 |
| Syksyisiä kukkia Mikkelissä (Kuva © Nettihoukka/HAP) |
Tuolla otsikolla ei ole myöskään tarkoitus viitata paaviin ja roomalaiskatoliseen kirkkoon, vaan ortodoksisen kirkon piirissä muodostuneisiin ryhmittymiin ja etenkin kahteen niistä: käännynnäisiin, jolla tarkoitan tässä aikuisiällä ortodokseiksi kääntyneitä siis kirkkoon liittyneitä ja vastaavasti toisessa "vaakakupissa" ns. syntyortodokseihin, koko ikänsä eli syntymästä saakka kasteessa ortodokseiksi tulleisiin.
Nämä kaksi keinotekoista ryhmää erotellaan usein ja heitä arvioidaan erilaisten tapojensa ja käyttäytymisensä vuoksi. Minäkin lienen harhoissani syyllistynyt jossain määrin tähän - ainakin kun kirjoitin uusista aatteista kirkossamme. (Harha 57: Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut) Siksi pitänee perustella itselleni omaa näkemystäni, etten syyllistyisi mihinkään syrjintään ja olisi suvaitsematon.
Kirjoitin siellä:
"Yhä useampi aktiivinen kirkon jäsen on myöhemmällä iällään jäseneksi liittynyt, tuore ortodoksi, siksi usein hieman "uskossaan kiihkomieleinen", "ortodoksia ortodoksisempi", mutta myös uskostaan enemmän tai vähemmän aidosti kiinnostunut."
Tuo "uskossaan kiihkomielinen" tai "ortodoksia ortodoksisempi" voisi kai jotenkin viitata tuohon otsikkoonkin. Onko siis oikeasti näin?
Olen aika ajoin törmännyt mielipiteitäni julkisuuteen tyrkyttäessäni siihen, että joku on sen tylysti torjunut tai jopa tuominnut. Viimeksi näin kävi eräällä ylläpitämälläni Fb-sivulla, jossa muunuskoisten mietelauseet tyrmättiin tyhjänpäiväisenä pakangurujen höpinänä, jotka pitäisi korvata ortodoksisten pyhien kirjoituksilla. En tunne tuota "tyrmääjää", mutta pian joku toinen minulle tuntematon väitti tuolla samalla areenalla hänen olevan "luterilainen käännynnäinen". En tiedä, miten on, kuka hän on, eikä minua itse asiassa asia suuremmin kiinnostakaan. Vastasin tähän tilanteeseen tarinalla, kun en muutakaan voi. Tarina oli seuraava:
"Taivaaseen oli jostain syystä päässyt tutustumaan kaksi vierailijaa, intialainen sikhi ja afganistalainen burkhaan pukeutunut nainen. Pietari esitteli ylpeinä taivaan eri osastoja, kertoen samalla, että tuolla ovat helluntailaiset ja tuolla katolilaiset ja tuolle ne ja ne ja ne. Sitten he saapuivat eräälle ovelle ja Pietari pysähtyi ja sanoi vieraille: "Tämän huoneen läpi pitää mennä sitten oikein hiljaa ja huomaamatta." Vieraat ihmettelivät: "Miksi?" - "No," Pietari vastasi, "siellä ovat ortodoksit ja he kuvittelevat olevansa täällä yksin."
Mitä tästä voisi siis päätellä minusta, Nettihoukasta? Olenko siis "taivaita syleilevä" liberaali vai "tiukkapipo" konservatiivi, vai muuten vaan houkka? Blogini selitysosassa sanotaan, että tämä on "blogi, jossa voin tarvittaessa laskea liikoja höyryjä ulos, kun paine käy riittävän suureksi muualla. Saattaa täällä seassa olla joskus asiaakin." Joten olkoon siis noin. Tekstejäni nimitän kyllä yhä Nettihoukan harhoiksi, vaikka siitäkin on jo valitettu.
Tunnen useita "käännynnäisiä" ja käsitykseni heistä on yleensä myönteinen. Samoin voin sanoa "syntyortodokseista". Heitäkin tunnen useita ja käsitykseni heistäkin on yleensä myönteinen. Kumpaankin ryhmään mahtuu niitä, joista voisi halutessaan narista ja valittaa, mutta asia ei useimmiten kuitenkaan silläkään korjaannu.
Maailma on muuttunut hirmuisesti ja ihmiset sen mukana. Olivatpa he sitten ortodokseja tai vaikka minkä muun aatteen kannattajia. Maallistuminen jyrää melkein kaiken ja sen jyrän alta säästyneet elävät, miten elävät - liberaalisti tai konservatiivisesti. Itse arvostan paljon näiden myöhemmällä iällä ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden aktiivista otetta omaan kirkkoomme. He ovat usein - ei tosin aina - aidosti kiinnostuneista kirkosta ja uskosta ja tekevät sen eteen usein huomattavasti enemmän, kuin aina kirkkoon kuuluneet, siihen tottuneet ja "rutinoituneet ortodoksit", joista melkoinen osa ei oikeastaan edes tunne omaa kirkkoansa ja sen oppia.
Kirjoitin tuossa em. harhassani muutoksen tuulista mm. että " se näkyy asioina, aatteina, tapoina, käytäntöinä, joita enemmän tai vähemmän pakolla tai vapaaehtoisesti uitetaan ortodoksiseen uskoon." Tästä en pidä, ovatpa sitten tällaisten muutosten tuojina uudet tai vanhat ortodoksit. Muutoksia tarvitaan, niitä tehdään, mutta ei uskon perusasioissa, dogmeissa ja vakiintuneissa perinteisissä kirkollisissa ja uskonnollisissa käytänteissä. Raamatun tekstejä ei enää lueta yksinomaan tuohuksen valossa, käytämme toki jo sähkölamppujakin. Tekstin voi lukea kirjasta tai iPadilta (tietokoneesta) ortodoksisen opin siitä muuttumatta.
Se mihin monet ortodoksit - olivatpa sitten syntyperältään sitä tai myöhemmin liittyneitä - syyllistyvät on se, mitä kirjoitin ja mistä yhä purnaan: "Monia uskomme perusasioita ja käytäntöjä aletaan pitää outoina, nykyelämälle vieraina ja niitä halutaan muuttaa nykyaikaisimmiksi, paremmin meille nykyihmisille sopiviksi. Helppous ja vaivattomuus astuvat kilvoituksen ja vaikeasti saavutettavuuden tilalle. Monet nykyaikaiset "ismit" astuvat teologian ja oman kirkkomme uskonopin ja Tradition tilalle: feminismi, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, liberalismi, jne." Tällaista toimintaa en hyväksy, vaan pidä sitä kirkollemme vahingollisena.
Kovin helposti sanomme, että ne ovat nuo muut, kun tekevät väärin. Siis "käännynnäiset", mutta samanlaisia olemme me "syntyperäiset kantakirjaortodoksitkin". Joten lienee viisainta ryhtyä puhumaan jostain muusta ryhmästä, jotta asia ei kohdistuisi niihin, jotka ovat syyttömiä koko asiaan. Mikä se ryhmä sitten lieneekään. En tiedä.
Kirjoitin tuossa jo edellä mainitussa harhassani myös niistä kirkkomme työntekijöistä, jotka ovat kääntyneet myöhemmällä iällä ortodokseiksi ja valittelin sitä, että heillä on aukkoja "ortodoksisessa historiassaan". Kirjaviisaudella voi paikata jotain puutteita, mutta silloin kun mukaan tulee esimerkiksi turhautumista omaan työhönsä, liiallista rutinoitumista, tunne-elämän muutoksia oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi, riitoja joidenkin kanssa, jne. vanhat aatteet puskevat joskus pelottavalla tavalla läpi ja aiheuttavat helposti suurtakin hämmennystä - riippuen tietysti esittäjänsä kirkollisesta asemasta ja tehtävästä.
Silloin kun normaaliin elämään kuuluvat erilaiset huolet, sairaudet ja muutokset elämässä myllertävät kirkonkin työntekijöiden elämässä, pitäisi meillä olla jonkinlainen turvaverkkojärjestelmä pitämässä huolta siitä, ettei pahoja mokia pääse syntymään ja ihmistä voidaan auttaa. Nyt käy helposti niin, kun huomataan jonkun ihmisen heikkenevän, "klikki" - mikä se sitten milloinkin on, toinen henkilö vai ryhmä - ottaa vallan haltuunsa ja toimii toisen nimissä. Tai ihminen sortuu ja etsii ratkaisuja alkoholista, sairauslomista, lääkkeistä tai muista kirkon kannalta kielteisistä tai ei-toivotuista asioista.
Byrokraattiset työhyvinvointijärjestelmät eivät useinkaan auta, kun ongelma on päässyt riittävän pahaksi. Mihin on kadonnut ortodoksisen kirkon ohjaajavanhusjärjestelmä? Missä ovat staretsit? Toimiiko maallikoiden kohdalla rippi-isän palvelut niin, kuin sen pitäisi? Onko rippi-isäkin ihan "piipussa", eikä pysty auttamaan hädässä olevaa. Monia tällaisia ajatuksia nousee väkisin mieleeni. Mikä lienee sitten todellisuutta? Sinähän sen tiedät!
(osa rukouksesta epitimian alla olevien ja itsensä valalla sitoneitten puolesta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti