Olen viime aikoina ollut kiireinen. Siis kiireinen eläkeläinen. Tuo sanapari on kuin "suolainen makea" tai "kuuma jäätelö" tai "kylmä hiili", kaksi vastakkaista asiaa: kiire ja eläkkeellä olo. Tämä siis vain minun mielestäni. Mielestäni eläkkeellä ei pitäisi olla kiirettä. En ole koskaan ymmärtänyt niitä kollegoja tai muita eläkkeelle siirtyneitä tuttujani, joiden kalenteri täyttyi jos jonkinlaisista "menoista". Joskus työssä ollessani viljelin runsaasti sanontaa: Kiireellä on vain kaksi syytä - vanheneminen tai itsensä tärkeäksi tekeminen.
Omalla kohdallani tuo ensimmäinen - vanheneminen - on jo todellisuutta, ja tärkeilemään en omasta mielestäni ala, se ei ole minun tapaistani. Mutta miten muuten selitän tätä omaa kiirettäni kuin vanhenemisella? Ei varmaan tarvitsekaan, se riittänee, näkeehän sen jo harmaasta parrastakin. Mutta "vanheneminen" kiireen syynä voi olla myös näköjään monisäikeinen. Kiire ei johdu ehkä ainoastaan "vanhuuden väsymyksestä", vaan joskus jopa "vanhenemisen pelosta". Pelätään vanhuutta, kuolemaa ja tehdään kiireesti asioita, joita ei aikaisemmin ole ehtinyt tehdä.
Moni eläkeläinen elää oman elämänsä jälkijättöistä "sitku-elämää". Hän ajattelee: "Sitten kun olen eläkkeellä, teen sitä tai tätä". Vääjäämättömästi lähestyvän kuoleman läheisyys pelottaa ja ennen sen kohtaamista haluaa kokea monia asioita, joihin aikaisemmin ei ole ollut aikaa, varaa tai muuten mahdollisuutta. Tätäkö se on minunkin kohdalla? En tiedä, voi ollakin, vaikken kuolemaani pelkää enkä suuremmin edes odottelekaan.
Omalla kohdallani nykyinen kiire on lähinnä johtunut siitä, että viime kesä meni sanan mukaisesti "harakoille". Köllötin kotona jalka kipsissä ja vajaasti liikuntakykyisenä. Kaunis kesä tuntui menevän hukkaan ja eihän noita kesiä - ei ainakaan sellaisia kesiä, joista voi ja saa vielä jonkin aikaa nauttia - ole enää montaa jäljellä. Siksi tuollainen kesä tuntui suurelta menetykseltä. Nyt olen ottanut takaisin tuota "menetettyä kesää": matkustellut, nauttinut elämästä ja hurvitellut maailmalla.
Vielä tänä keväänä, huhtikuun lopulla, olin yhdessä isossa leikkauksessa, mutta heti, kun kykenin ajamaan autoa, lähdin liikkeelle. Touko-, kesä- ja nyt alkaneessa heinäkuussa olen ollut varmaan suurimman osan jossain muualla kuin kotona. Joko matkailuautolla, moottoripyörällä tai junalla. Olen käynyt tutustumassa entuudestaan minulle hieman tuntemattomampaan Länsi-Suomeen, ihanaan omaan Itä-Suomeeni tai kauniiseen Kaakkois-Suomeen. Olen yllättänyt ystäväni ilmestymällä ennakolta kertomatta milloin matkailuautolla, milloin moottoripyörällä heidän pihaansa tai mennyt lähes viikoksi Helsinkiin ystäväni luo hurvittelemaan "piäkaapunkiin" ja sen taidenautintoihin. Niin ja kuinka monta kertaa olenkaan mennyt vunukoitteni luo Kaakkois-Suomeen joko hoitamaan heitä tai hakemaan heiltä hoitoa itselleni, lataamaan patterini.
Minusta tällainen kiire ei ole pahasta, päinvastoin. Se on tuonut miellyttävää vaihtelua ja sykettä elämääni. Moni ystäväni tosin on ihmetellyt moottoripyöräinnostustani, mutta turhaan. En ole hurahtanut siihen se enempää kuin, mitä se antaa vaihtelua matkusteluun. Välillä on vain mukava ajaa customillani, välillä matkailuautollani. Pyörän kanssa saa helposti raskaissa ja lämpimissä tamineissa kunnon hien, matkailuautossa voi ottaa päikkärit vaikka tienposkessa, levähdyspaikalla. Olen vapaa tai kuten kuuluisa kreetalainen - mm. "Kerro minulle, Zorbas" -teoksen kirjoittanut - Nikos Kazanzakis sen sanoo epitafissaan: "Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβούμαι τίποτα. Είμαι λεύτερος." (En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.)
(Kiitosakatistos, 6. kontakki)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti