämäkin kertonee omalla karulla tavallaan asioiden hoitamisesta, siis ehkä myös siitä, mihin jo edellä viittasin: kenen etu ensin, minkä etu viimeiseksi. Mitähän tästäkin pitäisi päätellä? Voisi olla kaikesta huolimatta minulle viisaampaa,  etten päättele enempää.

Asiaa sekoittaa varmasti monella tapaa myös julkisuus. Sergei on median lellikki, hän oli aikaisemmin Valamon luostarin kasvot julkisuuteen päin ja hänestä pidettiin ja pidetään yhä paljon luostarin ulkopuolella. Hänen erottamisensa oli joillekin ihmisille shokki ja sen seuraukset näkyvät nyt. Jotkut tällaiset "shokeeratut rukoilijat" tekivät kanteluja oikeuskanslerin virastoon ja saivat aikaan tämänkin tarinan. Ei tosin niin, että valitukset olisi hyväksytty, vaan siten, että niiden kautta apulaisoikeuskansleri puuttui ilmenneeseen ristiriitaisuuteen kirkon säädöksissä.

Samalla on mediassa rummutettu kovaan ääneen myös Sergein ja veljestön välisistä suhteista. Millainen tuo suhde todella on, se ei kuulu meille, eikä kenellekään luostarin ulkopuoliselle. Se on luostarin sisäinen asia, jota monet eivät vain sellaiseksi valitettavasti ymmärrä. Luostarin sisäisiin asioihin puuttuminen ei ole hyväksyttävää. En minäkään pitäisi, jos minun sisäisiin, omiin asioihini puututtaisiin näin ja reposteltaisiin niitä julkisuudessa. Julkisuuden henkilöä saa toki käsitellä näköjään melkein mielin määrin julkisuudessa, mutta samalla kovin helposti unohdetaan, etteivät kaikki ole luostarissa julkisuuden hahmoja, jotkut heistä ovat menneet sinne jopa kilvoittelemaan. Luostari on heidän kotinsa. Tämä olisi varmaan hyvä myös kaikkien osapuolien aina välistä muistaa.

Erottaminen sai vuosi sitten aikaan adressin, kirjelmöintiä, pahaa oloa ja vaikka mitä. Silti asiat jyrättiin niin kuin jyrättiin, kun ne olisi varmaan voitu hoitaa vaikka Vatopedin tyyliin: siellähän igumeni vapautettiin tehtävästään patriarkan toimesta tutkimusten ajaksi tilapäisesti. Nyt olemme joka tapauksessa taas tässä suomalaisessa tilanteessa ja olen melko varma, että taas alkaa samanlainen kirjoittelu, syyllistäminen ja syyllisten etsiminen ja jopa kostaminen, eli kunnalliselämästäkin tutut: haukkuminen, solvaaminen ja pottuilu - nuo kolme epäpyhää asiaa, joista muuten kuulemma juuri valituille kuntien valtuutetuillekin järjestetään puolueiden tahoilta koulutusta. Pitäisiköhän kirkonkin kouluttaa?

*
Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.
(Matt.5:22)

HAP internetääliö

94. Marraskuisia mökötyksiä, epilogin prologi

Omakuva marraskuisena aamuna.

Kukahan lie keksinyt, että Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen vuosittaiset kokoukset pidetään marraskuussa. Kuussa, joka on loskaisin, harmain ja pimein kuukausi koko vuonna. Ajanjaksona, jolloin päivänvaloa ja sen tuomaa iloa, riemua ja hyvää mieltä saa etsimällä etsiä, ja jos sen löytää, se on varsin lyhytaikaista. Pimeänä syksynä, jolloin me ihmiset koemme eniten masentumisia ja mahdollisesti teemme eniten itsemurhia tai muita hirveyksiä ja olemme kaiken kaikkiaan erittäin äreitä ja joskus jopa vihaisia. Karhutkin menevät talviunilleen, pois tällaisesta harmaudesta ja loskasta. Ja viisaat eläkeläiset muuttavat etelän lämpöön.

Mutta itsepähän ovat tällaisen kokousajankohdan valinneet - keitä siis lienevätkin - ja ainakin minä olen näin marraskuussa, jos nyt en yhtenään mököttävä, niin ainakin usein äreä ja ajoittain lähes vihainen kuten se karhu, joka ei päässyt talviunilleen. Tosi "mukava" lähteä sellaisella fiiliksellä kirkolliskokoukseen "vaikuttamaan", mutta erityisesti omaksi ja varsinkin - näin arvelen - eräiden muidenkin suureksi iloksi ja riemuksi: viimeisen kerran.

Samalla näyttää vahvasti siltä, että jotkut todelliset kirkolliset vaikuttajammekin - jos nyt yhtään mediaan on uskominen - ovat olleet ja saattavat yhä olla imagollisesti epäedullisimmillaan näin myöhäsyksyllä, kaiken piiloon peittävää talven valkoista huntua odotellessaan. Kaiken kaikkiaan tuonne kokoukseenkin näyttää kummasti kertyneen erilaisia marraskuisia, synkän oloisia, jopa loskaisia paineita, ja siksi uskon, että kokouksesta tulee vähintään mielenkiintoinen, ellei jopa hulvaton.

Asialistalla on viime vuosina kirkolliskokouksissa jatkuvasti nähty kirkkomme "ykkösjuttu" - ja joskus tuntuu, kuin siitä olisi joidenkin mielestä tullut kirkon ydintehtävän: evankelioimisen ja ihmisten pelastamisen sijaan - yksi meidän oman ortodoksisen kirkkomme tärkeimmistä asioista. Siis tämä oman museomme rahoittaminen köyhtyviltä, irtisanovilta seurakunnilta ja kirkon jäseniltä kerätyillä rovoilla. Kun katsoo talouslukuja, paljonko museoon on rahaa vuosien mittaan syydetty, ei voi kuin jälleen kauhistua. Viime vuosina miljoonia euroja ja tästä eteen päin miljoonia euroja. Mahtaa olla tärkeä paikka tuo museo! Kannattaa muuten käydä katsomassa sitä, jos et ole vielä nähnyt. Tosin sisälle ei pääse vielä (muistaakseni vuonna 2009 alkaneen) remontin takia muutamaan vuoteen, mutta kyllä sitä passaa ulkoakin katsella.

Luulen, että kokouksessa palataan vielä toiseenkin kirkkomme "lempilapseen", Valamon luostariin ja sen johtajakysymyksiin ja muutamaan muuhunkin viime aikoina luostarin katveessa muhineeseen asiaan. Niistäkin on viime vuosina turistu kabineteissa ja hehkuteltu mediajulkisuudessa ihan riittämiin ja asia ei ole oikeastaan sen kummemmaksi muuttunut, ehkä nyt joskus on astuttu askel sivuun vai liekö ihan peruutettu. Olisi muuten koko asia voitu jo jättää kokonaan syrjään, jos minulta olisi kysytty. Eivät kysyneet!

Yksi mielenkiintoa herättävä ja paljon aikaisemmissa kokouksissa vuosien varrella keskustelua ja paperia tuottanut ikuisuusaihe on varmasti myös "oman Iisakin kirkkomme rakentaminen", eli kirkon keskushallinnon uudistusprosessi, jossa aina aika ajoin - "Vestigia terrent" - jäljet pelottavat. Näinhän sanoi kettu Quintus Horatius Flaccuksen sadussa, kun kaikki jäljet näyttivät johtavan leijonan luolaan, mutta eivät sieltä poispäin. Minulle niin sanoi Kaarlo "Osteri" Virtamo, ikimuistettava William Conradin alias Frank Cannonin näköinen ja oloinen Joensuun lyseon historianopettaja 1960-luvulla opettaessaan latinalaisia lentäviä lauseita historian läksyjen ohessa tuossa maineekkaassa klassillisessa poikalyseossa.

Välillä tuntuu näitä nykyisiä kirkon uudistusasioita katsellessa, että tarkoitus on myös teljetä - ainakin kuvainnollisesti - vanhenevia, nukahtelevia päättäjiä ja vaikuttajia norsunluutorneihinsa puuhastelemaan milloin minkäkinlaisten askartelujen ja origamien parissa. Tai sitten yritetään saada heitä jäämään vaikka eläkkeelle, jotta heiltä silloin voitaisiin "vapauttaa" valtaa, oli se sitten hallinnollista, kanonista tai toiminnallista, ja jakaa se sitten kavereitten kesken milloin kanttoreille, juristeille ja pääkaupunkilaisille tai mahdollisesti muille uusille perustettaville kovapalkkaisille päälliköille, joita houkan mielestä on tässä byroossa jo ihan liikaakin näin pienelle, vähäväkiselle kirkolle ja näihin taloudellisiin resursseihin suhteutettuna.

Näinköhän se meni? Vai olenkohan sittenkin ymmärtänyt tuonkin asian taas aivan väärin! Saattaa hyvinkin olla, että minäkään en vanhana miehenä ole ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Minulla kun ei ole legioonaa sihteerejä tai muuta liehittelijöitä ympärilläni herättelemässä ja mielipiteitä kirjoittamassa sekä sanoja suuhuni työntämässä, eli kauniimmin sanottuna asioita selvittämässä ja selittämässä, siksi on ihan hyvä mennä ihan itse kuuntelemaan se vielä kerran kirkolliskokoukseen. Siis miten se ihan oikeasti onkaan hoidettu, kun ainakin jossain vaiheessa vaikutti, että uudistus olisi haluttu hoitaa toisin kuin kirkolliskokous sen halusi ja päätti. Siispä katsotaan nyt. Kysehän saattaa taas olla vain menettelytapaerosta tai sitten minä en tosiaankaan ole ymmärtänyt enää tätäkään asiaa ja siksipä pohtimani tulevat henkilökohtaiset ratkaisuni alkavat vaikuttaa todella oikeilta teoilta tässä tilassa ja tilanteessa.

Luulen kuitenkin, että olisi ihan hyvä laittaa samoilla rutinoilla äskettäin vanhaksi ja osin vääräksi havaittua kirkon lainsäädäntökin vastaamaan tuota uutta, ilman lainsäädäntöä luotua systeemiä. Nyt tosin näyttää hieman oudolta julkisuuteen, kun puuhun on menty väärin päin, persaus edellä: ensin on tehty ja toimittu, ja nyt sitten muutetaan jälkikäteen lakia ja säädöksiä vastaamaan tehtyjä ratkaisuja. Voihan olla, että tässä kaikessa on sitten jotain hyvääkin, koska tämän jälkeen ylimmän laillisuuden valvojan ei toivottavasti tarvitse enää puuttua näiden vanhentuneiden tai ajastaan jäljessä olevien ja joidenkin mielestä kaiketi myös virheellisten lakien vuoksi tehtyihin rikkomuksiin, tai meillä niitä taidetaan nimittää nykyään tosiaankin vain menettelytapavirheiksi. Siis toivottavasti ei, ainakaan näissä korjattavissa asioissa, muista en sitten tiedä. Tai en minä kai tiedä tuosta puheena olevastakaan, jos ihan tarkkoja ollaan. Kunhan houkkana lämpimikseni turisen.

Mutta on sinne kirkolliskokoukseen muutenkin mukava mennä, vaikka rankkaa työtä se tällaiselle vanhukselle jo tosin on. Kuitenkin siellä näkee taas monia ihania ihmisiä oman elämän varrelta. Aktiivisia ortodokseja ja kirkkomme eteen todella hyvää työtä tekeviä, seassa tosin joitain, jotka eivät vielä ole ihan vielä ymmärtäneet taikka sitten joitain, jotka ovat jo aikaa sitten unohtaneet, miksi siellä kokouksessa ovat. Mutta heitäkin on mukava tavata ja hyväähän monet heistäkin ovat kirkollemme tehneet jossain muualla. Ja onhan siellä tietysti meitä monenlaisia, kuten nyt minäkin. Siksipä - itseni tuntien - lupaan yrittää kaikin mahdollisin tavoin lastata selkäreppuuni mukaan hyvää mieltä ja iloa, ja uskon, että monella muulla on sitä iloa ja hyvää mieltä hieman runsaammin jaettavaksi meille toisillekin, etenkin meille marraskuisille mököttäjille.

Tällä viikolla (vk 47) vietetään muuten mielenterveysviikkoa teemalla: "Voimaantuminen", ja sillä tarkoitetaan ihmisen omaa, henkilökohtaista prosessia löytää omat voimavaransa ja jakaa ne oikein. Ihmisellä on mahdollista löytää voimaantumisen prosessin kautta vahva oman elämän voimantunne ja oma arvo. Silloin havahtuu niihin todellisiin ja oikeisiin mahdollisuuksiin, joita oikea elämä oikeasti tarjoaa hyvinvoinnin lisäämiseksi, saa lisää luovuutta ja valmiuksia toimia perheessä, työssä, yhteisössä ja yhteiskunnassa - kirkossakin. Se on siis varsin tärkeää myös oman kirkkomme piirissä toimiville ja siksi minäkin aloitan mahdollisimman pian tuon voimaantumisen omalla kohdallani, ja yhtenä siihen liittyvänä toimena on tuo ihanalle vapaalle siirtyminen ja toivottavasti siinä ohessa turhan p:n jauhamisen lopettaminen oman ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Mutta siis vasta, kun sata juttua on täynnä blogissa. Nyt vielä teen erilaisia virtuaalisia mielikuvaharjoituksia ja vien vuosi sitten aloitetun houkkaprojektin loppuun. Tämä harhani on siis mahdollisesti ja mahdollisuuksieni mukaan seitsemänneksi viimeinen Nettihoukan harha, sillä kuten jo edellä, kaiken varalta ja saadakseni itsenikin sen uskomaan, varmaan ainakin kolmeen, neljään kertaan asian kerroin, Nettihoukka siirtyy mukavampaan todellisuuteen, pois tällaisesta pienten piirien kähminnästä, Tatu Vanhasen lanseeraamasta etnisestä nepotismista ja kaikenlaisesta muustakin aiheeseen liittyvistä epämukavuuksista sekä kirkollisesta bigbrotheriudesta - mitä se sitten lieneekään - iloisempiin asioihin oman elämän piirissä.

Yritän kuitenkin kirjoitella vielä jotain vajaan viikon päästä alkavasta vuoden 2012 kirkolliskokouksesta ja sitten vielä sen jälkeen vihonviimeisen - Nettihoukan harhaisen testamentin - näillä sivuilla, jotta saisin sen tavoitteellisen sata harhaa täyteen. Katsotaan nyt kuitenkin, syntyykö mitään sellaista, josta viitsisi kertoa ja jonka todella viitsisi vielä julkaistakin. Kaikki kun ei ole aina minusta kiinni. Onneksi!


*
Herra, joka siunaat niitä, jotka Sinua ylistävät,
ja pyhität ne, jotka Sinuun turvaavat,
pelasta Sinun kansasi ja siunaa Sinun perintöäsi.
Varjele seurakuntasi täyteys,
pyhitä ne, jotka rakastavat Sinun huoneesi kauneutta.
Palkitse jumalallisella voimallasi heidän kunnioituksensa kunnialla,
äläkä hylkää meitä, jotka Sinuun turvaamme.
Lahjoita rauha maailmallesi,
seurakunnillesi, papeille, valtakuntamme päämiehelle, kaikelle esivallalle ja koko kansallesi.
Sillä jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja
tulee ylhäältä, Sinulta, valkeuksien Isältä,
ja me kunniaa, kiitosta ja palvelusta edes kannamme Sinulle,
Isä, Poika ja Pyhä Henki,
nyt ja aina ja iankaikkisesti.
(Ambonintakainen rukous)


HAP internetääliö

93. Päivän masentaja

Herra, kuule minun rukoukseni!
(kuva © veli Martinus, Valamon luostari)

Aina aika ajoin meidät - siis ainakin minut - valtaa suuri tarmon puuska. Saisi tosin vallata useamminkin ja voisi joskus suuntautua vaikka siivoamiseen, jonka olen jo monta vuotta sitten ulkoistanut ystävälleni, siivoojalle, joka tekee sen noin kolmen viikon välein puolestani. Mutta joka tapauksessa nyt taaskaan tarmo ei suuntautunut siivoamiseen, viimeiset ainakin viisi - jos ei jo kymmenen - vuotta sängyn alla ja muissa erilaisissa (sopimattomissa) paikoissa olevat pahvilaatikot ovat yhä siellä. Mutta tarmonpuuskassani tein Internettiin uusia sivuja tuolle joskus jo aikaisemmin jossain harhassani mainitsemalleni vapaaehtoistyösivulleni.

Minusta eräitä kirkkomme tai paremminkin kirkkoomme liittyvien tahojen julkaisutoimintaan liittyviä asioita ei aina "löydä" niin helposti koottuina yhdestä paikasta, vaikka tämä edellä mainitsemani sivusto kyllä pitää niitäkin sisällään melko kattavasti. Muualta niitä saa hakea "kissojen ja koirien kanssa". Siksipä ajattelin tehdä niille omat portaalinsa tuonne sosiaaliseen mediaan. Ajatus oli ollut itämässä, nyt se konkretisoi, kun nuorimmainen makailee sohvalla koipi poikkinaisena ja minä toimin "ravintolan henkilökuntana" ja lakisääteisillä tauloilla on näköjään aikaa pohdiskella (meinasin laittaa ajatella, mutta vedin sen kuitenkin takaisin - syy ehkä selviää myöhemmin. En tiedä, katsotaan nyt, mitä tästä tulee).

Niinpä sitten askaroin tuossa päivän mittaan niitä portaaleja ja tulihan niitä. Aikaisemmin olin tehnyt jo blogeille, nyt väsäsin (tuokin sana on tarkkaan harkittu) kirjauutuuksille, kirjalöydöille ja vielä levyillekin. Ja tietysti, kun olin saanut nuo portaalit aikaiseksi, piti tietysti vielä tehdä portaalien portaali, jotta homma olisi täydellinen. Niinpä syntyi sekin, aika vähillä tuskilla muuten ja huumorin pilke silmäkulmassa. Puhalsin uudelleen elämään erään aiemmin koemielessä luomani saunaosasto-sivuston tuohon tarpeeseen. Sivut ovat nyt tehdyt, korjailen niitä sitten tarpeen mukaan. Mikään kun ei ole syntyessään täydellinen.

Näitä tehdessäni minulla oli siis mielenkiintoista puuhaa "tarjoilutauoilla" ja kansa sai portaaleja, joita voi tai sitten ei voi käyttää - ihan miten vaan. Joka tapauksessa ne ainakin hieman auttavat tätä uutta some-sukupolvea asioiden etsimisessä tai paremminkin kai löytämisessä. Ja lienee niistä jollakin tapaa hyötyä kirkollekin, vaikkei se sitä meille kerrokaan.

Huh! Tulipa pitkä esilämmittely eli selittelyosa. Pitänee tämä varsinainen kliimaksi jättää sitten vähemmälle.

Suomessa lienee yleistä se, että ihmiset jaetaan kahteen ryhmään. Tästä taisi Fb-ystäväni Ira tässä äskettäin postittaakin sivuillaan. Ryhmään yksi kuuluvat ne jotka kulkevat edellä ja tekevät ja ryhmään kaksi ne, jotka kulkevat perässä ja arvostelevat. Jotenkin näin se kai meni. Allekirjoitan tuon jaon täysin, olen sen niin usein nähnyt ja kokenut. En suinkaan tarkoita, että minä aina olisin tuossa etummaisessa ryhmässä, mutta yritän ainakin olla. Liian usein silti sorrun tuohon arvosteluun, sen lienet jo täällä harhoissakin havainnut.

Miltä sitten tuntuu olla arvostelijana tai arvosteltavana? Molemmista minulla on noin neljänkymmenen vuoden kokemus ihan leipätyöstäni, sain siitä siis palkkaa. Työssäni sain arvostella ja minua arvosteltiin. Pahimmillaan se oli kai jossain vaiheessa sitä, että jokainen aamu heräsin, otin varovasti aamun lehden käteeni ja katsoin, mitä siellä nyt minusta tai työkavereistani tai työpaikastani tänään kirjoitetaan. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että olisimme tehneet jotain huonosti, päinvastoin: olimme varmaankin kaupungin yksi parhaista yksiköistä hallintosarallamme. Arvostelu johtui nykyajasta, johon lyhyesti sanottuna kuului mm. vanhemmuuden kadottaminen, kasvatusvastuun sysääminen yhteiskunnalle ja uusavuttomuus, mitkä sitten joissain tapauksissa purkaantuivat katkerina yleisönosastokirjoituksena ja monenlaisina pahoinvoinnin ilmauksina erilaisissa medioissa. Siis sitä samaa, mitä saamme lukea ja kokea yhä edelleen, hyvä ettei joka päivä. Siis sekä lukea että kokea, milloin millaisissakin muodoissa, kauheimmillaan perhesurmina.

No - mikä sai minut - vapaan eläkeläisen - taas istumaan koneeni ääreen ja kirjoittamaan tämän vuodatuksen. Tietysti se, että poikani taas nukkuu ja minulla on vapaa hetki, mutta myös se, että sain taas jälleen arvostelua tekemisistäni. En kuitenkaan pojaltani. Lienenkö tullut yliherkäksi arvostelulle työvuosinani vai onko immuniteettini hieman heikennyt, kun tuollainen yksittäinen viesti livahti kummasti paksun panssarinahan poimuun. Ennen tuollainen sai aikaan "hui-hai"-efektin, nyt kirjoitin blogin (joka lienee jalostuneempi muoto tuosta hui-haista) ja jatkan aamukahvittelua. Yritän yhä edelleen olla tuossa ykkösporukassa tekemässä, mutta vanha kun olen, joskus jään jälkeen ja purpatan. Näin ajattelin elää edelleenkin. Tykkää tällaisesta eläkeläisen vapaasta elämästä!


*
Pinnallisuus, rauhattomuus ja väkivaltaisuus ovat usein tunnusomaista nykyihmisen elämänasenteelle. Kun taju tuonpuoleisesta todellisuudesta ja pyhyydestä puuttuu, jää jäljelle vain ankara fyysinen, tämän puoleinen työ ja todellisuus. Ihmiselämän mieli ja sisältö muuttuu pikkuasioiden ahdistavaksi kaaokseksi, jota ihminen pakenee toimeliaisuuteen ja tehokkuuteen.
Tajunnan täyttää itsekeskeinen arkitoiminnan rutiini, kunnes fyysinen kuolema päättää tyhjän elämän. Monen ihmisen elämän täyttää viha ja katkeruus.
Hiljaisuudesta tulee pelottava maailma siksi, että se pakottaa ihmisen tarkastelemaan sisintään, tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan.
(Isä Jarmo tekstissään: "Rukous on rakkautta")


HAP internetääliö

92. Vähemmistön vähemmistö - koltat

Petsamon yläluostarin munkkeja kirkon edustalla
(Kuva:© Suomen ortodoksinen kirkkomuseo)

Olin viime viikonvaihteessa kolttien asuinalueella Nellimissä. Tapasin kolttia ja sain taas kerran käydä kolttien omassa kirkossa, todella kauniissa puisessa ortodoksisessa Nellimin Pyhän Kolminaisuuden ja pyhittäjä Trifon Petsamolaisen kirkossa, jossa aina tulee hyvä ja rauhallinen olo sisälleni. Olen usein vieraillut Nellimissä ja Sevettijärvellä, joten paikat ovat minulle tuttuja, nyt minulla on tuttuja ihmisiäkin siellä.

Koltat eli kolttasaamelaiset ovat näkyvä ortodoksinen etninen ryhmä Suomen Lapissa. Siis oikeastaan vähemmistön vähemmistö. Joskus pohdin leikilläni, millainen olisikaan kolminkertainen vähemmistöläinen: vasenkätinen ortodoksinen koltta. No nyt tiedän - tavallinen, mukava ihminen.

Kolttien asuinalue käsittää nykyään pääasiassa Inarin kunnan Inarijärven länsirannalla sijaitsevan Sevettijärven (koltansaameksi: Čeˊvetjäuˊrr) ja itärannalla sijaitsevan Nellimin (koltansaameksi: Njeäˊllem) kylät ympäristöineen. Koltat ovat Kuolan niemimaan alkuperäisväestöä, jotka kuuluvat kielensä, koltansaamen (koltansaameksi: sääˊmǩiõll) ja perinteidensä puolesta itäsaamelaisiin. Nykyisin heitä arvioidaan olevan noin jonkin verran yli 500 mutta alle 1000 henkeä.

Pyhän Trifon Petsamolaisen toimesta koltat kastettiin ortodoksiseen uskoon jo 1500-luvun puolenvälin tienoilla. Siksi koltille rajan taakse jäänyt Trifonin aikanaan perustama Petsamon luostari on aina merkinnyt hengellistä kotia ja tukikohtaa, johon pidettiin ja pidetään yhä mahdollisuuksien mukaan läheisiä yhteyksiä.

Koltat asuivat ennen siidoissa, joka oli perheiden ja sukujen muodostama tiivis kyläyhteisö. Kylien välillä oli tarkat rajat. Kaikilla siidoilla oli talvikylä, jonka keskustaan rakennettiin rukoushuone.

Tarton rauhassa 1920 kolttien asuinalue jakaantui kahtia. Osa jäi Suomen puolelle osa Neuvostoliiton puolelle. Raja vaaransi koko kolttien identiteetin perinteisen elinkeinojen, poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen vaikeuduttua. Kansainvälisen huomion vuoksi alueelle perustettiin kuitenkin Suonikylän suojelualue, jonne yritettiin järjestää olot samankaltaisiksi kuin menetetyillä alueilla.

Talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomi menetti Petsamon alueen. Petsamon, Suonikylän ja Paatsjoen koltat evakuoitiin Suomeen: Suonikylän koltat Sevettijärvelle, Paatsjoen koltat Ivalon koillispuolelle ja Petsamon koltat Mustolaan, Šarmijärvelle ja Nellimiin. Identiteettikriisi paheni perinteisen vuotuisen elämänkierron loputtua alueiden pienennyttyä entisen elämänmuodolle riittämättömiksi.

Koltat asutettiin kiinteisiin taloihin ja elämää yritettiin sopeuttaa joskus jopa arveluttavin keinoin uusiin suomalaisiin, valtaväestön olosuhteisiin. Lapsilta kiellettiin oman kielen - koltansaamen - puhuminen ja puhumisesta seurasi koulussa fyysinen rangaistus, usein selkäsauna paljaalle pyllylle. Masentavaa ja alistavaa käyttäytymistä suomalaisilta, tai kuten siellä sanotaan lantalaisilta. Nettihoukka tapasi viikonvaihteessa noin seitsemänkymppisen miehen, jota oli kohdeltu lapsena koulussa, koulun asuntolassa, juuri noin ja jäljet näkyivät yhä - ei ruumiissa, mutta sielussa.

Jotkut ehkä muistavat, kun aivan äskettäin Norjassa yliopisto palautti saamelaisten - joukossa lukuisten kottien - pääkalloja ja luita takaisin asuinsijoilleen, minne ne kunnioitettavasti haudattiin kristillisin menoin. Luut olivat olleet tutkimuskäytössä, kun niiden avulla yritettiin todistaa "arjalaisen valkoisen rodun" paremmuus alkuperäiskansojen suhteen. Suurin osa lienee palautettu ja haudattu asuinsijoilleen, mutta kalloja taitaa erilaisten tarinoiden mukaan yhä olla eri puolella Suomeakin yliopistoissa ja korkeakouluissa, sinne joskus kerättyinä samassa "rotuopillisessa tutkimustarkoituksessa". Tuo sama seitsenkymppinen koltta muisti vielä, kun kylälle tuli suomalaisia tutkijoita mittaamaan kolttien kalloja. Liekö ollut tutkimuksen tarkoitus sekin jollain tavalla rotuopillinen, vaikka tapahtui melko myöhään sotiemme jälkeen, itse asiassa voisi kai sanoa toisinkin - aivan äskettäin.

Myös oman uskonnon - ortodoksisuuden - säilyttämisessä oli sotien jälkeen omat vaikeutensa, aivan samoin kuin evakkoon lähteneillä karjalaisilla. Ortodoksit tehtiin väen väkisin "ryssänkirkkolaisiksi" ja kolttien kohdalla se oli vieläkin yleisempää, kun melkoisen monen sukunimi päättyi isän etunimen mukaisesti venäläisittäin -off loppuun, Jefremoff, Moshnikoff, Fofonoff ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Koltiien ortodoksisuuden säilyttämiseen ja pyhän Trifonin muiston kunnioittamiseen on nykyään kiinnitetty suurta huomiota Suomen ortodoksisessa kirkossa. Joka vuosi kokoonnutaan elokuussa ensin Keväjärvelle ja Nellimiin, sitten seuraavana päivänä Sevettijärvelle ja vielä Norjan puolelle Näätämöön (Neideniin, koltansaameksi: Njauddâm) Trifonin alkujaan rakennuttaman pyhän Georgioksen tšasounan ympäristöön vuotuiseen pyhittäjä Trifon Petsamolaisen pyhiinvaellusjuhlaan sekä joulukuussa Sevettijärven kirkon praasniekkaan eli temppelijuhlaan. 

Sevettijärvelle, joka siis perustettiin sodan jälkeen vuonna 1949,  rakennettiin muuten tie vasta pitkän aikaa sotiemme jälkeen, taisi mennä ihan 1960-luvun lopulle saakka, ennen kuin sinne pääsi edes jotenkin kunnolla ajamaan autoilla. Sitä ennen mentiin veneillä ja sen aikaisilla mönkijöillä tai sitten kävellen. Talvella lumikiitäjillä ja tietysti hiihtämällä tai Inarijärven jäätä pitkin, kun jää kantoi. Nellimiin tien rakensivat saksalaisten Lapin sodassa ja aiemminkin vangiksi ottamat venäläiset sotavangit.

Tärkeimmät jumalanpalvelustekstit on käännetty jo melkoiselta osin koltansaameksi, kiitos siitä muun muassa kolttien omalle matkakanttorille, diakoni Erkki Lumisalmelle. Koltankielellä on toimitettu Suomen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1983 ensimmäisenä kirkkolaulutekstejä nimellä Ristoummi Mo'lidvake'rjj, josta on tällä hetkellä käytössä jo uudistettu painos. Koltankielellä on julkaistu muun muassa Johanneksen evankeliumi, Ortodoksisen kirkkotiedon opaskirja ja Johannes Krysostomoksen liturgian teksti. Valmisteilla ja käännöksen alaisena on tällä hetkellä Luukkaan evankeliumi.


*
Herran rukous (Isä meidän) koltansaameksi:
(kiitos tekstistä Erkille ja Aulikille)

E´čč mij, kåå´tt leäk õõ´lmin.
Pââ´zztummu leäǥǥas Tuu nõmmâd.
Puäđas Tuu vä´lddkåddad.
Šââddad Tuu täättad mie´ldd jânnmest nu´tt še mä´htt ââ´lmest.
Uu´vd mi´jjid tä´bbe juõ´ǩǩpeivvsaž lei´bben.
Da pro´stte mi´jjid veä´lǧǧen,
nu´tt še mä´htt mij pro´sttjep veälǥlaideen.
Jeä´l sää´tt mi´jjid ǩeähssa,
nâǥa pie´st mi´jjid ǩeähnast.
Tõ´l Tuu Lij vä´lddkå´dd, viõkk da cistt åå´n, pâi da â´ǩǩpââjas.
Amen


HAP internetääliö

91. Ystävyyden Korkea Veisu

Nellimin ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden ja Trifon Petsamolaisen kirkko
(Kuva © Nettihoukka / HAP)

(kuuntele: Ystävän laulu, jonka sanat ovat sanatarkin käännös Vladimir Semjonovitš Vysotskin laulusta elokuvasta "Vuori" [Вертикаль/Vertikal])

Kävin Lapissa, tosi pohjoisessa, Nellimissä, Inarijärven itärannalla, lähellä Venäjää. Siellä kohtaavat toisensa kolme kulttuuria: kolttien, saamelaisten ja suomalaisten, sekä siinä ohessa jollakin tapaa myös varmaan norjalaisten ja venäläistenkin. Alue on yksi Lapin  ortodoksisten kolttien keskuspaikoista, mistä todistaa myös siellä sijaitseva todella kaunis puinen Pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Trifon Petsamolaisen kirkkokin.

Matka Nellimiin oli pikainen. Ensin huristelin autollani aamulla aikaisin heränneenä, silmät ristissä Helsinkiin kolme tuntia. Etsin autolle parkkipaikan (jonka sitten pois hakiessani unohdin - siis parkkialueen numeron) ja jätin sen sinne. Hyppäsin Ivalon koneeseen ja lensin vajaat pari tuntia keskelle lunta ja jäätä. Kentältä hyppäsin mukavan Lotta-tytön kyytiin, joka koukkasi vielä pari ihmistä lisää Ivalon keskustasta linja-autoasemalta ja sitten vajaat viisikymmentä kilometriä liukasta ja lumista sekä ajoittain tosi kapeaa ja mutkaista tietä Nellimiin ja siellä  sijaitsevaan "Etelän miehelle" eksoottiseen Erämaahotelliin. Lunta oli maassa vajaat puoli metriä ja sää oli siedettävän kylmä, vain muutama pakkasaste.

Perillä minua odotti ystävä taikka paremminkin ystäviä, joihin olen tutustunut vuosia, vuosia sitten, joiden kanssa olen kolunnut maita ja mantereita ja kierrellyt "mualimaa". Yksi heistä oli menossa naimisiin ihmisen kanssa, josta myös oli tullut sittemmin ystäväni ja yksi ystävistäni vihki heidät. Läsnä oli myös hääparin omia ja yhteisiä ystäviä, joista osasta varmaan tuli ainakin jossain määrin myös minun ystäviäni. Ja olihan siellä lapsiakin sekä morsiamen että sulhasen ja osan heistä olin tuntenut heidän koko ikänsä, pienestä lapsesta saakka aikuiseksi. Siis melkoinen ystäväkeskittymä.

Ilmapiiri oli monikulttuurinen. Meitä oli molemmista kansalliskirkoista ja varmaan muistakin uskontokunnista, emme sitä tosin kyselleet. Meitä oli eri puolelta Suomea, Helsingin seudulta, Tampereen seudulta, Oulun seudulta, Savosta, Lapista ja mistä kaikkialta olikaan. Pappikin tuli Keski-Euroopasta ja kanttori Pikku-Petsamosta. Ja viestit hääparille tulivat niin Australiasta, Ruotsista kuin joikhaamalla Nellimistäkin. Kihlaaminen ja avioliittoon vihkiminen tapahtui ortodoksisessa kirkossa, ortodoksisin menoin: hääpari kihlattiin eteisosassa, kruunattiin kirkossa, he kiersivät analogia papin ohjauksessa ja kauniita avioliittoon vihkimisen veisuja laulettiin kuoron voimin ja väliin yhdessäkin. Väliin itkettiin, väliin hihiteltiin. Ihana tunnelma oli käsin kosketeltavaa.

Kirkkovihkimisen jälkeen kokoonnuimme Erämaahotelliin hääjuhlaan, josta muodostuikin tiivistunnelmainen ystävien juhla, todellinen Ystävyyden Korkea Veisu. Kaikki mukana olleet olivat jollakin tapaa mukana juhlan järjestelyissä. Osa oli jo kolmatta päivää Nellimissä ja kaikki osallistuivat ohjelmaan omalla tavallansa, laulamalla, puhumalla, tekemällä jotain muuta. Itselläni oli mahdollisuus tulla paikalle vasta lauantaina ja lähdin pois silloin kuin muutkin, sunnuntaina - siis varsin pikainen vierailu Lappiin. Minun tehtävänäni oli muun muassa valokuvaaminen, mutta taisin siinä ohessa äänittääkin jotain ja jotain muutakin toki ennätin tehdä, siltä ainakin seuraavana aamuna tuntui.

Paikkana Erämaahotelli oli ihana. Ympäristö puhdas ja luminen. Henkilökunta ystävällisiä, mikä sopi kuin "nappi silmään" tähän Ystävyyden juhlaan. Kun Nettihoukka kaikessa kiireessä oli unohtanut karjalaispaidan pirtavyön kotiin, sellainen löytyi tarjoilijan uumalta ja sieltä sen sain lainaankin. Koko hääseurue eli hotellissa kuin kotonaan, ei siinä ollut paljoa hotellielämän tuntua toisaalta, vaikka ympäristö olikin hotellimainen.

Hotelli sijaitsi entisen Nellimin koulun oppilasasuntolassa ja muissa koulun tiloissa. Mekin pidimme hääjuhlan jatkot entisessä veistoluokassa, jossa tosin nyt asui kolme juhlassa mukana ollutta ihastuttavaa ladya ja jossa yksi koulun entisistä oppilaista ihastutti meitä jutuillaan ja joiuillaan.

Varsinaisessa juhlassa kuulimme puheita ystävien kohtaamisista, yhteisistä matkoista ja tapahtumista ja vaikka mistä, sillä hääparin lahjatoive oli sellainen, että sen oheen piti liittää tarina tuosta lahjasta. Puheet sisälsivät välillä myös laulua ja usein ilon kyyneliä niin puhujalle itselleen kuin meille muillekin. Ja aina puheiden välissä söimme savuporoa ja Inarin siikaa sekä tietysti lakkatäytekakkua.

Tuo harhani otsikko viittaa Raamatun Korkeaan Veisuun, jolle nyt on uudessa käännöksessä annettu mielestäni hieman huonompi nimi Laulujen laulu. Siellä sanotaan kohdassa 8:6-7 näin:

"Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan."

Kuinka totta tuo näyttää olevankaan tuon onnellisen avioparin kohdalla. Sitä me kaikki saimme todistaa tuona mukavana hääviikonvaihteena, jolloin sulhasesta ja morsiamesta tuli aviopari päiväyksellä: 10.11.-12 Ja tuon alussa olevan laulun, sanoiltaan hieman erilaisen  Ystävän laulun tavoin, saimme kaikki todistaa ja kokea uuden avioparin elämässä ja myös omassa elämässämme tekstin käyvän toteen: "silloin tiedän sun löytävän tosi ystävän"


*
Suurin on rakkaus
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.
Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.
(1 Kor.13:1-10)


HAP internetääliö