lauantai 28. heinäkuuta 2012

55. Puroniemi forever!


Vuoden 2012 perheleiriläisiä paistamassa nuotiolla makkaraa ja räiskäleitä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Olen Rautalammin Puroniemessä, noin seitsemän kilometrin päässä Rautalammin kirkonkylästä Kerkonkosken ja Vesannon suuntaan, missä sijaitsee Ortodoksisten nuorten liiton (ONL) omistama Puroniemen leirikeskus. Leirikeskus on ollut ONL:n omistuksessa jo kauan. Järjestö sai sen tietämäni mukaan eräältä paikkakunnalle evakkoon tulleelta siirtokarjalaiselta ortodoksilta aikanaan lähes ilmaiseksi, ostajien (ONL) odotettiin vain rukoilevan lahjoittajan puolesta tulevina vuosina.


Ennen Puroniemeä ortodoksisella kirkolla oli samanlainen - tai kuten monet sanovat: parempi - leiripaikka Keiteleen Hiekassa, missä oli silloin myös Laatokan saarelta evakkoon siirtynyt Konevitsan luostari. Hiekka menetettiin ja huhut kertovat erilaisista "suhmuroinneista" kaupanteossa. Joka tapauksessa luopuminen aiheutti vuosikymmenien trauman vanhoille sotaa pakoon tulleille luovutetun Karjalan ortodokseille, joiden elämään ja suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumiseen Keiteleen Hiekka oli liittynyt merkittävällä tavalla.


Yhä vielä heidän kuulee kertovan tarinoita kaihomielellä: "Kun silloin kerran Hiekassa ..." Yhä vielä he tuntevat suuren mustan möykyn sisällään, koska Hiekasta piti luopua - ja millaisella tavalla. Hiekkaan jäi evakkoluostarin jäänteet ja munkkien hautausmaa yksityiselle maalle, jonne ei ollut kenelläkään mitään asiaa. Alkuun ei edes hautausmaalle, jonne nykyään jo pääsevät kaikki halukkaat. Mutta yhä vanhat "luostarin rakennukset" ovat vierailukiellossa ja siellä voi käydä vain kutsusta.


Rautalammin Puroniemestä muodostui vuosien saatossa hyvä korvike Keiteleen Hiekalle. Siellä harvakseltaan maatamme asuttavat ortodoksit voivat tavata toisia ortodokseja leireillä. Siellä vietettiin perheleirejä, lasten leirejä, varttuneiden leirejä, kripareita ja monenlaisia yksityisiä juhlia: synttäreitä, häitä ja hautajaisia. Leireillä oli aina ihmisiä ja elämää, elämänkestäviä ystävyyssuhteita solmittiin ja omaa identiteettiä rakennettiin. Jokainen saattoi todeta, ettei ole ainut ortodoksi maailmassa - kuten joskus omalla paikkakunnalla tuntui - vaan ortodokseja on Suomessa muitakin.


Samalla leireillä opittiin valtavasti ortodoksisuudesta, sen tavoista, jumalanpalveluksista ja monenlaisista yhteisöllisistä asioista - ja vieläpä mukavalla tavalla ja mainiossa ympäristössä. Leirikeskukseen saatiin jossain vaiheessa oma pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty tšasouna Korpijärven rantaan. Ennen tšasounaa - joka muuten on vanha tanssilava - jumalanpalveluspaikkana toimi yksi nykyisistä majoitusrakennuksista, ns vaalea majoitusrakennus (joka nykyään on samanvärinen kuin muutkin) lähellä nykyistä päärakennusta ja nuotiopaikkaa.


Nykyisin leirikeskuksessa on kaksi laajempaa majoitustilaa ja päärakennuksessa on lisäksi pienempiä 2-6 hengen hieman modernimpia majoitushuoneita. Rannassa on sauna ihan veden äärellä, rannalta löytyy myös edellä mainittu tšasouna ja kellotapuli. Lisäksi nuotiopaikan lähellä on kota ja vessarakennus. Ihmisiä leirikeskukseen mahtuu paljon, tarkkaa lukua en osaa sanoa, mutta lienee lähellä sataa. Tarjolla on tavalliset leirikeskuksen palvelut ja mahdollisuudet, kuten edeltä osin selviää. Siellä ei saa lämmintä suihkua missään majoitustilassa, eikä siellä ole kuin pari kolme vesivessaa, mutta sitäkin väljemmät huussitilat. Vaikka jotkut luulevat toisin, nuo modernit elinvaatimukset eivät liene kaikille nykyihmisillekään elinehto viettää esimerkiksi viikon loma luonnonhelmassa tällaisissa maisemissa. Ja mikä tärkeintä - hengellisen ravinnon lisäksi Puroniemessä saa myös oivallista ruokaa, joka voidaan tehdä hyvin koneistetussa ja varustetussa keittiössä ja nauttia yhdessä pääsalin isossa salissa.


Leirikeskus tarjoaa todella hyvät mahdollisuuden elää tavallista, mukavaa, huolista vapaata leirielämää toisten samankaltaisten kanssa. Se, jos mikä, on meille - kuten jo edellä sanoin - harvakseltaan maahamme sijoittuneille ortodokseille todella merkittävä asia. Itse olen perheeni kanssa viettänyt leirikeskuksessa kymmeniä päiviä ja öitä, niin suurissa majoitusrakennuksissa kuin pienemmissä majoitustiloissa ja aina on ollut ihanaa. Ketään meistä ei haitanneet puuseet eli huussit eikä suihkujen puute. Suihkut korvasi jokapäiväinen uiminen Korpijärvessä ja saunominen iki-ihanassa saunassa. Kaikki perheemme jäsenet saivat ikuisia ystäviä leireiltä. Leirien jälkeenkin olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä erilaisissa tapahtumissa ja vierailemme usein toistemme luona kodeissakin.


Miksi oikein sitten hehkutan Puroniemen puolesta. No - olen siis nyt pikavisiitillä perheleirillä, joka saattaa olla paikan viimeinen. ONL on kirjoittanut oman toimintastrategiansa uusiksi ja siihen ei enää kuulu tällainen lapsi- ja nuorisotyö. Enää lapsia ja nuoria ei opeteta - mikäli ONL:n toive toteutuu - Puroniemessä, vaan mahdollisesti ympäri Suomea suurten seurakuntien omissa leirikeskuksissa (mm. Lälly, Sikrevaara, Pyhäkangas) ja ehkä joskus myös Valamossa tai joissain ns. kovalla rahalla vuokratuissa leiripaikoissa. Pääasiassa ONL kuitenkin ilmeisesti keskittyy muunlaiseen toimintaan ja tällaiset leirit jäävät enemmänkin seurakuntien omaksi toiminnaksi, johon ONL tarvittaessa lähettää tai etsii työntekijöitä.


Tällaisen linjauksen kautta leirielämän ulkopuolelle jäävät pienet seurakunnat ja niiden jäsenet ja erityisesti köyhät seurakunnat ja köyhät seurakuntalaiset: yksinhuoltajaperheet, työttömät jne. Juuri ne, joille tällainen elämä olisi tärkeää ja ehdotonta. Hehän ovat juuri niitä yksinäisiä harvoja omilla paikkakunnillaan ja kaipaavat oman identiteettinsä vahvistamista tai jopa sen löytämistä.


Tämä kesä lienee kulminaatiopiste, jolloin leirikeskuksen kohtalo ratkeaa. Myydäänkö se kirkon ulkopuoliselle, jolloin sinne ei ole asiaa kenelläkään entisellä käyttäjällä, vai myydäänkö se Puroniemen ystävät ry:lle - leirikeskuksen tueksi perustetulle tukiyhdistykselle - joka jatkaisi leiritoimintaa yhteistyössä niin ONL:n kanssa kuin seurakuntien kanssa ja huolehtisi leirikeskuksen ylläpitämisestä ja siitä aiheutuvista kuluista yhdessä seurakuntien ja kirkon kanssa. Valintakauhassa toisaalla on idealismi ja ortodoksinen usko ja toisella puolen bisnesajattelu ja hyödyntavoittelu. Kumpi voittaa, se nähtäneen piakkoin.
*
Tropari, 4. säv.


Te apostolien korkeimmilla valtaistuimilla istujat ja maailman opettajat, rukoilkaa kaikkeuden Herraa, että Hän soisi maailmalle rauhan ja sieluillemme suuren laupeutensa.


Kontakki, 2. säv.


Horjumattomat saarnaajat, Jumalan julistajat, opetuslapsistasi etevimmät olet sinä, Herra, tehnyt osallisiksi hyvyyksistäsi ja antanut heille levon, sillä heidän työnsä ja kuolemansa ovat olleet otollisempia sinulle kuin polttouhrit, oi ainoa sydänten tuntija.
(apostolien Pietarin ja Paavalin tropari ja kontakki)



HAP
internetääliö

torstai 26. heinäkuuta 2012

54. Mikä olet kuolema?



Olen viime päivinä pohtinut kuolemaa. En kuitenkaan ole masentunut tai mitenkään ahdistunut ja siksi pohtinut tuota asiaa, Ei - luin erästä artikkelia tai itse asiassa käänsin sitä suomeksi ja aloin pohtia kuolemaa, siinä ohessa siis myös omaa kuolemaani.


Kuolema on merkillinen asia. Jotkut pelkäävät sitä, jotkut eivät. Jotkut myös odottavat tai jopa toivovat kuolemaa. Itse en todennäköisesti pelkää kuolemaa - siltä ainakin nyt tuntuu, katsotaan sitten kuoleman hetkellä uudestaan. Mutta en myöskään odota tai edes toivo kuolemaani. Ei - minun on ihan hyvä elää tällä hetkellä tätä elämääni.


Muistan, kun muutama vuosi sitten sanoin omille pojilleni, että nyt olisi hyvä aika vaikka kuolla. Pojat lienevät pohtineet, pitääkö isä laittaa hoitoon. Tosin syyn mielipiteeseeni kyllä sanoin silloin varmaan heillekin: kaikki omat asiani ja suunnilleen myös läheisteni asiat olivat silloin mielestäni melko hyvässä reilassa, tasapainossa ja itse olin melko hyvissä väleissä läheisten ihmisten kanssa, joten olisi ollut ihan hyvä aika vaikka jättää tämä maailma. En sitä silti toivonut silloinkaan, kunhan vain sanoin. Mutta sitten - toinen poika alkoi tehdä vaimonsa kanssa lapsia ja enää ei tehnytkään mieli kuolla. Halusin nähdä lapsenlapseni kasvavan ja kehittyvän. Ja kohta tuli toinenkin - ja vieläpä tyttö - meidän poikavaltaiseen sukuun. Kyllä siinä lievätkin kuolemanhalut karisivat pikaisesti. Kummallinen tämä maailma!


Luin juuri äsken myös erään australialaisen aboriginaalien sananparren:

"Olemme kaikki vierailijoita tässä ajassa, tässä paikassa. Olemme vain ohikulkumatkalla. Tarkoituksemme täällä on tarkkailla, oppia, kasvaa, rakastaa ... ja sitten palaamme kotiin."


Kuinka lähellä tuo aboriginaalien sananparsi onkaan 1300-luvulla vaikuttaneen bysanttilaisen mystikon ja kirjailijan, pyhän Nikolaos Kabasilaoksen ajattelua. Hän on sanonut, että
"vaikka elämme täällä maan päällä, olemme kuin sikiöitä äitimme kohdussa ja kuoleman hetkellä synnymme ja pääsemme pois kohdusta."


Siksi muuten ortodoksinen kirkko juhlistaa pyhien muistopäivinä yleensä heidän kuolinpäivänä, ei siis sinä päivänä, jolloin he fyysisesti syntyivät, vaan sinä päivänä kun he "syntyvät uudestaan".


Loppujen lopuksi me olemme siis "vieraita ja muukalaisia" tässä maailmassa ja meidän todellinen maamme ja elämämme on toisaalla. Tämä on mielestäni melko lohdullinen lähtökohta ajatella omaa kuolemaa tai kenen tahansa kuolemaa yleensä. Kirkkomme käsityksen mukaan kuolemassa ihminen siirtyy parempaan, jättää tämän huonomman vaihtoehdon. Tietysti kirkkomme puhuu myös kuolemaan liittyen oman elämämme teoista ja niiden vaikutuksesta myöhempään eli kuoleman jälkeiseen elämään. Mutta se onkin sitten ihan toinen asia ja kirjoitan siitä ehkä jotain joskus.


Kuolema on tehty nykymaailmassa todella steriiliksi ja kaukaiseksi asiaksi, joka samalla jää helposti oudoksi ja tuntemattomaksi ja sitä tietä siitä tulee pelottava. Ihmiset eivät yleensä kuole enää kotona, vaan jossain laitoksessa: vanhainkodissa, sairaalassa. Heidät viedään heti pois "näkyvistä" ja usein käy niin, että esimerkiksi lapset eivät näe isovanhempiaan enää ollenkaan, kun he kuolevat. Luterilaisessa kirkossa arkku on yleensä aina kiinni hautaustoimituksessa ja ennen sitä ja kuollutta, vainajaa ei nähdä enää.


Muistan omasta elämästäni, kun olin noin 8-vuotias ja minulle rakas mummini kuoli. Hän eli lähellä olevassa mummolassa, mutta kuolleena me emme häntä nähneet. Vielä reilut 50 vuotta myöhemmin muistan hautajaiset, jotka siihen aikaan olivat maalla erilaiset kuin nykyään: mummin hauta luotiin hautajaisvieraiden toimesta umpeen hautajaisten päätteeksi. Muistan yhä elävästi, kun suuret kivet iskeytyivät mummin arkkuun ja kumahtelivat kovaäänisesti. Luulin, että mummi jyskyttää arkussa ja haluaa päästä sieltä pois. Sanoinkin sen vanhemmilleni, mutta he vain hyssyttivät minut hiljaiseksi. Näin siis kävi, kun en nähnyt - ja konkreettisesti kokenut - että mummi oli kuollut.


Myöhemmin omassa elämässäni pidin huolen, että molemmat poikani näkivät mummin ja ukin myös kuolleena - jopa niin, että he kokeilivat heidän kylmää päätänsä, silittivät heidän tukkaansa ja tajusivat myös kosketuksen kautta, että he ovat nyt kuolleet. Ortodoksisissa hautajaisissa arkku on yleensä suurimman osan ajasta auki ja kaikki voivat vielä kirkossakin käydä hyvästelemässä vainajan, jopa koskettaa häntä halutessaan. Näin siitä välittyy tuo konkreettinen tunne kuolemasta, hyvästijättö, viimeinen kohtaaminen tässä elämässä.


Kuolemanpelko on melko yleinen meillä ihmisillä. Kuolemanpelko mitä ilmeisimmin merkitsee erilaisia asioita eri ihmisille. Maalliselle ihmiselle siihen liittyy suunta "tyhjyyteen" eli usein he ajattelevat, että he jättävät vain nykyisen maailman ja päätyvät tyhjyyteen ja olemattomuuteen.


Tämä on jotain sellaista, jota ei meillä ortodokseilla ei pitäisi olla. Kristityille kuolemanpelko liittyy ehkä sielun poistumiseen tästä maailmasta, jonka he tuntevat, eroon heidän ystävistään, sukulaisistaan ja pääsyyn - tai he voivat ajatella sitä myös joutumisena - toiseen maailmaan, mitä he eivät siis vielä tunne ja tiedä. Tärkeää olisi jo tässä hengellisessä elämässämme, jota elämme, voittaa kuoleman pelko ja tuntea kuolema polkuna tulevaan, Kristuksen, Jumalanäidin ja kaikkien pyhien kohtaamiseen.


*
Älä tee lopullisia päätöksiä huolimattomasti, sillä sinä olet luotu olento ja tahtosi on muutosten alainen. Tee päätöksiä silloin kun sinun täytyy, mutta älä lukitse niitä mielessäsi niin, ettet voisi enää alistua muutoksille. Sinun varmuuttasi ei lujiteta mitättömillä ruokavalion muutoksilla. Ei, kun on kysymys kaikkeuden Herrasta, palvelus toimitetaan sinun mielessäsi, sisäisessä ihmisessäsi: siellä Kristuksen palveleminen tapahtuu.

Älä anna minkään sitoa tai orjuuttaa itseäsi. Vapauta itsesi maailman ikeestä uuden elämän vapauden avulla. Onhan yhdeksänkymmentäyhdeksän käskyä, jotka Jumala on purkanut ja mitätöinyt: sinäkö sitten haluaisit asettaa oman lain? Niitä on paljon, jotka vaativat oman lakinsa noudattamista enemmän kuin kaikkien muiden lakien. Ole vapaa ja vapauta itsesi kaikenlaisesta turmiollisesta orjuudesta. Ellet tule vapaaksi, et voi tulla Kristuksen työmieheksi. Sillä taivaallisen Jerusalemin valtakunta on vapaa, eikä se ota vastaan orjuuden lapsia.

(Johannes Apamealainen)


HAP
internetääliö

lauantai 21. heinäkuuta 2012

53. Mitä on paikkakuntaistuminen?

Tänään paistoi aurinko täällä Mikkelissä ja samaan aikaan täällä vietetään suurta ravijuhlaa, kuninkuusraveja, maankuululla Mikkelin raviradalla, jossa tehdään usein maailmanennätyksiä. Piti tietysti lähteä "elvistelemään" moottoripyörällä kaupungille. Siellä tosin oli muitakin liikkeellä ja pian huomasin, että on viisaampaa parkkeerata pyörä ja mennä torikahvilaan katselemaan ihmisjoukkoa.


Näin teinkin ja kohtasin Mikkelin maankuululla - ja nykyään lisäksi tyylikkään kauniilla - torilla tuttuja, jotka pyysin mukaani kahvikupin ääreen. Siinä jutellessa - kuinkas muuten muun muassa viimeaikaisista säistä - tuli tuttuni suusta uusi mielenkiintoinen juttuaihio, jolla ei asiana taida vielä olla nimeä. Se on eräänlainen laitostumisen sukulaisuus, sellaista paikkakuntakohtaista ja paikkakunnasta johtuvaa laitostumista, olkoon nyt terminä sitten vaikka paikkakuntaistuminen.

Se voisi ilmeisesti tarkoittaa jotain samankaltaisia oireita, kun ihmisellä on laitoksen (sairaala, vanhainkoti, luostari, jne.) aiheuttamasta laitostumisesta johtuen eli ihminen tottuu elämään laitoksessa tai vastaavassa kontrolloidussa ympäristössä niin, että hän odottaa saavansa ja kohtaavansa eräät sen hetkisen elämänsä perustarpeet (ruoka, majoitus, hygienia, tutut ihmiset) säännöllisesti ja olo tuntuu laitoksessa mukavalta, eikä ihminen enää halua palata takaisin kotiin ja normaalielämään. Laitostumisella tarkoitetaan tällöin siis lähinnä sitä, että ihminen sopeutuu elämään tuossa laitoksessa.



Lääketiede taitaa määritellä asian hieman toisin sanoin. Siellä sanotaan silloin, että laitostuminen (hospitalismi, joskus myös institutionalistuminen) on sitä, kun potilaassa ilmenee pitkäaikaisen laitoshoidon aiheuttamia psyykkisiä muutoksia. Joskus puhutaan myös siitä, että laitostunut ihminen alkaa olla laitoksensa näköinen, muistuttaa laitostaan. Silloin hän ilmeisimmin välittää laitoksesta tai on oppinut väittämään siitä joko olosuhteiden pakosta tai muuten.


Tuo paikkakuntaistuminen on siis samansuuntaista oireilua. Olemme tottuneet, laitostuneet tai paikkakuntaistuneet, asumaan omalla pienellä paikkakunnalla - vaikka Mikkelissä, jossa suuri joukko ihmisiä - lähes kaikki - tuntevat toinen toisensa, kohtaavat henkisen sisäsiittoisesti toisiaan lähes aina, kun ovat ulkona tai jopa kodin ulkopuolella. He ovat tottuneet ostamaan kaikki tarpeelliset asiat ja hyödykkeet samoista tutuista kaupoista, samoilta tutuilta ihmisiltä.


Koska laitostuminen on myös lääkärien listoilla, siihen liittynee jotain kielteisiä piirteitä. Mitä ne sitten lienevätkään? Olematta minkäänlainen lääkäri tai edes puoskari voisin vain arvailla: Passivoitumista, jonkinlaista avuttomuutta erilaisissa (normaaleissakin) asioissa ja toisten, lähinnä vieraiden ihmisten kohtaamisessa sekö elämistä jonkinlaiset ravihevosten sivuläpät silmillä niin, että näkee vain eteenpäin ja sellaisia asioita, mitä haluaa tai on tarve ja lupa nähdä. Eiköhän tuohon paikkakuntaistumiseen liittyne siis joitain samanlaisia oireita.


Kirjoitin eräässä äskeisessä harhassani hengellisestä halvaantumisesta. Lähinnä aihe tuli silloinkin mieleeni tuosta jo edellä kahvikupin ääressä mainitusta ja päivitellystä vakioaiheesta - huonosta säästä. Huono sää on varmaan paikkakuntaistumisessakin melkoinen lisäriesa ja siksi meidän pitäisi kai kaikin mahdollisin tavoin yrittää torjua sen aiheuttamia kielteisiä oireita. Yksi kauhistuttavimmasta tällaisista oireista voisi olla erakoituminen, ihmisten karttaminen. Ei viitsitä lähteä ulos ja kohdata siellä ihmisiä - tuttuja tai tuntemattomia. Itse olen nimittänyt noita periodeja kotona vietettäviksi retriiteiksi. Seurusteltua tulee lähinnä tietokoneensa kanssa ja satunnaisesti puhelimessa sukulaisten, ystävien ja muidenkin ihmisten kanssa.


Mutta se ei riitä. On tehtävä muutakin - kohdattava oikeita ihmisiä - kasvokkain. Siksi kaupungille meneminen ja siellä moottoripyörällä "elvisteleminen" ja jalkautuminen torille sankkaan kuninkuusravijoukkoon tekee hyvää jokaisen sielulle ja ruumiille. Pienen kaupungin asukkaista puolet on lähtenyt karkuun raviviikonvaihdetta ja toinen puoli on jäänyt ihmettelemään tapahtumia. Siksi kaupungilla tapaa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka muuten esimerkiksi löhöisivät, mätänisivät tai jopa alkoholisoituivat epätoivoisina mökeillään. Ja heidän kohtaaminen tekee hyvää niin heille kuin itsellekin.


On siellä torilla muitakin kuin edellä mainitsemiani epätoivoisia ihmisiä. Nämä nyt torikahvilla kohtaamani tutut eivät kuitenkaan millään satu tuohon edellä mainittuun epätoivoryhmään, ja heidän kohtaaminen pitkästä aikaa oli minulle ilo. Saimme vaihtaa kuulumisia meille yhteisistä asioista, joku nimittäisi sitä kai juoruamiseksi, mutta haitanneeko tuo. Samalla ainakin minä sain taas ideoita torjua omaa hengellistä halvaantumistani ja nyt aiheeseen tarkemmin tutustuttuani siis myös omaa paikkakuntaistumistani.

Menkää ihmeessä kaikki ulos säästä huolimatta ja kohdatkaa ihmisiä, puhukaa heille ja heidän kanssaan, naurakaa tai itkekää heidän kanssaan, olkaa osallisia. Kirjoitin jokin aika sitten omalle facebook-sivulleni seuraavan minulle tuntemattoman kirjoittajan englanninkielestä vapaasti mielihalujeni mukaisesti kääntämäni tekstin:
Nauramisessa on se riski, että sinua pidetään hulluna.
Itkemistä saatetaan pitää sentimentaalisena.
Toisten puoleen kääntymisessä on riski, että joudut osallistumaan, olemaan osallinen.
Tunteittesi paljastamisessa on riski, että paljastat itsesi toiselle kokonaan.
Järjestä ideasi ja unelmasi ennen kuin niiden kasa kasvaa ja menetät ne.
Rakastamisessa on riskinsä, ettei saakaan rakkautta toisilta.
Toivomiseen liittyy riski epätoivosta.
Mutta riskejä pitää ottaa, sillä suurin virhe elämässä on, ettei riskeeraa mitään.
Ihminen, joka ei riskeeraa mitään, ei tee mitään, hänellä ei ole mitään, eikä hän itsekään ole mitään.
Hän voi mahdollisesti välttää kärsimystä ja surua.
Mutta hän ei voi oppia, ei tuntea, ei muuttua, ei kasvaa, eikä elää.
Rasitteisiinsa kahlehdittuna hän on orja, joka on menettänyt vapautensa.
Vain ihminen, joka ottaa riskejä, on vapaa.



Oikein hyviä ohjeita ainakin minun elämälleni! Ihmisten kohtaamisessa on myös kyse Jumalan kuvan kohtaamisesta. Kohdatessamme toisen ihmisen, kohtaamme hänessä myös Jumalan kuvan. Se voi parhaimmillaan olla ihanaa, lohdullista, mutta joskus myös vaikeaa ja pelottavaa. Mutta silti se tekee aina hyvää kaikille meille. Nurmeksen nuori, mutta oikein ajatteleva ja toimiva kirkkoherra, isä Andrei Verikov kirjoittaa erään Ortodoksi.netin artikkelisarjansa (Epäterve uskonnollisuus / Terve uskonnollisuus) johdanto-osassa Tuomaan ja Kristuksen kohtaamisesta muun muassa näin:
"Kuolleista ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen Tuomaan kanssa kertoo inhimillisestä epäilystä ja lopulta siitäkin, että uskonasioita ei voi tyhjentävästi selittää, koska ne ovat ihmisen ymmärryksen ylittäviä."


*
Apostoli Tuomas, / jumalallisen näkijänä Sinä osoittauduit Kristuksen viisauden hengelliseksi maljaksi, / jossa uskovaisten sielut salaisesti iloitsevat. / Hengen jumalallisella pyydyksellä Sinä vedit ihmiset epätoivon syvyydestä. / Sinä lähdit Siionista armon virran tavoin ja vuodatit jumalallisen oppisi koko luomakuntaan. / Sen tähden Sinä jäljitellen Kristuksen kärsimyksiä annoit lävistää kylkesi keihäällä ja sukelsit katoamattomuuden usvaan. // Rukoile, että Hän armahtaisi meidän sielujamme
(tämä teksti on Mineasta) 



HAP
internetääliö

maanantai 16. heinäkuuta 2012

52. Annammeko pirulle pikkusormen

Nuorimmaiseni oli rokkifestareilla. Tosin ei enää halvassa ja festarien lopuksi poltettavassa kertakäyttöteltassa ja -makarissa, vaan isukin matkailuautossa, josta löytyy vessa, suihku, keittiö, olkkari ja makuutilat seitsemälle. Niin muuttuu maailma ja me sen mukana, ainakin siis vanhenemme, jos emme muuta.


Katselin netistä kuvia tuolta rokkifestareilta, josko näkisin niissä nuorimmaiseni. Ei ollut, mutta muita olikin kyllä sitten runsaasti. Silmääni pisti heidän uusi "ristinmerkkinsä", jota niin esiintyjät kuin yleisökin tuntui esittelevän joka paikassa. Kiinnostuin tuosta merkistä ja yritin hieman selvittää sen taustoja.


Ensinnäkin pitää varmaankin sanoa, että tuon merkin käyttäminen lienee jonkinlaista varsinaisen tai myöhäispuberteetin ilmausta. Purnausta koko maailmaa ja sen tuskaa sekä tietysti auktoriteetteja kohtaan. Voi olla, että melkoinen osa sen käyttäjistä ei ihan oikeasti tiedä sen merkitystä tai jos sitten tietävät, huh, huh! Mihin maailma onkaan silloin menossa!


Tuo mainitsemani ja nuorten käyttämä merkki on ns. pirunsarvi-käsimerkki (mano cornuta), jossa nostetaan ylös etusormi ja pikkurilli ja peukalolla sidotaan kämmeneen muut sormet eli keskisormi ja nimetön.


Merkin historia juontanee aina antiikin Kreikkaan, missä se lienee alkuaan tarkoittanut kateuden pirun torjumista. Sieltä se sitten on tullut mm. Italiaan, missä italialaiset torjuvat merkillä "pahaa silmää", siis pahuutta. Tosin merkki on saanut monia muitakin merkityksiä, mutta tuo lienee se alkuperäisin.


Tunnetuksi tuon käsimerkin teki hevimuusikko Ronnie James Dio eli Ronald James Padavona (1942-2010), italialaistaustainen amerikkalainen muusikko, joka oli oppinut merkin italialaiselta isoäidiltään, joka siis käytti merkkiä pahojen henkien manaamiseen. Dio (joka on siis taiteilijanimi ja tarkoittaa jumalaa) lanseerasi merkin sitten maailmalle ollessaan ensin Rainbow-yhtyeen laulajana ja noustuaan sitten supertähdeksi korvatessaan Ozzy Osbournen Black Sabbath -yhtyeen laulajana. Näin merkistä tuli hevikansan käyttämä käsimerkki.


Myöhemmin käsimerkki liitettiin myös satanismiin, koska erään tämän harhaopin edustajan, Saatanan Kirkon perustaja Anton LeVey, käytti sitä usein. Merkin muut käyttäjät tosin ovat yrittäneet oikoa tätä käsitystä ja kertoa, ettei merkki liittyisikään satanismiin, kun satanismin eli Saatanan palvojien kannattajien maine alkoi huonontua monenlaisten ihmeellisten tapahtumien ja tekojen - jopa murhien - vuoksi.

Tuo edellä kerrottu antaa aihetta huoleen. Tosin aina pitää muistaa, että tällaisiin asioihin liittyy
myös se edellä mainittu purnaaminen, kiukuttelu aikuisia, heidän edustamaansa auktoriteettia ja arvoja kohtaan. Milloin se on sitä ja milloin jotain syvempää idealismia, on usein vaikeaa arvioida ja erottaa. Ja monesti nuoret tekevätkin sen juuri siksi, kiusallaan, sekoittaakseen meidän "aikuisten" pään ja ajatukset.


Mutta muutoin tuon merkin edustaman arvomaailman ja maailmankuvan ylläpitäminen kyllä ainakin minua kauhistuttaa. Joskus ajattelin - katsellessani TV:n kuvia etelämaalaisista usein vielä islamilaisista mielenosoittajista - että ovatpa he fanaattisen näköisiä mielenosoituksissaan polttaessaan milloin minkäkin maan lippuja tai joitain henkilöitä kuvaavia räsynukkeja.


Kun katselin kuvia Ilosaarirokista, mm. tällaisia:


http://yle.fi/uutiset/kuvat_ilosaarirockin_monipuolinen_lauantai/6217864#gallery (kuvat 34 - 35 - 36 - 37)


http://yle.fi/uutiset/ilosaarirockin_kostea_perjantai_kuvina/6217677#gallery (kuvat 16 -17 - 21)


siististi pukeutuneita nuoria, sama pelottavan fanaattinen ilme kasvoillaan kuin noilla äsken mainitsemillani etelämaalaisilla. Myönnän, että hieman kylmäsi kuvia katsellessa verrata noita ryhmiä ja heidän edustamiaan maailmankuvia ja arvoja toisiinsa.


Suomen kansalliskirkot - ortodoksinen ja luterilainen kirkko - ovat jo jonkin aikaa olleet huolissaan nuorten ja erikoisesti nuorten aikuisten katoamisesta kirkon piiristä. Aiheellinen pelko, jolle pitää tehdä jotain. Ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa oli jokin aika sitten Hannu Pyykkösen yhdessä Mikko Juneksen kanssa tekemä aloite kirkosta eroamisien syiden selvittelyyn ja asian tilan korjaamiseen. Asia kuitattiin teettämällä eräällä opiskelijalla pro gradu -työ aiheesta ja siihen se taisi jäädäkin. Kirkon keskushallinnon uudistaminen ja keskuskanslian sotkuisten henkilöstöasioiden selvittely ja monet muut todellisen toiminnan kannalta merkityksettömät syyt ovat tainneet syrjäyttää kaiken tuollaisen vakavan pohdiskelun ja todellisen kirkon kehittämisen.


Vaikuttaa siltä, että kirkon päättäjien keskuudessa askarrellaan kaikenlaisten jonninjoutavien tai jopa turhien asioiden parissa ja jätetään oikeat asiat syrjään. Tuntuu siltä, kuin suhmurointi, oman edun tavoittelu, pelin pelaaminen, vastustajien tuhoaminen ja monet muut tuollaiset syyt olisivat tulleen vallitseviksi arvoiksi ja ihmiset, seurakunnat, seurakuntalaiset, kirkon jäsenet ovat jääneet ottopojan asemaan. Harvojen muodostama klikki päättää, mitä käsitellään, miten edetään, ketä suositaan, ketä potkitaan, jne. Ja mitä tekevät ylimmät päättäjät - keitä he nyt sitten ovatkaan - he joko sairastavat, huseeravat muualla tai ovat flegmaattisen yhdentekeviä kaikelle tällaiselle todelliselle toiminnalle, jolla taattaisiin kirkkomme menestys ja jatkuvuus ja sitä kautta sen jäsenten, ihmisten tulevaisuus, pelastus.



*
Rukoilkaamme Herraa, että säilyttäisimme tahrattomana oikean uskon ja että me pysyisimme loppumattomassa rakkaudessa ja horjumattomassa toivossa Pyhässä Hengessä. Rukoilkaamme Herraa, että Pyhän Hengen armo ja lahja laskeutuisi meihin, valistaisi meidän sydämemme ja mielemme Hänen totuuden valolla ja jumalallisella ymmärryksellä, joka vahvistaisi oikeaa uskoa ja hurskautta.


Rukoilkaamme Herraa, että Hengen viisaus, järki ja hyvä neuvo annettaisiin Kirkon johtajille oikean uskon ja hurskauden vahvistukseksi ja hyväksi järjestykseksi Kirkolle. Rukoilkaamme Herraa, että harmoniassa ja yksimielisyydessä kaikki neuvot ja opetukset olisivat ilman veljellistä epäsopua ja jakaantumista sekä olisi Hänen pyhän Kirkkonsa vahvistukseksi ja voimaksi Pyhän Hengen armossa.
(ote: Rukouksia kirkolliskokouksen puolesta)





HAP
internetääliö

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

51. Hengellinen halvaantuminen

Mieleeni nousi jostain syystä eräs äskettäin kuulemani evankeliumikohta. Taisin olla silloin Valamossa liturgiassa, missä se luettiin ja minkä jälkeen ystäväni isä Sergius piti todella mainion opetuspuheen. Evankeliumissa kerrottiin Gadarasta, joka muuten on nykyisin nimeltään Umm Qais ja sijaitsee Jordaniassa. Siellä Kristus paransi riivattuja ajamalla demonit sikalaumaan ja niiden mukana ne hukkuivat juostuaan järveen. Mutta ahneet asukkaat karkottivat omaa elinkeinoaan ja rahantuloa uhkaavan Kristuksen pois paikkakunnalta. (Matt. 8:28-34)


En osaa selittää tuota Raamatun kohtaa enää tässä niin kuin isä Sergius sen puheessaan teki, selkeästi ja kansantajuisesti, mutta jälkensä tuo teksti ja opetuspuhe ovat jättäneet kun olen selvästikin jäänyt pohtimaan asiaa mielessäni.


Asia palautui jotenkin mieleeni pohtiessani halvaantumista, lamaantumista, joka estää kaikenlaisen toiminnan. Yleensä halvaantumisessa puhutaan fyysisestä halvaantumisesta, siitä ettemme pysty liikkumaan tai jokin osa ruumistamme on liikuntakyvytön, halvaantunut. Mutta on myös henkistä ja hengellistä halvaantumista, joka aivan selvästi on yrittänyt kohdallani nostaa päätään viime aikaisten huonojen säiden aikana. Se on siis lamaantuneisuutta tehdä ylipäätänsä mitään henkistä, hengellistä asiaa. Ollaan vain ja örvötetään.


Huomasin merkkejä tällaisesta ja ryhdyin toimiin estääkseni henkisen lamaantumisen pahenemista. Miten? No ainakin näin, että aloin kirjoittaa asioita tietokoneruudulle niitä suuremmin valmistelematta, ihan spontaanisti, kirjoittaen, mitä kulloinkin mieleen tulee. Ja kumma kyllä, tekstejä onkin tullut ihan kiitettävästi. Hyviä vai huonoja, opettavaisia vai tyhjänpäiväisiä - sillä ei itse asiassa ole niin suurta väliä, kun en kirjoita niitä kuitenkaan pääasiassa muille, vaan enemmänkin itselleni ajatusten selkeyttämiseksi. Mutta tietysti samalla toivon, etteivät ne nyt ihan törppöjäkään olisi ja joku niitä lukisikin.


Tuo henkinen lamaantuminen, henkinen halvaantuminen on pelottava asia. Senkin voinee listata samaan läjään erilaisten muiden vastaavien ihmisten puutteiden ja heikkouksien kanssa, papit taitavat puhua synneistäkin. Laiskuus, velttous, turhanpuhuminen, ylpeys, valehtelu, tuomitseminen, kaikella (ei pelkästään ruualla) mässäily, viha, ärtyneisyys, julmuus, toivottomuus. Onhan noita! Ja jokaiselta meistä taitaa löytyä useimpia noista. Joten tekemistä meillä kaikilla riittää, jos/kun niitä aikoo torjua ja niistä parantua.


Mutta tuo varsinainen ajatukseni nyt: hengellinen, henkinen halvaantuminen, lienee samalla hengellistä heikkoutta. Kirkolla on siihen oma lääkkeensä. Meidän tulee vain tunnistaa tuo väliimme ahtautunut vaiva, synti, ja meidän tulee katumuksen kautta päästä eroon tuosta vaivasta, synnistä. Meidän tulee silloinkin uskaltaa sanoa: "Herra, paranna minut!" Kuinka usein voimmekaan lukea Raamatusta Kristuksen parantaessa sairaita ja vaivaisia jopa vaikeasti vammaisia Hänen sanansa: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." (Matt.9:2)


Sairauksiin saatavat lääkkeet eivät yleensä maistu hyvältä. Niin ei katumuskaan. Sen tekeminen on joskus vaikeaa kuin mikä. Pidämme pappejakin liiaksi kavereina tai "ihmisinä" noissa tilanteissa ja joskus ehkä papitkin pitävät itseään liian "ihmisinä" noissa tilanteissa ja silloin on vaara, ettei tule sanottua ihan kaikkea sitä, mitä pitäisi. Tuolla edellä mainitulla ihmisyydellä tarkoitan kai jonkinlaisia inhimillisiä piirteitä, jotka nousevat väkisin katuvan maallikon mieleen synninkatumustilanteessa (kaveruus, ystävyys, mitähän tuokin minusta ajattelee, jne.). Näin ei toki aina ole tai pitää kai sanoa, että "ammattilainen pappi" ei toimi koskaan noin eikä ole tuollainen. Meidän pitää vain uskoa ja luottaa siihenkin, että hän, pappi, on vain väline minun ja Jumalan välissä ja toimia sen uskon mukaan.


Emme saa antaa hengellisen rohkeuden pettää ja hengellisen heikkouden vallata mieltämme. Usko, uskominen, on osaltaan myös juuri tuota hengellistä rohkeutta. Rohkeutta sanoa, tehdä ja toteuttaa uskoaan. Ja silloin eivät tuollaiset edellä mainitut maalliset ja inhimilliset asiat paljoa paina vaakakupissa. Tietoisuus taakan kevenemisestä on suurempi, kuin pelko moisista maallisista, inhimillisistä, turhista asioista. Ilo ja riemu on suuri, kun hengellinen halvaantuminen helpottuu ja poistuu. Tunnekuohu ja lamaannus poistuvat. Sisimpämme täyttyvät uudesta energiasta ja rauhasta sekä uudesta elämänhalusta.




*
Armahda minua, Jumala, suuressa armossasi, pyyhi pois minun rikkomukseni suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Minä tiedän rikokseni, minun syntini on aina minun edessäni.


Sinua ainoaa vastaan olen tehnyt syntiä, olen tehnyt pahaa sinun edessäsi. Sinun sanasi ovat tosia, sinä olet oikeassa ja voitat, kun oikeutta käydään sinua vastaan. Katso, vääryyden teoista olen saanut syntyni, synninteossa äitini minut halusi.


Sillä, katso, sinä rakastat totuutta, viisautesi kätketyt salat sinä ilmaisit minulle.


Vihmo minut iisopilla, niin puhdistun, pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Sinä saat minut kuulemaan iloa ja riemua, nöyryytetyt luuni pääsevät iloitsemaan. Käännä kasvosi pois synneistäni, pyyhi pois kaikki rikokseni. Luo minuun puhdas sydän, Jumala, uudista sisimpääni vilpitön henki. Älä karkota minua kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois pyhää henkeäsi. Anna minulle pelastuksesi riemu ja vahvista minua henkesi johdatuksella. Minä opetan lainrikkojille tiesi, ja jumalattomat palaavat sinun luoksesi.


Jumala, pelastukseni Jumala, vapauta minut, vaikka vuodatin veren, niin minun kieleni riemuitsee sinun vanhurskaudestasi. Herra, sinä avaat minun huuleni, ja suuni julistaa sinun kiitostasi.


Jos olisit halunnut uhrin, olisinhan sen antanut; polttouhrit eivät miellytä sinua. Murtunut mieli on uhri Jumalalle, särkynyttä ja nöyrää sydäntä Jumala ei hylkää.


Tee hyvää, Herra, laupeudessasi Siionille, rakennettakoon jälleen Jerusalemin muurit! Silloin sinulle ovat mieleen vanhurskauden uhrit, uhrilahjat ja polttouhrit, silloin tuodaan nuoria sonneja sinun alttarillesi.
(Psalmi 51 Septuagintan mukaan)


HAP
internetääliö

lauantai 14. heinäkuuta 2012

50. Vieläkö osaamme käyttäytyä?

Löysin jostain netin syövereistä tekstin äidin parhaista neuvoista. Sen alussa sanotaan:


Naura. Mieti. Ilmaise tunteesi. Varsinkin hyvät fiilikset. Unelmoi. Osoita rakkautta. Etsi hyvää. Nuuhki kukkia. Kuje verkkaan. Juokse. Naura. Ole tosi.


Todennäköisesti nuo neuvot eivät ole oman äitini ikäisen ihmisen neuvoja. Äitini ei nimittäin olisi tunnistanut sanaa "fiilis" tai sitten hän olisi yhdistänyt sen sanaan "viili". Mutta siltikin - ihan kunnollisia neuvoja, joita useamman meistä tulisi noudattaa.


Jokin tuossa neuvopätkässä muistutti isästäni, vanhasta karjalaisesta, sodan käyneestä ja kokeneesta kauppiaasta, joka omalla erikoisella tavallaan opetti minulle monia asioita. Muun muassa supliikin, jota nykyään nimitetään verkottumiseksi, ja monelta osin myös hyviä käytöstapoja, joita tosin nykymaailma on yrittänyt karsia voimakkaasti pois. Tuossa äidin neuvossakin oli kohta, jonka isäni opetti näin: "Jos ei maailma mitään muuta osaa opettaa, niin ainakin se opettaa hiljaa kävelemään."


Voi kuinka kauan osasinkaan teititellä vanhempia ihmisiä. Jossain elämän vaiheessa se sitten hieman kuoleutui, mutta onneksi on nykyään taas palannut ainakin joiltain osin. Minä kuulun siihen ihmisjoukkoon, joita ärsyttää kun nuori, mutta muuten ihan fiksu finninaamainen nuori kysyy kaupassa: "Mitäs sulle sais olla?" En ole vielä koskaan vastannut - vaikka mieleni on kyllä usein tehnyt - että "hyviä käyttäytymistapoja myyjältä".


Työssäni kohtasin usein hauskoja tilanteita, jotka olivat kuin kahdesta eri maailmasta. Luokseni tuli asiakas, usein nuori äiti lapsensa asioissa ja hän sinutteli minua vanhempaa miestä surutta. Se ei minua toki haitannut, mutta minä en suostunut sinuttelemaan häntä, vaan teitittelin. Sihteeri seuratessaan joskus tilannetta läheltä virnisteli, kun kaksi ihmistä puhui kuin kahta eri kieltä toisilleen.


Liekö ollut sen ns. vapaa kasvatus, joka vei käytöstavat. Samaan aikaan sodassa olleet veteraanit saivat syyn siitä, että menivät sotaan ja heistä tehtiin hylkiöitä. Lapset saivat kasvaa vapaasti, miten halusivat, ja aikuiset, siis vanhemmat, saivat elää elämäänsä myös, miten halusivat. Sen seurauksena saimme sitten sukupolven, jolla ei suuresti ollut käyttäytymistapoja - ainakaan kaikilla.


Itse kasvatimme omassa perheessäni lapsemme (siltä osin kuin itse ennätin ja olin kotona) ehkä kuitenkin toisella, ainakin hieman perinteisemmällä tavalla. Kiitos kasvatuksesta kuuluu kuitenkin tässä tapauksessa ainoastaan ja vain  lasten äidille. Itse yritin tukea sitä kaikin mahdollisin keinoin, mutta osallisuuteni oli ainakin talviaikaan vähäisempää. Kesällä kyllä otin edes hieman takaisin talvella menetettyä.


Itse olen saanut omassa lapsuudessani todella perinteisen kasvatuksen, johon kuuluivat myös vitsat. Ne piti vielä kaiken lisäksi itse hakea pihamaalta ja voi niitä lukuisia kokeellisia yrityksiä löytää vähän kipua tuottavia vitsoja. Muta sanon nyt heti perään - en varmaankaan koskaan saanut syyttä vitsaa ja jos sain, sekin oli vain kasvatukseksi. Yhtään en kanna kaunaa isälleni, jolle tämä tehtävä aina lankesi, kun äiti ei raaskinut.


Enemmän kuin vitsaa, saimme tarvittaessa arestia. Mutta ei ihan millaista vain arestia. Isäni "lempirangaistus" oli lähettää minut (tai joku muu kolmesta pojasta) yläkertaan omaan huoneeseen ja mukaansa sai kirjan. Ei ihan mitä tahansa kirjaa, vaan yhden ja tietyn kirjan. Dale Carnegien vuonna 1937 kirjoittaman elämäntaito-oppaan, jota pidetään alan klassikkona: Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa (How to Win Friends and Influence People). Taisipa tulla luettua tuo kirja kannesta kanteen lukuisia kertoja, siksi monta kertaa kuitenkin yläkerran huoneessa aikaani vietin. Kirja ei ollut siellä valmiina, se piti aina noutaa olohuoneen kirjahyllystä. Niin - ja "maailmaan palattuani" isäni saattoi tehdä jonkin kiperän kysymyksen lukemani kirjan osan sisällöstä.


Palaan kirjan ohjeisiin varmaankin vielä uudestaan myöhemmissä houkan harhoissani, mutta laitan tähän jotain. Tässä alkuun kuusi keinoa, joilla saat ihmiset pitämään itsestäsi:


1.Tunne aitoa kiinnostusta toisiin ihmisiin.
2. Hymyile.
3. Muista, että ihmisen nimi on hänelle hänen kielensä suloisin ja tärkein äänne.
4. Ole hyvä kuuntelija. Rohkaise toisia puhumaan itsestään.
5. Puhu siitä, mikä kiinnostaa toista.
6. Saata toinen tuntemaan itsensä tärkeäksi - ja tee se vilpittömästi.


Hyviä ohjeita tämänkin päivän urbanisoituneille ja liiaksi tietokoneidensa ääressä aikaansa viettäville ihmisille. Jos korvaat yllä olevassa ohjeessa sanan "ihminen" tai "toinen" sanalla "tietokone", ymmärrät, mitä tarkoitan. Mene ja kohtaa toinen ihminen. Naura. Osoita rakkautta. Ole tosi.



*
Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?"


Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.


Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."





HAP
internetääliö

torstai 12. heinäkuuta 2012

49. Sopiva vai pätevä

Tuo otsikossa mainittu rinnastus nousee tänä päivänäkin melko usein esille, kun ihmisiä valitaan vaaleilla tai muilla hakumenettelyillä erilaisiin tehtäviin. Aiemmin kumpikin määre oli suunnilleen yhtä merkitsevä, kun ihmistä valittiin johonkin työtehtävään, esimerkiksi virkoihin. Pääsääntöisesti piti siis olla sekä sopiva että pätevä. Miten lie nykyään!


Silloin - siis silloin, kun minäkin olin joko valitsemassa tai vielä aikaisemmin valinnan kohteena - ihmisiä valitessa tuijotettiin erityisesti toiseen kriteeriin ja toisella sitten selitettiin toista. Jos ei ollut ihan pätevä, sopivuus saattoi tarvittaessa korvata sen tai päinvastoin, mutta näin päin todella harvoin. Eli ei ihan helpolla valittu ihmistä, joka ei ollut ihan sopiva, mutta oli erittäin pätevä. Kerrotaan, että se nykyisinkin olisi näin monessa tapauksessa. Aikaisemmin se ei aina ollut mahdollista, sillä paremman pätevyyden huomioimatta jättämisestä saattoi valittaa ja valitus meni jopa usein läpi valitusviranomaisen käsittelyssä. Nykyisin tällaiset valitusprosessitkin ovat erilaisia ja eivät yleensä onnistu.


Kuinka paljon vääryyttä tehdäänkään tuollaisilla valinnoilla. Silloin, kun sopivuuteen ei ole olemassa mitään tarkkaa mittaristoa, ainoastaan ns. "pers'tuntuma", mennään usein niin harmaalle tai jopa mustalle alueelle, että hirvittää. Sopivan ihmisen kuvaan vaikuttavat omat mieltymykset ja toiveet sekä odotukset, omat kaveruudet ja tuttavuudet, muiden kaveruudet ja tuttavuudet, omat ja muiden ennakkoasenteet (oikeat tai väärät), oman edun tavoittelu ja varmaan monenlaiset muutkin epäasialliset ja asiaan kuulumattomat seikat.


Pätevyys oli ainakin ennen melko säänneltyä ja sitä voitiin mitata. Voitiin selvästi vertailla tutkintoja ja katsoa, että kandi oli heikompi kuin lisensiaatti tai maisteri heikompi kuin tohtori. Näin sen pitäisi olla nytkin, mutta ei silti olekaan. Maistereita ja tohtoreita kun on monenlaisia ja on (ainakin siltä tuntuu) arvostuskysymys, mitä opintoalaa tai ammatillista suuntautumista tai joskus jopa pientä osasuoritusta, vähäpätöistä tutkintosuoritusta pidetään parempana, tärkeämpänä tai juuri tähän valittavaan tehtävään oleellisempana. Tälläkin osa-alueella voidaan siis nykyään melko rankasti spekuloida, keinotella. Osin se johtuu myös siitä, että haettavaa tehtävää ei ole useinkaan tarkasti määritelty pätevyydenkään suhteen ja tämäkin on tehty - tai tässä tapauksessa jätetty tekemättä - tarkoituksella, jotta valinnassa vaikuttaisivat enemmän valitsijoiden omat henkilökohtaiset odotukset ja toiveet ja ns. "pärstäkerroin".


Miksi sitten valitaan sopivampi ja jätetään valitsematta pätevämpi? Tuolla edellä yritin jo hieman luetella syitä. Yritän avata niistä vielä yhden. Miten oman edun tavoittelu voisi vaikuttaa valintaan? Perinteinen win-win -asettelu kai siinäkin on taustalla. Kun sinä voitat, minäkin voitan. Kun valitsen sinut, sinäkin valitset minut, kun on sen aika. Kun valitsen sinut, sinä katsot asioita osaltani läpi sormien ja et puutu kaikkiin tekemisiini. Kun minulla nyt erilaisia sivuhommia hoidettavan, et sitten katso niiden perään ja kysele varsinaisen "leipätyöni" perään, kun valitsen sinut. Ei nyt ole niin nöpönuukaa, miten hoidan työni (tulenko ajoissa töihin, milloin pidän vapaata, mitä todella teen jne.), kun olen valinnut sinut tähän tehtävään tai ainakin olen ollut vahvasti vaikuttamassa valintaasi.

KS Joensuun piispa Arseni kirjoitti jokin aika sitten aihetta hieman sivuavassa Ortodoksi.netin blogikirjoituksessaan "Ahneiden aikaa" sopivasti:
"Ahneus voi olla röyhkeätä käytöstä, ylenmääräistä itselle haalimista ja myös työnarkomaniaa. Ahneuden taustalla on arvattavasti aimo annos alemmuudentunnetta ja pätemisentarvetta. Tyhjää elämää on pyrittävä täyttämään ansioilla, toisten myötätunnolla, kiitoksella ja tavaralla.

Valitseminen on ahneelle paha paikka, hän kun haluaa molemmat valittavat ja lopulta kaiken. Ahne ihminen on himonsa vanki, mutta niin on myös ahneen kadehtija tunteensa vanki ja kärsii siitä kadehtimaansa enemmän. Luopuminen on kynnyksen takana, mutta se on jo alku kasvun tielle, askel pois ahneudesta. Ei ole vaikeaa nähdä, että elämme ahneuden aikaa, ja tälle ajalle voi jokainen tehdä lopun, mutta vain ja ainoastaan omalla kohdalla.
"


Kaveruudet ja tuttavuudet ovat hienoja asioita, mutta saattavat vaikuttaa kielteisesti valintatilanteessa. Siksi on säädetty esteellisyys- eli jääviyssäännöt. Esteellisyys eli jääviys tarkoittaa valitsijan sopimattomuutta osallistua asian käsittelemiseen tai ratkaisemiseen. Esteellisyys rikkoo hallinnon objektiviteettiperiaatetta, joka pyrkii turvaamaan hallintopäätöksen tai hallinnollisen menettelyn oikeellisuuden, puolueettomuuden ja objektiivisuuden. Näin sanottiin netissä.


Siellä sanotaan vielä, että esteellisyys syntyy, mikäli valitsija on sellaisessa suhteessa käsiteltävään asiaan tai sen asianosaisiin, joka saattaa vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Esteellisyyttä ei arvioida konkreettisesti vaan riittää, että puolueettomuus objektiivisesti ajatellen on saattanut vaarantua.


Esteellisyydestä seuraa, että esteellinen henkilö ei voi olla päättämässä asiasta, osallistua asian käsittelyyn eikä edes olla läsnä asiaa käsiteltäessä. Esteellisen henkilön osallistuminen asian käsittelyyn on menettelyvirhe.


Suomen lainsäädännössä tätä asiaa säätelemään on säädetty hallintolaki, jonka pykälässä määrätään, kuka on esteellinen:
1. jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen (ns. osallisuusjäävi);
2. jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa (edustajanjäävi);
3. jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen läheiselleen (intressijäävi);
4. jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa (palvelussuhdejäävi);
5. jos hän tai hänen läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa (yhteisöjäävi);
6. jos hän tai hänen läheisensä kuuluu viraston tai laitoksen johtokuntaan tai siihen rinnastettavaan toimielimeen ja kysymys on asiasta, joka liittyy tämän viraston tai laitoksen ohjaukseen tai valvontaan (virasto- ja laitosjäävi); tai
7. jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu (yleislausekkeeseen perustuva jäävi).


Mielenkiintoiseksi tuon asian tekee se, että silloin kun valinta tapahtuu esimerkiksi kirkon piirissä, tuo pykälän määrite läheisestä voisi olla mielenkiintoista tulkita tarkemmin: onko esimerkiksi oma tai oman lapsen kirkollinen kummi (jota verrataan kirkossa omaan biologiseen vanhempaan ja pidetään jopa sen veroisena) kirkollisessa mielessä edellä laissa mainittu läheinen. Siviililainsäädännön mukaan näin ei tietysti ole. Varmasti monia muitakin jääviyden kohtia voisi ajatella tuossa samaisessa kirkollinen ~ maallinen suhteessa.


Sitten on tietysti vielä yksi asia näissä valinnoissa. Hakijan oma moraali tai moraalittomuus hakuprosessissa. Näin etenkin "pienissä piireissä", yhteisöissä, joissa ei ole paljon ihmisiä tai aktiiviset toimijat ovat harvassa. Miten hakija itse on vaikuttanut tai voinut jollain tapaa toimia oman hakuprosessinsa hyväksi? Onko hän valmistellut asiaa jossain elimessä? Onko hän saanut jotain ylimääräistä, jopa salattua tietoa hakuprosessista, joita muut hakijat eivät ole saaneet? Onko hän voinut muokata hakuprosessia tai jopa hakukriteerejä mieluiseen suuntaan ja näin hyödyttää itseään hakijana? Ja varmasti monia muita kysymyksiä nousee tällaisessa tilanteessa.


Mutta eihän tuollainen voi olla mitenkään mahdollista. Siksi en rupea sitä sen enempää ruotimaan. Siviilielämässä, liikemaailmassa se voisi ollakin mahdollista, mutta ei julkishallinnossa kirkosta nyt puhumattakaan.


Muutoksen aikaan saaminen on aina tuskaisaa ja vaikeaa. Muutosvastarinta on suurta ja vanha tuttu on turvallista - kaikessa, valinnoissakin.


*
Lupaan olla tekemättä voimakkaitten ihmisten tai kansanjoukon pakotuksesta mitään sellaista, mikä on ristiriidassa jumalallisten pyhien sääntöjen kanssa, vaikkapa minulta sitä kuolemanuhkauksinkin vaadittaisiin.
...
Lupaan käydä apostolien tavan mukaan katsomassa minulle kulloinkin uskottua hengellistä paimenaluettani ja tarkastaa, kuinka uskovaiset ja varsinkin sielunpaimenet pysyvät uskossa ja harrastavat hyviä tekoja. Lupaan ahkerasti valvoa, opettaa ja varoittaa, etteivät lahkolaisuus, taikausko ja harhaopit pääsisi leviämään ja etteivät kristillistä hurskautta ja siveyttä loukkaavat tavat pääsisi vahingoittamaan kristillistä elämää.


Niitä, jotka pyhää Kirkkoa vastustavat, lupaan kohdella harkinnalla ja sävyisästi, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaan “Herran palvelija ei saa riidellä, vaan hänen on oltava ystävällinen kaikille, taitava opettamaan ja kärsivällinen, niin että hän lempeästi ojentaa vastustelevia. Ehkäpä Jumala antaa heidän mielensä muuttua, niin että he tulevat tuntemaan totuuden”. (2 Tim. 2: 24-25).


(ote piispan antamista lupauksista piispaksi vihkimisen yhteydessä)




HAP
internetääliö

maanantai 9. heinäkuuta 2012

48. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me



Vanha suomalainen sanonta sanoo: "Kateus vie kalatkin vedestä!" Miten totta se onkaan! Kateudesta puhutaan myös pyhissä kirjoituksissa paljonkin. Kain tappoi veljensä Abelin kateudesta, kateutta löytyy myös kertomuksesta Iisakin poikien Jaakobin ja Esaun elämästä ja monta muutakin esimerkkiä Raamatussa on.

Jaakobin kirjeessä sanotaan näin:

"Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa." (Jaak.3:16).

Hieman aikaisemmin Jaakobin kirjeessä on kohta:

"Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. (Jaak.3:14).

Myös apostolit Paavali ja Pietari puhuvat kateudesta kirjeissään:

"Kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. (Gal.5:21)
ja
"Jättäkää siis kaikki pahuus ja vilppi, kaikki teeskentely ja kateus ja kaikki panettelu." (1.Piet.2:1).


Kateus lienee varsin perisuomalainen ja samalla kuitenkin ilmeisen pelottava tunne. Kukaan ei helposti myönnä olevansa kateellinen. Jos jonkun pitää myöntää olevansa kateellinen, silloin hän helposti reagoi kummallisesti: hän alkaa vähätellä itseään, peittelee omaa osaamistaan ja taitojaan - usein vielä sellaisia asioita, joissa hän ihan oikeasti on hyvä. Joku on nimittänyt tätä reagoimismuotoa osuvasti kyykkykävelyksi: ollaan vähäisempiä, olemattomampia, hajuttomia ja mauttomia, kuin todellisuudessa olemmekaan. Samalla siihen saattaa kuitenkin liittyä pelottava piiloviesti: Kun kerran minä en ole mitään, et sinäkään ole mitään eikä kukaan muukaan ole.


Kesä on aikaa, jolloin myös kateus voi hyvin. Ihmiset lomailevat, kuka missäkin: mökillä, matkoilla, ulkomailla, kylpylöissä jne. Kaikki ovat kateutta herättäviä asioita, sillä ne saattavat usein edellyttää varoja tehdä noita asioita ja kaikilla ei ole siihen varaa. Ihmiset liikkuvat autoilla, moottoripyörillä, veneillä - kuka milläkin ja osa ei, kun ei ole tuollaista kulkuvälinettä, koska ei ole siihen varaa tai ei edes halua omistaa tuollaisia. Vaikka millaisista asioista voi olla kateellinen: omaisuudesta, varallisuudesta, ulkonäöstä, lapsista. lapsenlapsista, terveydestä, avioliitosta, työpaikasta, asemasta, ja kaikesta mahdollisesta ja varmaan mahdottomastakin.


Kuinka moni meistä pilaakaan vähäisen lomansa kadehtimalla toista tai olemalla kateuden kohteena. Kuinka moni asettaakaan samalla kateuden vierelle oman hyvyytensä, paremmuutensa ja viisautensa sekä korostaa niiden ylivertaisuutta. "Onneksi minä en ole kuin tuo toinen." Kaikki tuo paljastaa samalla sen, että kateuden taustalla tosiaankin on oma mitättömyyden tunne. Samalla me, joihin ehkä tuo kateus kohdistuu, alamme jostain syystä käyttäytyä lähes niin, kuin tuo kadehtija haluaa. Meistä tulee varovaisia, välttelemme tekemästä asioita, joita saatetaan kadehtia. Silloin on soppa valmis ja olemme kaulaamme myöten pelottavassa kadehtimismeressä.


Tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose kirjoitti 1933 kirjassaan "Pakolainen ylittää jälkensä" (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus, 1997) julki ns. Janten lain:
1 .Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.
11. Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.


Janten kylää rajasi korkea aita ja siinä oli portti, joka oli tiukasti suljettu. Portin kautta maailmalle lähteneet olivat kyläläisten ikuisessa kirouksessa. Miksi? No - tietenkin siksi, että he tekivät sen, mitä muutkin olisivat halunneet tehdä, mutteivät uskaltaneet.



*
Oi meidän Luojamme ja Tekijämme, Sinä itse loit meidät, jotta me voisimme kunnioittaa, ylistää ja palvoa Sinua kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Sinun armosi voimasta auta meitä laittamaan sivuun kaikki joutava ja hyödytön puhe, joka tulee suustamme ja kaikki sydämessämme olevat pahat ajatukset, me rukoilemme Sinua, oi Herra, kuule ja armahda. Oi meidän Luojamme ja Tekijämme: Seiso kanssamme, kun me joudumme kiusaukseen juoruta. Suo, että kaikki mitä me tänä päivänä sanomme miellyttäisi Sinua, että sanamme olisi hyödyksi eikä tuhoksi, me rukoilemme Sinua, oi Herra, kuule ja armahda. Me lankeamme eteesi, oi kaikkitietävä Jumala, sillä mitään mitä me tänään sanomme ei ole Sinulta piilotettua. Sammuta halumme puhua pahaa muista, paljasta salaiset ajatuksemme ystävistämme ja tuttavistamme, esiin tuo jokainen hengelliselle kasvulle vahingollinen tieto, me rukoilemme Sinua, oi Herra, kuule ja armahda.
(Rukouspalvelus joutavan puheen hävittämiseksi)





HAP
internetääliö

lauantai 7. heinäkuuta 2012

47. Olen vapaa. - Είμαι λεύτερος.



Olen viime aikoina ollut kiireinen. Siis kiireinen eläkeläinen. Tuo sanapari on kuin "suolainen makea" tai "kuuma jäätelö" tai "kylmä hiili", kaksi vastakkaista asiaa: kiire ja eläkkeellä olo. Tämä siis vain minun mielestäni. Mielestäni eläkkeellä ei pitäisi olla kiirettä. En ole koskaan ymmärtänyt niitä kollegoja tai muita eläkkeelle siirtyneitä tuttujani, joiden kalenteri täyttyi jos jonkinlaisista "menoista". Joskus työssä ollessani viljelin runsaasti sanontaa: Kiireellä on vain kaksi syytä - vanheneminen tai itsensä tärkeäksi tekeminen.


Omalla kohdallani tuo ensimmäinen - vanheneminen - on jo todellisuutta, ja tärkeilemään en omasta mielestäni ala, se ei ole minun tapaistani. Mutta miten muuten selitän tätä omaa kiirettäni kuin vanhenemisella? Ei varmaan tarvitsekaan, se riittänee, näkeehän sen jo harmaasta parrastakin. Mutta "vanheneminen" kiireen syynä voi olla myös näköjään monisäikeinen. Kiire ei johdu ehkä ainoastaan "vanhuuden väsymyksestä", vaan joskus jopa "vanhenemisen pelosta". Pelätään vanhuutta, kuolemaa ja tehdään kiireesti asioita, joita ei aikaisemmin ole ehtinyt tehdä.


Moni eläkeläinen elää oman elämänsä jälkijättöistä "sitku-elämää". Hän ajattelee: "Sitten kun olen eläkkeellä, teen sitä tai tätä". Vääjäämättömästi lähestyvän kuoleman läheisyys pelottaa ja ennen sen kohtaamista haluaa kokea monia asioita, joihin aikaisemmin ei ole ollut aikaa, varaa tai muuten mahdollisuutta. Tätäkö se on minunkin kohdalla? En tiedä, voi ollakin, vaikken kuolemaani pelkää enkä suuremmin edes odottelekaan.


Omalla kohdallani nykyinen kiire on lähinnä johtunut siitä, että viime kesä meni sanan mukaisesti "harakoille". Köllötin kotona jalka kipsissä ja vajaasti liikuntakykyisenä. Kaunis kesä tuntui menevän hukkaan ja eihän noita kesiä - ei ainakaan sellaisia kesiä, joista voi ja saa vielä jonkin aikaa nauttia - ole enää montaa jäljellä. Siksi tuollainen kesä tuntui suurelta menetykseltä. Nyt olen ottanut takaisin tuota "menetettyä kesää": matkustellut, nauttinut elämästä ja hurvitellut maailmalla.


Vielä tänä keväänä, huhtikuun lopulla, olin yhdessä isossa leikkauksessa, mutta heti, kun kykenin ajamaan autoa, lähdin liikkeelle. Touko-, kesä- ja nyt alkaneessa heinäkuussa olen ollut varmaan suurimman osan jossain muualla kuin kotona. Joko matkailuautolla, moottoripyörällä tai junalla. Olen käynyt tutustumassa entuudestaan minulle hieman tuntemattomampaan Länsi-Suomeen, ihanaan omaan Itä-Suomeeni tai kauniiseen Kaakkois-Suomeen. Olen yllättänyt ystäväni ilmestymällä ennakolta kertomatta milloin matkailuautolla, milloin moottoripyörällä heidän pihaansa tai mennyt lähes viikoksi Helsinkiin ystäväni luo hurvittelemaan "piäkaapunkiin" ja sen taidenautintoihin. Niin ja kuinka monta kertaa olenkaan mennyt vunukoitteni luo Kaakkois-Suomeen joko hoitamaan heitä tai hakemaan heiltä hoitoa itselleni, lataamaan patterini.


Minusta tällainen kiire ei ole pahasta, päinvastoin. Se on tuonut miellyttävää vaihtelua ja sykettä elämääni. Moni ystäväni tosin on ihmetellyt moottoripyöräinnostustani, mutta turhaan. En ole hurahtanut siihen se enempää kuin, mitä se antaa vaihtelua matkusteluun. Välillä on vain mukava ajaa customillani, välillä matkailuautollani. Pyörän kanssa saa helposti raskaissa ja lämpimissä tamineissa kunnon hien, matkailuautossa voi ottaa päikkärit vaikka tienposkessa, levähdyspaikalla. Olen vapaa tai kuten kuuluisa kreetalainen - mm. "Kerro minulle, Zorbas" -teoksen kirjoittanut - Nikos Kazanzakis sen sanoo epitafissaan: "Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβούμαι τίποτα. Είμαι λεύτερος." (En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.)


*
Kuinka suuri ja kuinka lähellä meitä Sinä oletkaan mahtavassa ukkosmyrskyssä. Näemme salamoiden sokaisevissa välähdyksissä oikean kätesi voiman. Kuinka ihmeellinen onkaan suuruutesi. Herran ääni käy vetten päällä. Ylistyksesi kaikuu tulivuorten jylinässä. Sinä ravistat maankamaraa kuin vaatetta. Sinä nostatat meren aallot hipomaan taivaita. Kunnia Sinulle, kun teet nöyräksi ihmisen ylpeyden ja saat hänet puhkeamaan itkuun katumuksesta: Halleluja!
(Kiitosakatistos, 6. kontakki)


HAP
internetääliö