tiistai 2. lokakuuta 2012

77. Kiitos, nyt riittää!

Konevitsalainen Jumalanäiti
(Photo © Nettihoukka/HAP)
Olen mukana eräässä vapaaehtoisuuteen ja talkootyöhön perustuvassa projektissa. Se tosin on jo kestänyt yli seitsemän vuotta ja matka on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Välillä on mennyt kohtuullisen hyvin, välillä on ollut suuri halu lyödä hanskat naulaan ja sanoa: "Kiitos, nyt riittää!"

Varmastikin erilaiset tunteet kuuluvat asiaan niin tässä asiassa kuin kaikessa elämässä. Joskus tunteet ovat pieniä, huomaamattomia, joskus suuria, maailmaa muuttavia. Tunteilla me reagoimme asioihin - niin minä kuin muutkin. Jos meillä on vähän tunteita jotakin kohtaan, se osoittaa usein välinpitämättömyyttä tätä kohdetta kohtaan. Tämä saattaa sitten joskus aiheuttaa tällaisessa vähäisten tunteiden kohteena olevissa vastareaktion, sillä välinpitämättömyys osoittaa meille tai jollekin muulle, että toinen pitää minulle mahdollisesti tärkeitä asioita yhdentekevinä. Silloin helposti tulee tuollainen "kiitos-riittää-reaktio", joka lienee yksi kuuluisista Freudien - isän ja tyttären - nimeämistä ja kehittämistä defenssimekanismeista.

Yksi osa vapaaehtoisena tekemästäni talkootyöstäni on kirjoittamista, joka on vaikea työsarka. En ole koskaan saanut siihen varsinaista ammattikoulutusta, vaikka sitä aikaisemmassa leipätyössäni jouduin monella eri tavalla toki tekemään. Saatu oppi oli enemmän tai vähemmän yrityksen ja erehdyksen kautta opittua, sanoisin mallia "naturell", joka kaikesta huolimatta on parempaa kuin malli "hajuton, mauton, näkymätön, mitäänsanomaton". Tästä tietysti helposti sitten johtuu, että tällaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa "naturell"-kirjoittamista ei pidetä "professionaalisena" ja siksi sen voi joidenkin mielestä sivuuttaa olan kohautuksella. Mutta lohduttaudun usein sillä, että enpä sitä ammatikseni tai palkkani eteen teekään, vaan sydämellä. Siinäkin on varmaan ero tuon "naturellin" ja toisen välillä.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluvat tietyt sopivaisuussäännöt tunteiden ilmaisemisessa. Umpiprotestanttisessa Suomessa on onneksi ihana erillisryhmä, vähemmistö, me ortodoksit, joiden kulttuurissa tuo säännöstö ei aina pidä tai on joiltain osin täysin erilainen. Oma uskontomme ja sen tavat ja käytännöt vahvistavat tunteiden näyttämistä hieman eri tavalla kuin valtaväestöllä. Tosin tämäkin on alkanut muuttua, kun melkoinen osa ortodokseista alkaa olla luterilaisuudesta aikuisiällä ortodokseiksi kääntyneitä ja heidän avomaailmaansa ei vielä ole oikein iskostunut tuo jalompi ortodoksinen tapa antaa/pyytää anteeksi, näyttää selvemmin tunteensa ja välittää toisista, kiittää.

Nykyään "modernit" ortodoksitkin alkavat säädellä tunteitaan entistä enemmän tai ainakin siis tunteiden ilmaisemista toisille. Koetaan, että kaikenlaisella tunteiden ilmaisemisella aikaansaadaan vain pahaa, mikä tosin muuttuneessa sekulaarissa yhteiskunnassa alkaa kohta valitettavasti olla tottakin. Silti tunteiden torjumisella ei saavuteta aina hyvää, vaan tunteet pitää saada purkaa sopivassa paikassa, sopivaan aikaan, mahdollisesti säädellysti ilman tukahduttamista. Tähän oma ortodoksinen kirkkomme on jo vuosisatojen ajan tarjonnut mahdollisuuden mm. ripissä ja jokaisessa jumalanpalveluksessa.

Miksi sitten kirjoitan tästä juuri nyt. Varmaankin siksi, että tunnetilani on taas sellainen, että haluaisi heittää hanskat naulaa, vaikka kaikki muuten menee kohtuullisen hyvin. Ihmisten joukosta löytyy kuitenkin aina joitain, jotka hetkellisellä toiminnallaan saattavat saada aikaan monenlaisia tuntemuksia, niin negatiivisia kuin positiivisia. Kaiketi vain kiitos olisi se tapa, jolla noista negaatioista selviäisi, mutta sen esittäminen meille suomalaisille on todella vaikeaa. Niin se on minullekin. Aivan samalla tavalla kuin anteeksipyytäminenkin saattaa olla usein liian vaikeaa.

Noihin molempiin on ortodoksinen kirkko kuitenkin löytänyt omat konstinsa. Kiittämiseen on tehty muun muassa oma kiitosrukouspalvelus, mutta myös oma erillinen palveluksensa "Kiitosakatistos", jonka voi toimittaa joko papin kanssa tai ilman aina, kun siihen on aihetta. Anteeksiantaminen ja -pyytäminen korostuvat erityisesti Pääsiäistä edeltävän sovintosunnuntain teksteissä ja tavoissa, joita toki voi soveltaa muunakin aikana kirkkovuotta ja erityisesti paastojen aikana. Oleellista siis on, että kirkkomme konkreettisesti kehottaa meitä kaikkia kiittämään ja antamaan anteeksi ja pyytämään anteeksi. Mutta olemmeko me siihen valmiit!
*

Isä Alexander Schmemann on sanonut sovintosunnuntaihin liittyen:

"Ensimmäinen murtautuminen synnin linnoituksen läpi on anteeksiantamus: paluu ykseyteen, solidaarisuuteen ja rakkauteen. Anteeksi antaminen merkitsee itse Jumalan säteilevän anteeksiantamuksen asettamista minun ja viholliseni väliin. Anteeksi antaminen on ihmissuhteiden toivottomien umpikujien hylkäämistä ja niiden jättämistä Kristuksen haltuun."

HAP
internetääliö

8 kommenttia:

  1. Oletko itse ortodoksi ollut lapsesta asti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No - aika pienestä alkaen.
      Lienenköhän ollut parikuukautinen, kun minut kastettiin.
      HAP

      Poista
  2. Olen harkinnut kirkkokunnan vaihtoa ortodoksisuuteen, mutta pelännyt sitä, miten luterilainen hyväksytään. Kommenttisi sai mielen vähän apeaksi, sillä luterilaisuus ei ole sitä uskoa, mitä minä haluan tunnustaa. Olen kokenut ortodoksisuuden sitä enemmän omaksi, mitä enemmän luen ortodoksista kirjallisuutta. Jos me luterilaiset emme kelpaakaan teidän joukkoonne, minulle ei ole porukkaa, missä voisin elää uskoani todeksi. Tuntuupa kurjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tuo mielipiteeni kerro ihmisten suhtautumisesta mitään yleisesti. Mielipide on minun ja koskee VAIN sellaisia liittyneitä, jotka jostain syystä eivät voi/osaa/halua luopua "vanhoista luterilaisista tavoista" ja omaksua ortodoksisia tapoja, mutta haluavat silti liittyä uuteen kirkkokuntaan ja yrittävät muuttaa sitä "mieleisekseen". Liittyminen ei ole koskaan hetken huuma, se vaatii sitoutumista liityttävään kirkkoon, sen oppiin ja tapoihin. Liittymistä pitääkin aina harkita ja pohtia tarkoin, onko siihen "eväitä" - halua, kaipuuta, todellista tarkoitusta muuttaa OMAA uskonnollistakin käyttäytymistään ja näin pelastua. Sanon vielä senkin, että liittyneissä on valtavasti potentiaalia, hyviä ortodokseja ja kirkkomme asiaa eteenpäin vieviä. Sinulle sanoisin vielä, että silloin, kun tällainen yksittäinen houkan mielipide vaikuttaa siltä, kuin edellä kerrot, harkitse toki vielä ja tutkiskele tarkoin, haluatko todella tehdä sen, mitä ajattelet. Ortodoksisuudessa kun eletään todeksi ortodoksista uskoa.
      HAP
      nettihoukka

      Poista
  3. Kiitos kommentistasi; en tosiasiassa anna mielipiteesi vaikuttaa itse prosessiin mitä käyn. Täällä naapurikaupungissasi minut on otettu vastaan ortodoksisessa seurakunnassa todella lämpimästi niihin tilaisuuksiin, joissa olen käynyt. Missään nimessä minulla ei ole tarve liittyä ortodokseihin muuttaakseni tapojanne. Yksinkertaisempaa olisi varmaan yrittää muuttaa (lähes) kaiken sallivaa luterilaista kulttuuria ortodoksiseen suuntaan, jos haluaisin poimia vain rusinat pullasta. Ja pelkästään tavat ja traditio ei ole se, mitä etsin vaan syvempää ajattelua uskosta ja pelastuksesta sekä uskonelämästä, johon traditio nivoutuu.

    Ja näin olen ymmärtänytkin, että ortodoksit elävät todeksi ortodoksista uskoa, mutta omat tunteensa näyttäen kuten aiemmin kirjoitit.

    Kaikkea hyvää elämääsi.

    VastaaPoista
  4. Kuvailemasi ongelmahan ei ole aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden, jotka kiltisti yrittävät omaksua niiden vauvana ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden jalompaa avomaailmaa(?) oikeine käyttäytymiskoodeineen (joka sitten johtaa siihen mainitsemaasi pelastukseen eikä koskaan ole pelkkiä isien perinnäissääntöjä).

    Jos kerran suuntaus on se, että ortodoksinen kirkko tätä nykyä täyttyy jäyhistä luterilaistaustaisista ortodokseista, niin se kertoo vain siitä, että ne jalomman avomaailman(?) omaksuneet vauvana ortodokseiksi tulleet ovat laiskoja kirkossakävijöitä. Heidän pitäisi olla jumalanpalveluksissa runsain joukoin näyttämässä jaloa esimerkkiä niille jäyhästi käyttäytyville luterilaistaustaisille ortodokseille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet monessakin suhteessa, vaikka viestistäsi henkii varsin voimakkaasti "happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista" -henki. On meillä siis hommaa saada asiat hyvään malliin. Eiköhän ryhdytä töihin ja mennään pyhänä kirkkoon, mutta ei katsella ketä muita siellä on eikä pohdita, missä mahtoo olla se puuttuva sielu. Hänhän saattaa olla vaikka toisella paikkakunnalla - kirkossa tosin sielläkin - toivottavasti.
      HAP

      Poista
  5. Minä en näe ongelmaa siinä että Kirkkoon liittyy sellaisia ihmisiäkin joilla on aluksi ongelmia entisen identiteettinsä kanssa. Kirkko on suurempi kuin ihminen eikä se muutu vaikka sitä haluttaisiinkin muuuttaa. Jokainen meistä on tavallaan keskeneräinen ja Kirkossa on tilaa kaikille. Monesti käy varmasti niinkin että ihminen joka tuli muuttamaan Kirkkoa tuli itse Kirkon muuttamaksi. Kirkko toivottaa tervetulleeksi kaikki ihmiset. Varhainen Kirkko selvisi pakanakäännynnäisistä ja "juutalaistajista" joten eiköhän se selviä luterilaisistakin (tämä oli vitsi!) :)

    VastaaPoista