Tosin osaa tämän päivän pienistä koirista ei oikein erota kissoista, ei oikein edes silloin, kun ne ääntelevät, mitä muuten näiden eläinten kohdalla nimitetään tavallisesti haukkumiseksi. Nämä ovat niitä sellaisia koirarotuja, joista ai aina tiedä, mitä eliölajia ne ihan oikeasti edustavat.
Meillä - silloin joskus edellisessä elämässäni, vuonna käpy - oli kääpiöpinseri, Lysti nimeltään. Oli sillä jokin hienompikin nimi, jota en tosin enää muista. Sellainen pieni pari-kolmekymmentä senttiä korkea koira, häntä leikattu, lyhytkarvainen, hieman lurppakorvainen, ihastuttava eläin, rotu jalostettu joskus Englannissa kaiketi rottien metsästykseen, siis ihan sopiva minulle. Muistan, kun joskus kuljin sen kanssa kaupungilla: pieni koira hihnan toisessa päässä ja minä, iso mies toisessa päässä, niin joku tyyppi tuli ihan vakavissaan luokseni ja kysyi: "Käykö se pattereilla?"
Koiratkin ovat aivan ihastuttavia eläimiä. Minulla on ollut niitä elämässäni aina siinä perheessä, jossa kulloinkin elin, siis melko suuren osan elämästäni, sanoisin. Ensimmäinen oli lapsuuteni kodin suomenajokoira, nimestä en ole varma, mutta Kunto se ei ollut. Tuohon nimeenhän liittyy tarina juoposta isästä, joka kotiin kolistelleessaan sai naapurien kommentin: "Siellä se kunnon isäntä taas tulee kotiinsa." No, en nyt ole varma oliko se Kunto koiran vai ekan lapsen nimi, mutta kuitenkin. Tarina ei kuitenkaan ollut minun perheestäni.
Toinen koira elämässäni oli Vili. Jykevä, komea, tuuheaturkkinen, musta karjalankarhukoira, jonka isäni osti Lapinjärven Piiroisilta yhdellä hopearahalla. Ei se tainnut vielä olla ns. (euroa edeltävä) nykymarkka, mutta hopeinen raha kuitenkin, jolla ihastuttava musta karvapallo lähti mukaamme ja vaikutti suuresti vuosien ajan kaikkien meidän elämäämme: karkaamalla kaupungissa omille teilleen, olemalla siellä kadoksissa kuukausia, löydyttyään jälleen, ja maattuaan sitten myöhemmin vanhuksena keskellä kylän raittia terrorisoiden koko pienen kotikyläni liikennettä. Viliä väistivät niin kuorma-autot, linja-autot kuin pienemmät biilitkin. Siinä koirassa oli luonnetta, sanoisi joku.
Seuraava koira elämässäni oli Mizar vom Grossen Isthmus, tuttavallisemmin vain Mitsa. Aivan ihana koira sekin, silloisen, Neuvostoliiton rajan pinnassa sijainneen elinpaikkani vuoksi rajakoiran tavoille koulutettu saksanpaimenkoira, joka piti siinä sivussa huolta niin minusta kuin ensimmäisen työpaikkani noin 30 lapsesta. Heitä se suurella rakkaudella paimensi etenkin heidän pelatessaan jalkapalloa. Työskentelin silloin tuolla Suomen itäisellä rajaseudulla, lähimpänä kaupunkina oli Sortavala, jonka TV-ohjelmia katselin musta-valkoisena vanhasta Salora-TV:stäni. Turvallinen kumppani tuolla alueella, missä rajaloikkarien lisäksi liikkui susia, karhuja ja hirviä pilvin pimein. Mitsa on muuten ainut eläin, jota olen purrut (jalkaan), kun piti opettaa sitä tavoille, siis että:
A) isäntää ei saa purra,
B) isännän kirjeitä ei saa repiä,
C) isännän päälle ei saa hyökätä, vaikka olisi pimeää ja juuri herätty (siis koira).
No seuraava koira olikin tuo Lysti, joka oli oma eläimellinen persoonansa sekin ja josta opin pitämään aivan valtavasti. Lukuisia olivat ne yöt, kun vanhapiika Lystiä piti "nukuttaa" samassa sängyssä, kun se oli valeraskaana tai hoiti milloin minkäkinlaisia nukkeja tai kumiankkoja pentuinaan. Tuosta elämäni yhdestä eriskummallisesta vaiheesta olen jostain syystä saanut kuulla näin jälkeenkin päin aivan riittämiin edellisen elämäni ihmisiltä. Siis ilmiselvästi minullakin oli jotain samaa kummaa käyttäytymiskoodia, joskin eri asian tiimoilta, siis tuon 'Kissaihmisiä' -jutussani mainitseman koiraneidin kanssa. Ihminen taidan olla minäkin - kuitenkin - ainakin tässä suhteessa.
Lystin jälkeen elämääni ei ole mahtunut myöskään pysyvää koirasuhdetta ja hyvä niin, ainakin koiralle. Tällä edellä olevalla halusin siis varmaan kertoa kaikille, että
A) pidän lemmikkieläimistä
B) minullakin on niitä ollut
C) tiettyyn rajaan asti ymmärrän niiden "inhimillistämistä", mutta siis vain tiettyyn rajaan saakka.
En muista koskaan lähettäneeni kenellekään joulukorttia, jossa allekirjoituksena olisi ollut nimien lisäksi koirani nimi. Jos on ollut, sen on tehnyt joku muu, en minä. En muista kantaneeni pientä koiraani muuta kuin silloin, kun se ei mielestäni siihen kyennyt kylmyyden tai miden esteiden vuoksi, niin kuin esimerkiksi Stokkan rullaportaissa tai ihmistungoksessa, jossa se jäi aina muiden jalkoihin. Siis ei sen vuoksi, etteikö olisi jaksanut. En muista pukeneeni koiraani siinä mielessä, että se olisi jotenkin muistuttanut ihmistä, esim. tonttulakki päässä jouluna. Joskus pakkasella piti laittaa lämmintä, kun se ei olisi muuten ulos mennyt tarpeilleen.
En liene koskaan suhtautunut eläimeen, koiraanikaan, kuin se olisi ollut lapseni tai toiminut sen kanssa kuten lapsen kanssa toimitaan ja noudattanut joitain lapsenkasvatusmetodeja. Ehkäpä päinvastoin, sillä ei tuota em. puremistapaa lapseen voi soveltaa.
Syyllistyin varmasti usein siihen, josta nykyään syytän muita: kusetin koiraani naapurin kotiinmenon sisäänmenoväylän lumipenkkaan. Koskaan en tosin itse tehnyt tarpeitani siihen samaan, vaikka olisi ollut hätäkin.
En koskaan ole ollut mikään yltiöeläimellinen eläinten oikeuksien puolustaja, sillä siat, lehmät, kanat jne. ovat minulla ns. ruokalihaa ja niitä eivät ns. eläinten oikeudet koskeneet. Paitsi pikku possut ja ehkä broileritiput, jotka kyllä ovat sööttejä, mutta onneksi vain lyhyen aikaa.
Mitähän minä kaikella tällä vuodatuksellani oikein olen yrittänyt sanoa. No ehkä sen, että kaikesta huolimatta ihminen on aina toiselle ihmiselle susi ja haukkuva koira ei pure. Monenlaisissa hommissa, joissa itsekin olen saanut olla, olen huomannut tuon tosiasiana. Pahimpia uhkia ja ongelmia olivat ne nurkissa kyyräävät haukkumattomat ihmiset tai koirat, jotka tilaisuuden tullen sitten purevat joko sitä kättä, joka niitä ruokkii tai sitten ihan suoraviivaisesti vain lähintä jalkaa tai kaikkea, mikä liikkuu.
Herra, varjele meitä tuollaisilta koirilta ja ihmisiltä. Tähän varmaan sopisi ortodoksisen kirkon pääsiäisaikaan - tai etenkin suuren paaston aikaan - lukema pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous:
Herra, elämäni valtias!
- Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
- sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
- Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
- Aamen.
HAP
internetääliö
Olen aivan samaa mieltä, että eläimiä ei voi inhimillistää. Kuitenkin meillä on valta ja vastuu kohdella eläimiä siten, että ne eivät joudu kohtaamaan kärsimystä takiamme. Tästä syystä en syö tehotuotettua lihaa ja lopetan kanini niiden sairastuessa (tähän mennessä numerot 1,2 ja 3 lopetettu, 4 ja viisi elävät). Kun edellinen kanini piti lopettaa, ystävät facebookissa kysyivät, että oliko vaikea päätös, johon sanoin, että ei todellakaan. Sen ei IKINÄ pitäisi olla, koska jokaisen, joka eläimen ottaa, pitäisi tehdä päätös sen kärsimysten lopettamisesta samalla.
VastaaPoistaJatkan lukemista, löpöttele vain ;)