lauantai 17. marraskuuta 2012

93. Päivän masentaja

Herra, kuule minun rukoukseni!
(kuva © veli Martinus, Valamon luostari)
Aina aika ajoin meidät - siis ainakin minut - valtaa suuri tarmon puuska. Saisi tosin vallata useamminkin ja voisi joskus suuntautua vaikka siivoamiseen, jonka olen jo monta vuotta sitten ulkoistanut ystävälleni, siivoojalle, joka tekee sen noin kolmen viikon välein puolestani. Mutta joka tapauksessa nyt taaskaan tarmo ei suuntautunut siivoamiseen, viimeiset ainakin viisi - jos ei jo kymmenen - vuotta sängyn alla ja muissa erilaisissa (sopimattomissa) paikoissa olevat pahvilaatikot ovat yhä siellä. Mutta tarmonpuuskassani tein Internettiin uusia sivuja tuolle joskus jo aikaisemmin jossain harhassani mainitsemalleni vapaaehtoistyösivulleni.

Minusta eräitä kirkkomme tai paremminkin kirkkoomme liittyvien tahojen julkaisutoimintaan liittyviä asioita ei aina "löydä" niin helposti koottuina yhdestä paikasta, vaikka tämä edellä mainitsemani sivusto kyllä pitää niitäkin sisällään melko kattavasti. Muualta niitä saa hakea "kissojen ja koirien kanssa". Siksipä ajattelin tehdä niille omat portaalinsa tuonne sosiaaliseen mediaan. Ajatus oli ollut itämässä, nyt se konkretisoi, kun nuorimmainen makailee sohvalla koipi poikkinaisena ja minä toimin "ravintolan henkilökuntana" ja lakisääteisillä tauloilla on näköjään aikaa pohdiskella (meinasin laittaa ajatella, mutta vedin sen kuitenkin takaisin - syy ehkä selviää myöhemmin. En tiedä, katsotaan nyt, mitä tästä tulee).

Niinpä sitten askaroin tuossa päivän mittaan niitä portaaleja ja tulihan niitä. Aikaisemmin olin tehnyt jo blogeille, nyt väsäsin (tuokin sana on tarkkaan harkittu) kirjauutuuksille, kirjalöydöille ja vielä levyillekin. Ja tietysti, kun olin saanut nuo portaalit aikaiseksi, piti tietysti vielä tehdä portaalien portaali, jotta homma olisi täydellinen. Niinpä syntyi sekin, aika vähillä tuskilla muuten ja huumorin pilke silmäkulmassa. Puhalsin uudelleen elämään erään aiemmin koemielessä luomani saunaosasto-sivuston tuohon tarpeeseen. Sivut ovat nyt tehdyt, korjailen niitä sitten tarpeen mukaan. Mikään kun ei ole syntyessään täydellinen.

Näitä tehdessäni minulla oli siis mielenkiintoista puuhaa "tarjoilutauoilla" ja kansa sai portaaleja, joita voi tai sitten ei voi käyttää - ihan miten vaan. Joka tapauksessa ne ainakin hieman auttavat tätä uutta some-sukupolvea asioiden etsimisessä tai paremminkin kai löytämisessä. Ja lienee niistä jollakin tapaa hyötyä kirkollekin, vaikkei se sitä meille kerrokaan.

Huh! Tulipa pitkä esilämmittely eli selittelyosa. Pitänee tämä varsinainen kliimaksi jättää sitten vähemmälle.

Suomessa lienee yleistä se, että ihmiset jaetaan kahteen ryhmään. Tästä taisi Fb-ystäväni Ira tässä äskettäin postittaakin sivuillaan. Ryhmään yksi kuuluvat ne jotka kulkevat edellä ja tekevät ja ryhmään kaksi ne, jotka kulkevat perässä ja arvostelevat. Jotenkin näin se kai meni. Allekirjoitan tuon jaon täysin, olen sen niin usein nähnyt ja kokenut. En suinkaan tarkoita, että minä aina olisin tuossa etummaisessa ryhmässä, mutta yritän ainakin olla. Liian usein silti sorrun tuohon arvosteluun, sen lienet jo täällä harhoissakin havainnut.

Miltä sitten tuntuu olla arvostelijana tai arvosteltavana? Molemmista minulla on noin neljänkymmenen vuoden kokemus ihan leipätyöstäni, sain siitä siis palkkaa. Työssäni sain arvostella ja minua arvosteltiin. Pahimmillaan se oli kai jossain vaiheessa sitä, että jokainen aamu heräsin, otin varovasti aamun lehden käteeni ja katsoin, mitä siellä nyt minusta tai työkavereistani tai työpaikastani tänään kirjoitetaan. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että olisimme tehneet jotain huonosti, päinvastoin: olimme varmaankin kaupungin yksi parhaista yksiköistä hallintosarallamme. Arvostelu johtui nykyajasta, johon lyhyesti sanottuna kuului mm. vanhemmuuden kadottaminen, kasvatusvastuun sysääminen yhteiskunnalle ja uusavuttomuus, mitkä sitten joissain tapauksissa purkaantuivat katkerina yleisönosastokirjoituksena ja monenlaisina pahoinvoinnin ilmauksina erilaisissa medioissa. Siis sitä samaa, mitä saamme lukea ja kokea yhä edelleen, hyvä ettei joka päivä. Siis sekä lukea että kokea, milloin millaisissakin muodoissa, kauheimmillaan perhesurmina.

No - mikä sai minut - vapaan eläkeläisen - taas istumaan koneeni ääreen ja kirjoittamaan tämän vuodatuksen. Tietysti se, että poikani taas nukkuu ja minulla on vapaa hetki, mutta myös se, että sain taas jälleen arvostelua tekemisistäni. En kuitenkaan pojaltani. Lienenkö tullut yliherkäksi arvostelulle työvuosinani vai onko immuniteettini hieman heikennyt, kun tuollainen yksittäinen viesti livahti kummasti paksun panssarinahan poimuun. Ennen tuollainen sai aikaan "hui-hai"-efektin, nyt kirjoitin blogin (joka lienee jalostuneempi muoto tuosta hui-haista) ja jatkan aamukahvittelua. Yritän yhä edelleen olla tuossa ykkösporukassa tekemässä, mutta vanha kun olen, joskus jään jälkeen ja purpatan. Näin ajattelin elää edelleenkin. Tykkää tällaisesta eläkeläisen vapaasta elämästä!


*

Pinnallisuus, rauhattomuus ja väkivaltaisuus ovat usein tunnusomaista nykyihmisen elämänasenteelle. Kun taju tuonpuoleisesta todellisuudesta ja pyhyydestä puuttuu, jää jäljelle vain ankara fyysinen, tämän puoleinen työ ja todellisuus. Ihmiselämän mieli ja sisältö muuttuu pikkuasioiden ahdistavaksi kaaokseksi, jota ihminen pakenee toimeliaisuuteen ja tehokkuuteen.
Tajunnan täyttää itsekeskeinen arkitoiminnan rutiini, kunnes fyysinen kuolema päättää tyhjän elämän. Monen ihmisen elämän täyttää viha ja katkeruus.
Hiljaisuudesta tulee pelottava maailma siksi, että se pakottaa ihmisen tarkastelemaan sisintään, tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan.

(Isä Jarmo tekstissään: "Rukous on rakkautta")


HAP
internetääliö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti