Olen viime päivinä pohtinut kuolemaa. En kuitenkaan ole masentunut tai mitenkään ahdistunut ja siksi pohtinut tuota asiaa, Ei - luin erästä artikkelia tai itse asiassa käänsin sitä suomeksi ja aloin pohtia kuolemaa, siinä ohessa siis myös omaa kuolemaani.
Kuolema on merkillinen asia. Jotkut pelkäävät sitä, jotkut eivät. Jotkut myös odottavat tai jopa toivovat kuolemaa. Itse en todennäköisesti pelkää kuolemaa - siltä ainakin nyt tuntuu, katsotaan sitten kuoleman hetkellä uudestaan. Mutta en myöskään odota tai edes toivo kuolemaani. Ei - minun on ihan hyvä elää tällä hetkellä tätä elämääni.
Muistan, kun muutama vuosi sitten sanoin omille pojilleni, että nyt olisi hyvä aika vaikka kuolla. Pojat lienevät pohtineet, pitääkö isä laittaa hoitoon. Tosin syyn mielipiteeseeni kyllä sanoin silloin varmaan heillekin: kaikki omat asiani ja suunnilleen myös läheisteni asiat olivat silloin mielestäni melko hyvässä reilassa, tasapainossa ja itse olin melko hyvissä väleissä läheisten ihmisten kanssa, joten olisi ollut ihan hyvä aika vaikka jättää tämä maailma. En sitä silti toivonut silloinkaan, kunhan vain sanoin. Mutta sitten - toinen poika alkoi tehdä vaimonsa kanssa lapsia ja enää ei tehnytkään mieli kuolla. Halusin nähdä lapsenlapseni kasvavan ja kehittyvän. Ja kohta tuli toinenkin - ja vieläpä tyttö - meidän poikavaltaiseen sukuun. Kyllä siinä lievätkin kuolemanhalut karisivat pikaisesti. Kummallinen tämä maailma!
Luin juuri äsken myös erään australialaisen aboriginaalien sananparren:
"Olemme kaikki vierailijoita tässä ajassa, tässä paikassa. Olemme vain ohikulkumatkalla. Tarkoituksemme täällä on tarkkailla, oppia, kasvaa, rakastaa ... ja sitten palaamme kotiin."
Kuinka lähellä tuo aboriginaalien sananparsi onkaan 1300-luvulla vaikuttaneen bysanttilaisen mystikon ja kirjailijan, pyhän Nikolaos Kabasilaoksen ajattelua. Hän on sanonut, että
"vaikka elämme täällä maan päällä, olemme kuin sikiöitä äitimme kohdussa ja kuoleman hetkellä synnymme ja pääsemme pois kohdusta."
Siksi muuten ortodoksinen kirkko juhlistaa pyhien muistopäivinä yleensä heidän kuolinpäivänä, ei siis sinä päivänä, jolloin he fyysisesti syntyivät, vaan sinä päivänä kun he "syntyvät uudestaan".
Loppujen lopuksi me olemme siis "vieraita ja muukalaisia" tässä maailmassa ja meidän todellinen maamme ja elämämme on toisaalla. Tämä on mielestäni melko lohdullinen lähtökohta ajatella omaa kuolemaa tai kenen tahansa kuolemaa yleensä. Kirkkomme käsityksen mukaan kuolemassa ihminen siirtyy parempaan, jättää tämän huonomman vaihtoehdon. Tietysti kirkkomme puhuu myös kuolemaan liittyen oman elämämme teoista ja niiden vaikutuksesta myöhempään eli kuoleman jälkeiseen elämään. Mutta se onkin sitten ihan toinen asia ja kirjoitan siitä ehkä jotain joskus.
Kuolema on tehty nykymaailmassa todella steriiliksi ja kaukaiseksi asiaksi, joka samalla jää helposti oudoksi ja tuntemattomaksi ja sitä tietä siitä tulee pelottava. Ihmiset eivät yleensä kuole enää kotona, vaan jossain laitoksessa: vanhainkodissa, sairaalassa. Heidät viedään heti pois "näkyvistä" ja usein käy niin, että esimerkiksi lapset eivät näe isovanhempiaan enää ollenkaan, kun he kuolevat. Luterilaisessa kirkossa arkku on yleensä aina kiinni hautaustoimituksessa ja ennen sitä ja kuollutta, vainajaa ei nähdä enää.
Muistan omasta elämästäni, kun olin noin 8-vuotias ja minulle rakas mummini kuoli. Hän eli lähellä olevassa mummolassa, mutta kuolleena me emme häntä nähneet. Vielä reilut 50 vuotta myöhemmin muistan hautajaiset, jotka siihen aikaan olivat maalla erilaiset kuin nykyään: mummin hauta luotiin hautajaisvieraiden toimesta umpeen hautajaisten päätteeksi. Muistan yhä elävästi, kun suuret kivet iskeytyivät mummin arkkuun ja kumahtelivat kovaäänisesti. Luulin, että mummi jyskyttää arkussa ja haluaa päästä sieltä pois. Sanoinkin sen vanhemmilleni, mutta he vain hyssyttivät minut hiljaiseksi. Näin siis kävi, kun en nähnyt - ja konkreettisesti kokenut - että mummi oli kuollut.
Myöhemmin omassa elämässäni pidin huolen, että molemmat poikani näkivät mummin ja ukin myös kuolleena - jopa niin, että he kokeilivat heidän kylmää päätänsä, silittivät heidän tukkaansa ja tajusivat myös kosketuksen kautta, että he ovat nyt kuolleet. Ortodoksisissa hautajaisissa arkku on yleensä suurimman osan ajasta auki ja kaikki voivat vielä kirkossakin käydä hyvästelemässä vainajan, jopa koskettaa häntä halutessaan. Näin siitä välittyy tuo konkreettinen tunne kuolemasta, hyvästijättö, viimeinen kohtaaminen tässä elämässä.
Kuolemanpelko on melko yleinen meillä ihmisillä. Kuolemanpelko mitä ilmeisimmin merkitsee erilaisia asioita eri ihmisille. Maalliselle ihmiselle siihen liittyy suunta "tyhjyyteen" eli usein he ajattelevat, että he jättävät vain nykyisen maailman ja päätyvät tyhjyyteen ja olemattomuuteen.
Tämä on jotain sellaista, jota ei meillä ortodokseilla ei pitäisi olla. Kristityille kuolemanpelko liittyy ehkä sielun poistumiseen tästä maailmasta, jonka he tuntevat, eroon heidän ystävistään, sukulaisistaan ja pääsyyn - tai he voivat ajatella sitä myös joutumisena - toiseen maailmaan, mitä he eivät siis vielä tunne ja tiedä. Tärkeää olisi jo tässä hengellisessä elämässämme, jota elämme, voittaa kuoleman pelko ja tuntea kuolema polkuna tulevaan, Kristuksen, Jumalanäidin ja kaikkien pyhien kohtaamiseen.
Älä anna minkään sitoa tai orjuuttaa itseäsi. Vapauta itsesi maailman ikeestä uuden elämän vapauden avulla. Onhan yhdeksänkymmentäyhdeksän käskyä, jotka Jumala on purkanut ja mitätöinyt: sinäkö sitten haluaisit asettaa oman lain? Niitä on paljon, jotka vaativat oman lakinsa noudattamista enemmän kuin kaikkien muiden lakien. Ole vapaa ja vapauta itsesi kaikenlaisesta turmiollisesta orjuudesta. Ellet tule vapaaksi, et voi tulla Kristuksen työmieheksi. Sillä taivaallisen Jerusalemin valtakunta on vapaa, eikä se ota vastaan orjuuden lapsia.
(Johannes Apamealainen)
Hyvä HAP!
VastaaPoistatRisto Nordell