Tulevaisuus on aina tuntunut olevan kaukana. Muistan, kun nuorena poikana odotin lähes epätoivoisena, jotta tulisin ajokortti-ikään eli saisin luvan ajaa autoa. Samoihin aikoihin 60-luvun lopulle sijoittui myös ravintolaan pääsynkin odottelu ja lupa ostaa ihan laillisesti ensimmäinen kolmosolut. Molemmat odottelut tulivat ja menivät ja tuntuvat nyt huvittavilta.
Onhan tuohon pitkän ja monivivahteisen elämäni varrelle sitten jäänyt varmaan lukuisia muitakin odotteluja, osa jännittäviä, osa ihan turhia, mutta joka tapauksessa monenlaista odottelua. Jotkut tosin aivan oleellisia ja todella merkittäviä koko elämälleni. Mutta harmi - en ole koskaan ollut mikään hyvä odottelija. Olen luonteeltani kärsimätön, malttamaton ja odottelu tuottaa joskus lähes fyysistä tuskaa.
Tämä "tauti" ei ole vanhetessaan parantunut. Mutta odotteluajat ovat kumma kyllä huomattavasti lyhentyneet. Joskus ei oikein huomaakaan, kun jokin on jo ohi ennen kuin ennätti oikein alkaakaan. Joitakin vuosia sitten odottelin eläkkeelle pääsyä ja se tulikin sitten loppujen lopuksi tosi vauhdilla ja samalla vauhdilla se on jatkanut matkaansa eteen päin ja nyt voi jo sanoa, että on jo monta vuotta eläkkeelle jäämisestä, vaikka ihan tuossahan se vasta oli. Kummallinen tämä ihmismieli.
Tulevaisuus on samalla muuttanut muotoaan noista nuoruusvuosista. Se, mitä silloin ajattelin tulevaisuudelta ja tulevaisuuden olevan, on nykyään näköjään ihan erilaista. Samoin - kuten jo edellä mainitsin - odotteluaika on muuttunut. Kaikki tulee eteen vauhdilla, joskus tuntuu kuin liian nopeasti tulisi. Saisi elämä hieman hidastaa, ihan niin kuin silloin nuorena, jolloin sitä sai odottamalla odottaa, eikä se sitten aina edes tullutkaan.
Nykyään tulevaisuus saattaa olla jopa pelottavaa, kun se ennen oli kiehtovaa. Helposti saattaisi nyt vanhana ajatella, että vaihtaisin tulevaisuuden ehkä johonkin muuhun, kun se ei ennen olisi tullut mieleenikään. Kun tuohon pelottavuuteen sitten yhdistetään oma kärsimättömyyteni, siitä tuleekin sitten mielenkiintoinen coctail.
Kärsimättömyyttäni olen joskus kuvannut toiveella, että voi kun saisin olla koomassa ja jossain paketissa, silloin kun pitää matkustaa jonnekin kauas vaikka ulkomaille. Olen ehdottanut, että minut - kärsimätön hötkyilijä - vaivutettaisiin koomaan, pakattaisiin laatikkoon ja lähetettäisiin sitten vaikka Kreikkaan, jossa herätettäisiin koomasta ja saisin viettää koko loman tehokkaasti ilman liittymäkuljetuksia, lentoja, odotteluja lentokentillä tai muualla.
Kävin muutama päivä sitten Puroniemen leirikeskuksessa, jossa käteeni sattui ONL:n julkaisema lehti 'Tuohustuli' ja sen pääkirjoitus tulevaisuudesta. Ei tuo tulevaisuuden odottelu ole näköjään lehden kirjoituksen perusteella sitten minun nuoruuteni yhtään helpottunut. Mieluumminkin ehkä päinvastoin. Kun silloin omassa nuoruudessani moni asia oli kuitenkin melko suurella tarkkuudella ennustettavissa ja ennakoitavissa, sitä se ei enää ole nykynuorille. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulutusta, työnsaantia, ammattia, avioitumista, lasten tekoa, jne. - siis useita ns. elämän perusasioita.
Nykyään mikään ei taida olla enää varmaa ja ennustettavissa. Kaikessa vallitsee epävarmuus, erilaiset uhat vaanivat matkalla ja maaliin pääsy voi olla vaikeaa tai viedä ihan erilaisten polkujen kautta, kun oli alkuun ajatellut. Vaikka omasta mielestäni annoimme omille lapsillemme oman maailmankuvan ja elämänarvojemme mukaisen kasvatuksen, se ei ole kuitenkaan kokonaan suojannut heitä maailman epävarmuudelta ja arvaamattomuudelta.
Tänään pitää valmistua useampaan kuin yhteen ammattiin, osasta monenlaisia asioita pärjätäkseen maailmassa ja selviytyäkseen vastaan tulleista kohteista ja ongelmista. Mutta samalla, kun noita uusia taitoja on opeteltu, useita muita elämälle tärkeitä vanhoja taitoja on kadonnut, unohtunut, jopa kadonnut. Osasta nykyihmisiä on tullut urbanisoituneita ja lähes uusavuttomia, jotka luontoon joutuessaan saattaisivat kohtuullisissakin olosuhteissa kuolla kylmyyteen, nälkään, janoon tai johonkin muuhun seikkaan, jotka eivät olisi vastaavassa tilanteessa tulleet kysymykseen "entisajan nuorilla".
Samoin heidän - ainakin tällaisen vanhemman ihmisen näkökannasta katsoen - elämisenkin taitonsa ovat osittain kadoksissa tai lienevätkö nekin heikenneet tai vaihtuneet johonkin sellaiseen, jota minä en enää ymmärrä. He eivät aina osaa korjata rikkoontunutta tavaraa, elää säästeliäästi, huolehtia haltuunsa saamastaan omaisuudesta ja nauttia yksinkertaisista asioista kuten vaikkapa luonnosta, luonnon kauneudesta ja luonnossa olemisesta. Juostaan elämysten perässä, jotka turruttavat eläytyjänsä niin, että seuraava kokemus on oltava edellistä voimakkaampi, jotta se edes jotenkin tuntuisi jossakin. Ja kaiken on samalla oltava huippuhygieenistä, tutkittua, selvitettyä ja turvallista. Ja muu joutoaika istutaankin sitten tietokoneen tai jonkin muun samanlaisen vempamen ääressä. Ei näin tietysti ole kaikkien kohdalla, mutta osalla kuitenkin.
Muistan, kun joskus vuosia sitten ajattelimme antaa omille pojillemme jotain, joka olisi kestävää ja tarjoaisi tietoja ja taitoja elämässä selviytymiselle. Siksi veimme heidät jo varhain ja pikkupoikana mm. vaelluksille Lappiin, elämään teltoissa, autiomajoissa, tekemään nuotion ja valmistamaan siellä ruokansa, kävelemään melko pitkiäkin matkoja. Etsimään juomakelpoista vettä ja selviytymään vaikeistakin sääolosuhteista tai maastoista. Luulen, että nuo taidot ovat auttaneet heitä myös urbaanissa ympäristössä. He eivät ole hätkähtäneet omituisuuksia, sietävät hyvin erilaisuutta ja ongelmia ja turvaavat paremmin yhteistyöhön ja ystäviin. Ja jos jotain pitää tehdä käsillä, he tekevät sen: korjaavat, rakentavat, toimivat.
Onneksi tässä pikaisesti muuttuvassa maailmassa on kuitenkin yksi joka on ja pysyy samana vuosi toisensa jälkeen, vuosisata toisensa jälkeen jo vuosituhansien ajan: oma kirkkomme, ortodoksinen kirkko. Siihen on voinut turvata aina niin huonoina hetkinä kuin myös kiitollisina hyvinä hetkinä. Se ei ole hylännyt, se on kantanut ja sieltä on löytynyt aina se turva, jota kulloinkin on tarvinnut.
Muistan erään tarinan, joka kertoi ihmisestä joka kulki Herran kanssa rannalla. Merkkinä siitä rantahiekkaan jäi kahdet jalanjäljet, jotka kulkivat rinnakkain. Sitten ihmiselle tuli vaikeuksia ja ongelmia. Hän katsoi hämmentyneenä jälkiä rannan hiekassa ja ihmetteli ja kysyikin sitä Herralta, että mihin Hän katosi ongelmien hetkellä, koska siellä oli vain yhdet jalanjäljet. Herra vastasi: "Katsohan noita jälkiä, ne ovat syvemmät kuin aikaisemmat jäljet, koska kannoin silloin sinua sylissäni!"
Tuon kantamisen saamme me kaikki tuntea myös nyt odottaessamme omaa tulevaisuuttamme, joka usein näyttää ja tuntuu pelottavalta ja jonne matka ei aina ole helppoa eikä kivutonta. Etenkään vanhana.
(Kiitosakatistos 13. kontakki)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti