lauantai 21. heinäkuuta 2012

53. Mitä on paikkakuntaistuminen?

Tänään paistoi aurinko täällä Mikkelissä ja samaan aikaan täällä vietetään suurta ravijuhlaa, kuninkuusraveja, maankuululla Mikkelin raviradalla, jossa tehdään usein maailmanennätyksiä. Piti tietysti lähteä "elvistelemään" moottoripyörällä kaupungille. Siellä tosin oli muitakin liikkeellä ja pian huomasin, että on viisaampaa parkkeerata pyörä ja mennä torikahvilaan katselemaan ihmisjoukkoa.


Näin teinkin ja kohtasin Mikkelin maankuululla - ja nykyään lisäksi tyylikkään kauniilla - torilla tuttuja, jotka pyysin mukaani kahvikupin ääreen. Siinä jutellessa - kuinkas muuten muun muassa viimeaikaisista säistä - tuli tuttuni suusta uusi mielenkiintoinen juttuaihio, jolla ei asiana taida vielä olla nimeä. Se on eräänlainen laitostumisen sukulaisuus, sellaista paikkakuntakohtaista ja paikkakunnasta johtuvaa laitostumista, olkoon nyt terminä sitten vaikka paikkakuntaistuminen.

Se voisi ilmeisesti tarkoittaa jotain samankaltaisia oireita, kun ihmisellä on laitoksen (sairaala, vanhainkoti, luostari, jne.) aiheuttamasta laitostumisesta johtuen eli ihminen tottuu elämään laitoksessa tai vastaavassa kontrolloidussa ympäristössä niin, että hän odottaa saavansa ja kohtaavansa eräät sen hetkisen elämänsä perustarpeet (ruoka, majoitus, hygienia, tutut ihmiset) säännöllisesti ja olo tuntuu laitoksessa mukavalta, eikä ihminen enää halua palata takaisin kotiin ja normaalielämään. Laitostumisella tarkoitetaan tällöin siis lähinnä sitä, että ihminen sopeutuu elämään tuossa laitoksessa.



Lääketiede taitaa määritellä asian hieman toisin sanoin. Siellä sanotaan silloin, että laitostuminen (hospitalismi, joskus myös institutionalistuminen) on sitä, kun potilaassa ilmenee pitkäaikaisen laitoshoidon aiheuttamia psyykkisiä muutoksia. Joskus puhutaan myös siitä, että laitostunut ihminen alkaa olla laitoksensa näköinen, muistuttaa laitostaan. Silloin hän ilmeisimmin välittää laitoksesta tai on oppinut väittämään siitä joko olosuhteiden pakosta tai muuten.


Tuo paikkakuntaistuminen on siis samansuuntaista oireilua. Olemme tottuneet, laitostuneet tai paikkakuntaistuneet, asumaan omalla pienellä paikkakunnalla - vaikka Mikkelissä, jossa suuri joukko ihmisiä - lähes kaikki - tuntevat toinen toisensa, kohtaavat henkisen sisäsiittoisesti toisiaan lähes aina, kun ovat ulkona tai jopa kodin ulkopuolella. He ovat tottuneet ostamaan kaikki tarpeelliset asiat ja hyödykkeet samoista tutuista kaupoista, samoilta tutuilta ihmisiltä.


Koska laitostuminen on myös lääkärien listoilla, siihen liittynee jotain kielteisiä piirteitä. Mitä ne sitten lienevätkään? Olematta minkäänlainen lääkäri tai edes puoskari voisin vain arvailla: Passivoitumista, jonkinlaista avuttomuutta erilaisissa (normaaleissakin) asioissa ja toisten, lähinnä vieraiden ihmisten kohtaamisessa sekö elämistä jonkinlaiset ravihevosten sivuläpät silmillä niin, että näkee vain eteenpäin ja sellaisia asioita, mitä haluaa tai on tarve ja lupa nähdä. Eiköhän tuohon paikkakuntaistumiseen liittyne siis joitain samanlaisia oireita.


Kirjoitin eräässä äskeisessä harhassani hengellisestä halvaantumisesta. Lähinnä aihe tuli silloinkin mieleeni tuosta jo edellä kahvikupin ääressä mainitusta ja päivitellystä vakioaiheesta - huonosta säästä. Huono sää on varmaan paikkakuntaistumisessakin melkoinen lisäriesa ja siksi meidän pitäisi kai kaikin mahdollisin tavoin yrittää torjua sen aiheuttamia kielteisiä oireita. Yksi kauhistuttavimmasta tällaisista oireista voisi olla erakoituminen, ihmisten karttaminen. Ei viitsitä lähteä ulos ja kohdata siellä ihmisiä - tuttuja tai tuntemattomia. Itse olen nimittänyt noita periodeja kotona vietettäviksi retriiteiksi. Seurusteltua tulee lähinnä tietokoneensa kanssa ja satunnaisesti puhelimessa sukulaisten, ystävien ja muidenkin ihmisten kanssa.


Mutta se ei riitä. On tehtävä muutakin - kohdattava oikeita ihmisiä - kasvokkain. Siksi kaupungille meneminen ja siellä moottoripyörällä "elvisteleminen" ja jalkautuminen torille sankkaan kuninkuusravijoukkoon tekee hyvää jokaisen sielulle ja ruumiille. Pienen kaupungin asukkaista puolet on lähtenyt karkuun raviviikonvaihdetta ja toinen puoli on jäänyt ihmettelemään tapahtumia. Siksi kaupungilla tapaa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka muuten esimerkiksi löhöisivät, mätänisivät tai jopa alkoholisoituivat epätoivoisina mökeillään. Ja heidän kohtaaminen tekee hyvää niin heille kuin itsellekin.


On siellä torilla muitakin kuin edellä mainitsemiani epätoivoisia ihmisiä. Nämä nyt torikahvilla kohtaamani tutut eivät kuitenkaan millään satu tuohon edellä mainittuun epätoivoryhmään, ja heidän kohtaaminen pitkästä aikaa oli minulle ilo. Saimme vaihtaa kuulumisia meille yhteisistä asioista, joku nimittäisi sitä kai juoruamiseksi, mutta haitanneeko tuo. Samalla ainakin minä sain taas ideoita torjua omaa hengellistä halvaantumistani ja nyt aiheeseen tarkemmin tutustuttuani siis myös omaa paikkakuntaistumistani.

Menkää ihmeessä kaikki ulos säästä huolimatta ja kohdatkaa ihmisiä, puhukaa heille ja heidän kanssaan, naurakaa tai itkekää heidän kanssaan, olkaa osallisia. Kirjoitin jokin aika sitten omalle facebook-sivulleni seuraavan minulle tuntemattoman kirjoittajan englanninkielestä vapaasti mielihalujeni mukaisesti kääntämäni tekstin:
Nauramisessa on se riski, että sinua pidetään hulluna.
Itkemistä saatetaan pitää sentimentaalisena.
Toisten puoleen kääntymisessä on riski, että joudut osallistumaan, olemaan osallinen.
Tunteittesi paljastamisessa on riski, että paljastat itsesi toiselle kokonaan.
Järjestä ideasi ja unelmasi ennen kuin niiden kasa kasvaa ja menetät ne.
Rakastamisessa on riskinsä, ettei saakaan rakkautta toisilta.
Toivomiseen liittyy riski epätoivosta.
Mutta riskejä pitää ottaa, sillä suurin virhe elämässä on, ettei riskeeraa mitään.
Ihminen, joka ei riskeeraa mitään, ei tee mitään, hänellä ei ole mitään, eikä hän itsekään ole mitään.
Hän voi mahdollisesti välttää kärsimystä ja surua.
Mutta hän ei voi oppia, ei tuntea, ei muuttua, ei kasvaa, eikä elää.
Rasitteisiinsa kahlehdittuna hän on orja, joka on menettänyt vapautensa.
Vain ihminen, joka ottaa riskejä, on vapaa.



Oikein hyviä ohjeita ainakin minun elämälleni! Ihmisten kohtaamisessa on myös kyse Jumalan kuvan kohtaamisesta. Kohdatessamme toisen ihmisen, kohtaamme hänessä myös Jumalan kuvan. Se voi parhaimmillaan olla ihanaa, lohdullista, mutta joskus myös vaikeaa ja pelottavaa. Mutta silti se tekee aina hyvää kaikille meille. Nurmeksen nuori, mutta oikein ajatteleva ja toimiva kirkkoherra, isä Andrei Verikov kirjoittaa erään Ortodoksi.netin artikkelisarjansa (Epäterve uskonnollisuus / Terve uskonnollisuus) johdanto-osassa Tuomaan ja Kristuksen kohtaamisesta muun muassa näin:
"Kuolleista ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen Tuomaan kanssa kertoo inhimillisestä epäilystä ja lopulta siitäkin, että uskonasioita ei voi tyhjentävästi selittää, koska ne ovat ihmisen ymmärryksen ylittäviä."


*
Apostoli Tuomas, / jumalallisen näkijänä Sinä osoittauduit Kristuksen viisauden hengelliseksi maljaksi, / jossa uskovaisten sielut salaisesti iloitsevat. / Hengen jumalallisella pyydyksellä Sinä vedit ihmiset epätoivon syvyydestä. / Sinä lähdit Siionista armon virran tavoin ja vuodatit jumalallisen oppisi koko luomakuntaan. / Sen tähden Sinä jäljitellen Kristuksen kärsimyksiä annoit lävistää kylkesi keihäällä ja sukelsit katoamattomuuden usvaan. // Rukoile, että Hän armahtaisi meidän sielujamme
(tämä teksti on Mineasta) 



HAP
internetääliö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti