tiistai 11. syyskuuta 2012

70. Kaikkien kaveri


Olen näissä harhoissani paasannut erilaisista asioista, toisista enemmän, toisista vähemmän. Yksi lempiaiheistani on selvästikin ollut Facebook tai ehkä yleisemminkin koko tuo sosiaalinen media ja sen luoma omituinen tai ajoittain lähes sairas lumevaikutelma ja valhe-elämä.

En oikein millään meinaa päästä yli siitä hautajaiskuvasta, jonka julkaisin harhassani "Oikeaa elämää". Se kun kaikesta huolimatta kuvaa niin osuvalla tavalla tätä sosiaalisen median henkeä tai paremminkin hengettömyyttä. Ja samalla ihmisen yksinäisyyttä.

Toisaalta sisälläni kalvaa myös ajatus, että näin kirjoittamalla ja pöyhimällä paskaläjää, aiheutan jollekin lisää ongelmia omassa yksinäisyydessään tai sairauksiensa keskellä. Näinkin saattaa olla. Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että tällaisten ihmisten pitäisi päästä hoitoon tai jotenkin muuten - vaikka yhteiskunnan sosiaalisten järjestelmien, ei sosiaalisen median - tulisi yrittää etsiä ratkaisua heidänkin ongelmiin. Tai sitten niiden todellisten ystävien pitäisi nähdä ystäviensä tila ja auttaa, saattaa heidät avun piiriin, jos omat voimat eivät riitä. No nyt tietysti kysyt, entä jos ei niitä ystäviä ole auttamassa, mitenkäs sitten. En osaa siihen vastata, mutta heittäisin tässä haasteen esimerkiksi seurakuntien diakonityölle tai muille auttamista harjoittaville järjestöille. Löytyisiköhän sieltä apu?

Yksinäisyys saattaa olla kauhea asia. Joillekin se on oma valinta, joillekin elämän kohtalo. Yksinäisyys saattaa pahentua, jos ihminen on valmiiksi epäsosiaalinen, erakoituva ja syrjäänvetäytyvä. Vanhetessaan asia vielä tuppaa vaikeentumaan ja monenlaisia muitakin ongelmia kasaantuu yksille ja samoille hartioille.

Usein saattaa olla kysymys myös elämisen rohkeudesta: uskaltaako laittaa itsensä peliin, tehdä jotain, ryhtyä johonkin. Jos ei uskalla tai ei ole taloudellisesti mahdollista tai jokin muu syy estää sen, tilanne voi olla hankalakin.


Itse olen ollut omassa elämässä mielestäni rohkea. Olen tarttunut hetkeen - carpe diem - hypännyt seikkailuihin ja elämään usein tietämättä, mihin se johtaa. Joskus on menty ryskyen metsään, mutta useimmiten kokemukset ovat olleet hyviä ellei jopa huikaisevia. Näiltä osin en siis kadu mitään elämässäni. Ja en myöskään tuosta elämänasenteestani ja sukulaisista sekä ystävistä johtuen tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka yksin elänkin.

Elämän filosofiaani kuvaa hyvin minun suuresti pitämän, mutta nyt valitettavasti jo menehtyneen laulajan Tapio Heinosen suuremmoinen laulu "En kadu mitään". Kuuntelepa se tuosta YouTube-linkistä. "Tuskin toisin tänäänkään tekisin... tuskin toisin nyt eläisin, kun kadu mitään minä en."

Minun ei, Luojan kiitos, tarvitse olla kuten Facebookissa joidenkin kohdalla usein näyttää - kaikkien kaveri, joka ei kuitenkaan tunne ketään kavereitaan. Sellaisiakin tuolta sosiaalisesta mediasta löytää. Kaikkien kaveri tekee itselleen epätodellisen keinomaailman, jossa hän elää "normaalia elämää" jutustellen kavereittensa kanssa jokapäiväisistä asioista - yleensä tuon toisen elämästä, ei omastaan - niin kuin olisi tuntenut kaverinsa jo pienen ikänsä. Näin hän saa lohtua yksinäiseen elämäänsä ja seuraa, vaikkakin vain virtuaalista ja melko kylmää, epätodellista seuraa.

Tai ihminen saattaa luoda ympärilleni keinotekoisen lumemaailmaa kauniine asioineen ja esineineen ja tapahtumineen, jotka oikeasti kuitenkin puuttuvat, joita hän silti halajaa tai jopa joihin hän jossain elämänsä vaiheessa on "tottunut", mutta joutunut niistä elämän myrskyissä luopumaan. Elämä on saattanut viskoa rajusti ja entinen loisto on vaihtunut köyhyyteen ja kurjuuteen, jota kuitenkin kohennetaan keinotekoisesti ja ulospäin näytetään sosiaalisen median kautta aivan erilaista statusta. Tällainen tuntuu todella pahalta, pahalta myös kohdata vaikka sosiaalisessa mediassa, mutta onko meillä eväitä auttaa tällaisia ihmisiä. Vai jääkö se vain tällaiseksi harmitteluksi ja kirjoitteluksi omassa blogissaan.

Sain pari päivää sitten sähköpostiviestin, jossa eräs minulle täysin tuntematon ihminen pyysi kirkon diakonia-apua tosi vanhalle sukulaismiehelleen, jonka oli kuullut elävän melkoisessa kurjuudessa pienellä paikkakunnalla. Itse viestittäjä asui useiden satojen kilometrien päässä sukulaisestaan ja jotenkin viestistä välittyi myös tunne, että viestin kirjoittajakin oli mahdollisesti vanhempi eikä enää itsekään oikein parhaissa varoissaan ja voimissaan auttamaan. Viesti oli tullut minulle ylläpitämämme sivuston sähköpostin kautta ja se oli tullut selvästikin väärään osoitteeseen. En kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen, vaan ohjasin viestin oikeaan osoitteeseen: apua tarvitsevan vanhuksen omaan seurakuntaan, josta apua sitten kaiketi järjestyikin - näin ainakin sain sitten kohta tietää seurakunnan lähettämässä toisessa viestissä.

Tuokin viesti oli muistutus tilanteessa, jossa elämme. Yksinäisyys on SUURI ongelma, auttajia on vähän. Seurakunnissakin on rajalliset resurssit, siksi kaikki vapaaehtoisapu olisi tarpeen sielläkin aivan kuten vaikka Punaisessa Ristissä tai muissa avustusjärjestöissä. Samaan aikaan kuitenkin talkoo- ja vapaaehtoistyön tekijöiden määrä vähenee, itsekkyys lisääntyy, ihmiset eristäytyvät omiin ryhmiinsä, suvaitsemattomuus lisääntyy. Oheistuotteina saamme vihapuheita ja rasismia, suurta pahoinvointia, joka pahimmillaan purkaantuu hirmutekoina, perhesurmina, väkivaltana, silmittömänä tappamisena ja monena muina tapoina, joita me kaikki voisimme kuitenkin omalta pieneltäkin osaltamme yrittää torjua ja auttaa. Tai edes löytää ja havaita ja sitten ohjata avun piiriin. Ota siis puhelin käteesi ja soitapa heti omaan seurakuntaasi papille tai diakoniatyöntekijälle, miten sinä voisit auttaa.
*
"Hänen hengellinen ilonsa ja reipas otteensa asioihin, hänen spontaani murheensa ja kipunsa ihmisten Jumalasta loittonemisen vuoksi, hänen syvä kokemuksen koettelema uskonsa Jumalaan, hänen ehdoton luottamuksensa rukouksen voimaan, sanalla sanoen koko hänen armontäyteinen persoonansa kuvastuvat elävinä näistä opetuksista. Hänellä on armolahja siirtää ortodoksisen kirkon pitkä hengellinen perinne meidän aikaamme tämän päivän kristityn jokapäiväisten ongelmien keskelle. Se on hänen suuri antinsa. Opetuksissaan vanhus Paisios tavallaan paljastaa meille oman salaisuutensa: ne periaatteet, jotka johtivat hänet itsensä läheiseen yhteyteen Jumalan ja Hänen pyhiensä kanssa. Tie on avoinna meillekin."
(Kirjan "Pyhän Vuoren vanhus Paisioksen opetuksia" esittelystä) / 


HAP
internetääliö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti