Tapahtuu ja siellä se varsin mielenkiintoista ja monitahoista onkin.
Muistan tarinat erään seurakunnan työntekijöistä, kahdesta papista, jotka sanan mukaisesti (erikoinen mielleyhtymä muuten tässä yhteydessä tuolla sanaparilla) hakkasivat toisiaan päähän Raamatuilla. Asiaa selviteltiin sitten aikanaan siviilioikeudessa ja saatiin varmaankin jonkinlainen ratkaisukin. Tehosiko se sitten riitapukareihin - onkin sitten aivan eri asia.
Noilla riitelyillä ei ole tarkkaa osoitetta. Ne voivat siis olla kummasta kansalliskirkostamme tahansa tai vaikka muitten uskontokuntien parista. Kaikkialla on ihmisiä ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa - miten se nyt menikään - no ainakin niin, että kyllä he kohta alkavat riitelemäänkin. Työpaikallakin. Seurakunnissakin.
Ortodoksisen kirkon seurakunta on siitä hankala riitelypaikka, että usein siellä on vain kaksi työntekijää. On siis erittäin vaikea tai pitäisikö sanoa mieluummin helppo valita riitelykumppani, kun ei ole mistä valita. Tosin on ortodokseilla suurempiakin seurakuntia ja silloin on siis suuremmat ja paremmat mahdollisuudet riitelyynkin. Silti tämä seurakunnan koko ei liene koskaan ollut rajoittava tekijä, kun tarvetta riitelyyn on ilmennyt. Ortodoksitkin kun ovat vain ihmisiä - ainakin vielä elossa ollessaan.
Suurissa seurakunnissa riitelykin on siis helpompaa. Mutta luulisi, että siellä on myös ns. ammattilaisia, etteivät asiat kärjistyisi liiaksi. Mutta tässäkään ei ilmeisesti luulo ole tiedon väärti. Tai toista sananlaskua lainaten: suutarin lapsilla ei ole tässäkään tapauksessa kunnon kenkiä.
Silloin, kun työpaikkaan liittyy muita ongelmia, kuten esimerkiksi huono tai heikko johtajuus, klikkiytymistä, nepotismia (sukulaisten suosimista), taloudellisia ongelmia tai jopa taloudellisia väärinkäytöksiä jne. silloin ollaankin jo sellaisessa suossa, ettei siitä selvitä ihan kotikonstein ja omin avuin. Pahimmillaan työntekijät sinnittelevät päivästä toiseen, ovat usein sairauslomilla, nauttivat mielialalääkkeitä tai muita lääkkeitä selvitäkseen seuraavaan päivään ja viimeisinä konsteina eroavat tehtävistään tai joskus jopa menevät äärimmäisyyksiin ja päätyvät itsetuhoisiin ajatuksiin.
Kirkollamme on viime vuosina toiminnassaan selvästikin ollut tällaista toimintaa vahvistavia toimintamalleja ja käyttäytymistä, joka mielestäni on todella harmittavaa ja surullista. "Suuret päälliköt" vaikenevat vaikeuksien edessä - heikkouttaan, osaamattomuuttaan, varovaisuuttaan vai mitä - en tiedä. Päälliköiden vaikeneminen luo ympärille erilaisia "hoveja ja klikkejä", jotka pian ottavat muodostuneessa valtatyhjiössä vallan itselleen ja ohjaavat laivaa minne sattuu. Usein omien halujensa ja tarpeidensa ja etenkin etujensa suuntaan sortuen joskus jopa arveluttaviin ratkaisuihin tai lähes laittomiin päätöksiin esimerkiksi vaikka rahan ja erilaisten etujen jaossa, työpaikoissa, tehtäväjaoissa, toimenkuvissa, jne.
Demokraattisista toimielimistä on tullut "todellista valtaa pitäville" riesa ja ne on alistettu jo valmiiksi hierarkkisessa järjestelmässä kumileimasimen asemaan ja näissä elimissä olevista aktiivisista ja kirkon ja etenkin seurakuntalaisten etua ajattelevista toimijoista tehdään häirikköjä, vallantavoittelijoita tai muuten kirkon toimintaan sopimattomia.
Jokin aika sitten sain lukea eräältä Internetin roskasivulta karmaisevan vertauksen tässäkin asiassa Venäjän historiaan. Tekstissä kirkkomme tilaa verrattiin tsaariin ja Rasputiniin. Siinä sanottiin kirkostamme jotenkin niin, että Rasputin taluttaa väsynyttä tsaaria miten sattuu ja minne sattuu, ilman että tsaari itse ymmärtää tilanteen todellisuuden ja vakavuuden. Vertaus saattaa tosin osin olla melko ontuvakin, mutta sai omassa kauhistuttavassa groteskisuudessaan ainakin minut ajattelemaan nykytilannetta surullisena.
Kun yhteisö - on se sitten työyhteisö, seurakunta tai vaikka kirkkokansa tai osa siitä - voi huonosti, oireilee, asialle pitää tehdä jotain. Turhat päälliköiden ja päättäjien puuhastelut turhien pelastuksen kannalta ja itse asiassa koko oman kirkkommekin tai seurakuntien kannalta merkityksettömien asioiden parissa pitää unohtaa ja jättää sivuun ja keskittyä oikeisiin asioihin. Silloin ongelmien ilmetessä johtajan ei kannata kadota näkyvistä pitkille sairauslomille tai sinnitellä edes sairaanakaan tekemättä oikeasti mitään asioille ja ihmisille, jotka huutavat apua. Silloin tarvitaan toimintaa - oikeaa toimintaa, ja vieläpä oikeaan suuntaan, jämäköitä tekoja ja jämäköitä ihmisiä - eikä pakenemista ja vaikenemista.
Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset. Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden -- ilmoita siis minulle viisautesi!
Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut. Käännä katseesi pois synneistäni ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki. Älä karkota minua kasvojesi edestä, älä ota minulta pois pyhää henkeäsi. Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi. Jumala, pelastajani, päästä minut verivelasta, niin minä riemuiten ylistän hyvyyttäsi. Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.
(Psalmista 51, uusi käännös)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti