89. Hierarkkinen Kirkkomme

(Kuva © Nettihoukka / HAP)

Hierarkia (kreikaksi: ιεραρχία, pyhä valta, hallitus, venäjäksi: иерархия) nimitystä käytetään kirkon papiston arvojärjestyksestä ja etenkin kirkon ylimmästä johdosta – piispoista, joita siis voidaan kutsua myös hierarkeiksi.

Hierarkia muodostuu henkilöiden pappisvihkimyksestä, joka siis voi olla vihkimys heirotesian kautta ns. alempaan papistoon:
• lukijoihin ja
• alidiakoneihin
tai heirotonian kautta kolmiasteiseen ns. ylempään papistoon:
• diakoneihin,
• pappeihin ja
• piispoihin.

Ylemmän papiston jäsenet voivat sen lisäksi olla eriarvoisessa asemassa riippuen heidän tehtävistään, kutsumuksestaan tai heille myönnetyistä huomionosoituksista.

Diakoni voi olla myös munkkidiakoni, ylidiakoni tai arkkidiakoni. Papin arvoasteita ovat: pappi, pappismunkki, igumeni, rovasti ja arkkimandriitta riippuen siitä kuuluuko hän luostaripapistoon vai ns. valkoiseen papistoon, joka elää ja toimii täällä tavallisessa maailmassa siis seurakunnissa. Piispa voi olla myös metropoliitta, arkkipiispa tai patriarkka. Eräitä muitakin nimityksiä löytyy muualta ortodoksisesta maailmasta, muun muassa eksarkki, paavi ja katolikos.

Siis melko monimutkainen järjestelmä, joka kohdistuu niin papistoon itseensä kuin etenkin maallikkoihin, joiden siis pitää huomioida kohtaamisissaan ja kirkollisessa käyttäytymisessään hierarkia muiden kirkollisten käyttäytymissääntöjen ohessa.

Kirkollisessa käyttäytymisessä edellytetään, että alemmalla hierakisella tasolla oleva osoittaa ainakin kirkollista kunnioitustaan ylemmälle ja on jonkinasteisen käskyvallan alaisena ylemmälleen. Maallikon, joka siis eräällä tavalla on alinta hierarkista luokkaa (tosin ei ihan parialuokkaa, vaikka joskus sellaisenkin kuvan helposti saa) suhteessa papistoon, pitää siis osoittaa tarvittavaa kirkollista kunnioitusta kaikkia papistoon kuuluvia kohtaan. Kunnioittamisen yhtenä osoituksena on kumartaminen hänen edellään (ei kuitenkaan polvilleen maahan asti) ja esimerkiksi käden suuteleminen tervehdyksen yhteydessä. Kättä suudellessa ei kuitenkaan oikeastaan suudella hierarkin taikka papin kättä, vaan kuvainnollisesti Kristuksen kättä.

Tällainen kunnioituksen saaminen on tiukka paikka tavalliselle ihmiselle, jollainen pappi ja piispakin ovat. Ellei hänellä ole vahva tahto ja usko itseensä ja aatteeseen, omaan uskontoomme, asia saattaa pahimmassa tapauksessa "kihahtaa" päähän ja seuraukset ovat mielestäni kauhistuttavat. Kun kunnioitusta osoitetaan joka päivä kaikissa inhimillisissä tilanteissa, vaarat ovat suuret ja kunnioituksen saaja saattaa unohtaa tärkeän asian: miksi. Miksi kunnioitusta osoitetaan hänelle, vai osoitetaanko se ihan oikeasti hänelle, vai kenelle se oikeastaan osoitetaankaan.

Aina ajoittain tällaisiakin "unohtajia" tapaa ja ainakin minulle se aiheuttaa melkoisen ristiriidan, kun minun pitää osoittaa kunnioitusta, mutta henkilön uskonnollisen tarkoituksensa unohtanut ja tavallinen, usein ylpeä ihmisyys pyrkii "tökkimään" ylitse muiden kokemieni tunteiden.

Mistä sitten voisi tunnistaa tuollaisen "unohtajan"? Vaikea sanoa, enkä oikeastaan tiedä sitä, mutta ainahan voi vaikka arvailla tällaisessa houkan blogissa. Yksi omasta mielestäni varma konsti on käydä hipelöimässä tällaisen henkilön viittaa, jos se tehty silkistä tai jostain muusta kalliista materiaalista, olet ehkä kohdannut etsimäsi. Jos hän selvästi pyrkii kirkollisessa pukeutumisessa erottumaan muista esimerkiksi pukeutumiskoodiin sopimattomalla asulla, väärän värisellä kamilavkalla tai skufialla, tyylitellyillä villaliiveillä tai muilla asuun kuulumattomilla koristeilla, jälleen on mahdollista, että olet kohdannut etsimäsi.

Joskus myös kunnioituksen saajakin saattaa "hävetä" - tosin aivan turhaan - asemaansa ja esimerkiksi vetää käden pois ennen suutelemista tai jotenkin muulla eleellä osoittaa suhtautumisensa asiaan.

Mutta sanottakoon vielä selvyyden vuoksi, että mielestäni on oikein osoittaa kirkollista ja miksei muutakin kunnioitusta pappeja ja piispoja kohtaan. Ainut, mitä edes hieman edellytän, on, että kunnioituksen kohde edes hieman yrittäisi olla saamansa kohtelun arvoinen. Sellaiseksi ei tulla pelkällä valinnalla, se edellyttää myös hieman aseman mukaista käyttäytymistä ja suhtautumista laumaansa, paimennettaviin. Hyvä muistisääntö voisi olla sekin, että jokainen laumasta kaikonnut jäsen - olkoon hän diakoni, pappi tai maallikko - joka eroaa laumasta paimenen tai ihmisten käyttäytymisen vuoksi tai erotetaan laumasta paimenen tai ihmisten käyttäytymisen vuoksi - siis ei Kirkon uskon tai sen puttumisen vuoksi - on aina tappio paimenelle. Se saattaa olla joskus oikein, mutta se on aina tappio, joka ei koskaan ole auttamassa kunnioituksen kehittymisessä ja säilymisessä.
* Pyhä Fotios Konstantinopolilainen (k. 893) opetti:
“Älä halveksi köyhää ihmistä, sillä myös hän on ihminen, Jumalan luoma, joka on samaa lihaa kuin sinäkin. Luonto ei ole tarkoittanut häntä sellaiseksi kuin hän on, vaan lähimmäisten mielivalta on aiheuttanut hänen surkean köyhyytensä.”


HAP internetääliö