lauantai 13. lokakuuta 2012

80. Elämä ja kuolema - saman kolikon eripuolet

Mikkelin ortodoksinen hautausmaa. Edessä oikealla ruhtinattaren hauta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuoleman kohtaamisessa ihminen tuntee aina pienuutensa. Kuolema on suuri. Se laittaa asiat toiseen, oikeampaan järjestykseen. Se arvottaa maailmamme uudestaan - ainakin hetkeksi. Minut se sai tänään menemään hautausmaalle ja valokuvaamaan kuolemaa, hautoja, syksyä. Sain nimittäin aamulla tietää erään ihmisen kuolemasta, ihmisen, jonka tunsin, jonka kanssa teimme hauskan matkan Aunuksen Karjalaan ja joka oli hyvän ystäväni sukulainen ja sitä kautta minullekin hyvin tuttu ihminen.

Kun kuolema on pitkä ja tuskainen, se satuttaa enemmän kuin äkkikuolema. Kun kuollut on vielä nuori, jos ei nyt enää iältään, vaan elämänasenteeltaan ja tavoiltaan, sellainenkin satuttaa paljon enemmän kuin vanhan kuolema. Tämä tuttuni oli vielä melko nuori ja koki vaikean ja häntä heikentäneen sairauden ennen kuolemaansa. Kaikki tämä teki minut kovin surulliseksi.

Hautausmaalla menin jälleen kerran eräälle tietylle haudalle. Siihen on haudattuna ruhtinatar, joka tuli Venäjän vallankumouksen seurauksena rikkaana ja rakkaana Suomeen valmistelemaan aviopuolisonsa kanssa mahdollisesti tsaarin siirtymistä maanpakoon Suomeen ja Anttolaan. Näin ainakin väitetään.

Ruhtinatar oli Natalia Lopuhin-Demidoff, vuonna 1957 lokakuussa - siis melkein päivälleen 55 vuotta sitten - suuressa köyhyydessä kuollut Venäjän aatelinen. Hän oli rikkaan suolakaivosten omistajan kanssa avioon mennyt, suurellista elämää Venäjällä ja Ukrainassa viettänyt tsaarin hovin jäsen, joka useilla laivoilla ja proomuilla aikanaan vallankumouksen melskeissä tuli omaisuutensa kanssa Mikkelin lähellä sijaitsevaan pieneen Anttolan kylään ja perusti sitten sinne miehensä kanssa oman hovinsa.

Kun hän sitten 71-vuotiaana kuoli Mikkelissä jonkin talon saunassa - tai niin kuin jotkut kertovat, eläinsuojassa - köyhtyneenä, kaiken menettäneenä, mutta oman ruhtinaallisen arvokkuutensa ainakin jotenkin säilyttäneenä, monet arvot varmasti olivat muuttuneet hänen elämässään, mutta hän ei ollut menettänyt identiteettiään ja omaa ihmisarvoaan eikä omaa ortodoksista uskoaan, vaikka kanssaihmiset häntä pilkkasivat ja jopa syyllistivätkin.

Ruhtinatar Lopuhin-Demidoffin lähisukua eli ja elää vieläkin Suomessa. He kaiketi yrittivät jossain vaiheessa auttaa ruhtinatarta ja saada muutosta hänen elämäänsä, mutta hän itse ei sitä ilmeisesti halunnut. En tiedä miksi, mutta jos pitäisi arvata, sanoisin yhdeksi syyksi oman itsetunnon ja arvokkuuden säilyttämisen tekemiensä ratkaisujen edessä ja niiden jälkeenkin.

Minusta kuoleman edessä pitääkin olla juuri näin. Kohdata oma elämänsä, tekonsa "silmästä silmään", havaita virheensä, mutta myös todeta "näin tein ja tekisin varmaan uudestaankin, jos voisin".


Reijan ja Riston haudat Mikkelin hautausmaalla:
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samalla Mikkelin hautausmaalla aivan sen kaakkoisnurkassa oli kaksi valkoista pientä hautaristiä. Aivan sivussa muista haudoista, yksinään aidan vieressä. Mielenkiintoni heräsi ja menin katsomaan niitä. Sinne oli haudattu kaksi lasta: vajaan kahden kuukauden ikäinen, vuonna 1959 kuollut Reija ja vajaan kuukauden ikäinen, vuonna 1957 kuollut Risto. Siellä lapsukaiset makasivat rinnakkain, syrjässä, poissa silmistä, yksinään. Miksi? Sitä en tiedä. Mutta haudat pysäyttivät. Kokonaisvaltaisesti.

Mietin vanhempien tuskaa, Jumalan tarkoitusperiä ja vaikka mitä noiden hautojen äärellä. Asia oli minullekin kipeä, sillä omassa lähisuvussanikin oli tällainen tapaus. Veljeni menetti tyttärensä vuosia sitten kolmen kuukauden iässä. Se teki kipeää meille kaikille silloin ja tekee yhä ja voi niitä lukemattomia kysymyksiä, joita teimme: miksi, miksi, miksi?

Kuolemaa ei voi ymmärtää koskaan. Sen voi hyväksyä tai se pitää hyväksyä, se on osa elämää. Sitä ei pidä pelätä, jos nyt ei pidä silti toivoakaan. Se ei ole kaveri, muttei vihollinenkaan. Mutta silti se on salaperäinen asia. Ortodoksina uskon kuitenkin, että se on tie uuteen, parempaan elämään. Siksi se ei ole minusta pelottava.

Yksi suosikkikirjailijoistani, Paulo Coelho, on kirjoissaan kirjoittanut paljon noista asioista, joita tuossa edellä kerron. Laitan tähän loppuun poikkeuksellisesti nyt hänen ajatuksiaan elämästä ja kuolemasta koottuina hänen kirjoistaan, joka on mainittu sulkeissa ajatuksen lopussa.


*

"Vuorenhuipulla kaikki näyttää pieneltä.
Ilon ja surun hetket menettävät, merkityksensä.
Voitot ja tappiot jäävät vuoren juurelle.
Huipulta näkee, kuinka suuri maailma on
ja kuinka laaja taivaanranta."

(Viides vuori)

"Elämässä kohtaamme uudet asiat valmistautumattomina.
Me kuljemme aina kohti tuntematonta,
vaikka emme tahtoisi eikä meillä olisi siihen tarvetta."

(Piedrajoen rannalla istuin ja itkin)

"Jumala hymyilee tyytyväisenä nähdessään sen
minkä halusikin nähdä:
jokainen ottaa vastuun omasta elämästään."

(Viides vuori)

"Ihmiset hallitsevat omaa kohtaloaan.
He saattavat toistaa samat virheet
ja paeta kaikkea sitä mitä haluavat
ja mitä elämä asettaa auliisti heidän eteensä.
On otettava riskejä, kuljettava tiettyjä teitä ja hylättävä muut.
Kukaan ei kykene tekemään valintoja tuntematta pelkoa."

(Brida)

"Voiko ihminen sammuttaa sydämestään menetyksen tuoman tuskan.
Ei, mutta hän voi iloita kaikesta, mitä on saanut."

(Viides vuori)


HAP
internetääliö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti