keskiviikko 5. joulukuuta 2012

100. Epilogi: Nettihoukan testamentti

Isä Timotheus kastaa uutta ortodoksia luostarin kirkossa.
(Kuva © Nettihoukka / Hannu Pyykkönen)


Nyt on sata lasissa sekä ylhäältä että alhaalta tullessa, siis ihan hyvä suoritus minulle kaikin tavoin. On aika tehdä johtopäätöksiä, miten tästä jatketaan. Tämä seuraava teksti on siis näkökulmasta riippuen joko epilogi tai epikriisi, mitä ne sitten tarkoittanevatkaan.
 
Kun aloitin noin melkein tasan vuosi sitten kirjoittamaan tätä blogia, olin sitä ennen kevyesti kirjoitellut paria, kolmea muuta blogia, jotka lähinnä oli tarkoitettu tietyistä rajatuista asioista ja tietylle rajatulle ihmisjoukolle, joka läheisesti liittyi itseeni ja harrastuksiini. Nettihoukan harhat oli ensimmäinen "laajemmalle yleisölle" tarkoitettu blogi, vaikka en sitä sellaiseksi alkuun kai ihan oikeasti tarkoittanutkaan. Enemmän se oli oman paineen purkukeino, siis tapa purnata ja narista asioista, jotka ehkä harmittivat tai ehkä jopa enemmän.

Harhat alkoivat kovin kepeällä harjoittelulla, morkkaamalla kissaihmisiä ja sitten koirista pitäviä ja siitä sitten erilaisten teemojen kautta - kuten vaikka Facebookin ihmeellisen kaverimaailman kautta - päädyin moniin oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon asioihin. Olenhan omalla tavallani eräänlaisella näköalapaikalla tarkkailemassa ja joskus jopa toimimassa omassa kirkossani. Minulla on melko hyvä verkosto vaihtaa ajatuksiani toisten kanssa ja tarvittaessa myös saada tietoa asioista ja niiden taustoista.

Kieltämättä viime aikoina kirkossamme on ollutkin paljon purnattavaa. Paljon on tapahtunut ja paljon sellaista, johon en kaikin osin ole ollut tyytyväinen, en kirkon jäsenenä, en kirkon toimijana, enkä etenkään kirkon päättäjänä. Tällaisia ovat olleet mm. erilaiset paiseutellut hallinnolliset kuviot, jotka eivät mielestäni ole menneet "nuottien mukaan" eli niin kuin on päätetty ja osin myös erilaiset sähläilyt ja sumplimiset, eräänlaiset "sisäsiittoiset lehmänkaupat". Niistä en pitänyt, enkä pidä edelleenkään, koska niitä edelleenkin näyttää tapahtuvan.

Tekstissäni olen usein arvostellut kirkkomme toimijoita. Vakaa periaatteeni kuitenkin on, että arvostan suuresti esimerkiksi arkkipiispa-instituuttia. Arkkipiispa on kirkkomme pää ja omalla kohdallani vielä hiippakuntani kunnioitettu piispa ja kaiken lisäksi vanha hyvä ystäväni, käyttääkseni nyt hänen omia sanojaan tässä muutama päivä sitten. Siksi arvostelu, joka kohdistuu häneen, ei ole ollut ollenkaan mieluisaa, päinvastoin. Mutta olen tehnyt sen sillä periaatteella, jonka jo hänelle itsellekin kerroin: Arkkipiispaa kunnioitan instituuttina, mutta jos Leo Makkonen töpeksii ihmisenä, siitä sanon. Siis arkkipiispa tai muutkin piispat, metropoliitat ovat myös ihmisiä ja silloin myös arvioinnin kohteena, jos siihen on aihetta ja syytä. Joskus tai jopa valitettavasti usein on.

Mutta jos olen sanoillani ja teoillani jotenkin loukannut, pyydän niitä kaikkia nöyrimmin anteeksi kaikilta, jotka tuntevat itsensä loukatuiksi. Tarkoitus on kuitenkin ollut viedä asioita eteenpäin - tässä ehkä omaan haluamaani suuntaan, joka ei aina sitten ole ollut aivan sama kuin kirkon valitsema suunta, mutta joka usein on ollut - siltä se usein vaikutti - aika monen kirkon jäsenen haluama suunta. Tämän päätelmän tein saamastani runsaasta palautteesta.

Joskus tekstini laukaisi jonkun pienen ryhmän aggressiot ja minut valjastettiin silloin helposti keppihevoseksi heidän asialleen tai tavoitteilleen. Kieltäydyin aina tällaisesta "kunniasta", enkä lähtenyt heidän leikkiinsä mukaan. Yritin kaikessa pitää oman pääni, kertoa oman mielipiteeni - joskus piikikkäästi joskus toisin. Annoin siis omalla tavallani kritiikkiä. Mutta yritin joskus myös kertoa kirkon mielipiteen tai näkymän sellaisena, kuin minä sen näen ja koen.

En osaa sanoa tehosiko kritiikkini, menikö se perille. Kirkkolaiva on onneksi sen verran hidasliikkeinen, ettei se tällaisten pikku-ukkosten huutelusta helposti suuntaansa muuta - mikä on hyvä ja joskus myös huono asia. Minusta kirkkomme ja sen johtajien pitäisi kuunnella enemmän seurakuntia, pappeja, seurakuntalaisia - tai kuten joku sen sanoi, kohta ei ole mitä kuunnella. Jäsenkato on tätä päivää, maallistuminen leviää, kirkon merkitys ihmisten elämässä vähenee, lapsia ei kasteta, ihmiset eivät liity kirkkoon vaan eroavat siitä. Tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta. Siksi kirkon pitäisi nyt panostaa tulevaisuuteen, nuoriin ja nuoriin aikuisiin, jotka eivät ole tulevaisuutta vaan ne ovat jo nyt kirkon todellisuutta.

Kun me ihmiset vanhenemme, me luonnostamme lähestymme kirkkoa kuoleman ja helvetin pelossamme. Me vanhat olemme kirkolle "helppoa kauraa", mutta sitä samaa ei voi sanoa nuorista. Kirkon työ on aloitettava jo lasten kanssa, sitä on tehtävä tehokkaasti nuorten kanssa ja tarjottava parastaan myös nuorille aikuisille, perheille ja siinä ohessa kaikille. Tätä toivoisin hartaasti myös kirkkomme helmoissa olevalta nuorten omalta järjestöltä, joka omissa strategioissaan kuitenkin menee liiaksi sellaiseen suuntaan, joka ei minun mielestäni vie nuoria kirkon piiriin. Jos veisi, he toimisivat siellä aktiivisemmin ja se näkyisi. Nyt heitä ei suuremmin kirkossa ja seurakuntien toiminnassa näy kuin ehkä joissain harvoissa suuremmissa seurakunnissa, mutta sielläkin varsin rajoitetusti

Uusi nuorisotoiminnan suunta saattaa miellyttää heitä enemmän ja se on urbaaneille, hiljalleen yhä enemmän ja enemmän uusavuttomiksi muuttuville kaupunkilaisille helpompi "jobi", mutta ei ole minun mielestäni kirkon toiminnan kannalta katsoen oikea suunta. Tältä minusta tuntuu. Nuoriso- ja opiskelijajärjestöt ovat pian tätä menoa kriisissä. Olemassaoloon ei riitä hauskanpito ja yhdessäolo ja lystinpidon maksaminen kirkon avustuksilla. Kirkon järjestöltä odotetaan enemmän. ONL ja OOL tulevat vielä varmaan miettimään monta kertaa olemassaoloaan, tarkoitustaan ja oikeuttaan olla olemassa ja siinä vaiheessa tehtäväänsä. Sitä samaa tekevät toki muutkin kirkkomme piirissä olevat järjestöt, joista jo ainakin kaksi - OL ja OrtAid - ovat yhdistyneet ja yksi suurista - PSHV - miettii vakavasti tulevaisuuttaan, resurssejaan ja mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa. Rotaatio niin johdossa kuin luottamustehtävissä on ollut kohtuullisen suurta ja kohta on niin, että "sisko joutuu menemään sahalle töihin".

Jos katsotaan, mihin kirkko on sijoittanut rahojaan viime vuosina, se ei ole nuoriso eikä edes oikeastaan ihmiset, vaan ihan joku muu - asiaan, joka saattaa jopa tympiä joitain ja karkottaa ihmisiä pois kirkon piiristä. Tälle kaiken yläpuolelle nousevalle "kohteelle" ei pidä antaa kaunistelevia ja romantisoituja nimiä, eikä sitä "hylkiviä" pidä haukkua "perinnettä täysin tuntemattomiksi", vaan nyt olisi kirkon astuttava reilusti oikean tekemisen, toiminnan eturiviin tekemään sitä työtä, mihin se on kutsuttu: pelastamaan ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Kutsuttava kaikkia tekemään yhdessä ja kutsuttava kaikkia mukaan tähän työhön, ei seiniä eikä hallintoa rakentamaan eikä etenkään historian esineitä kiillottamaan, vaan ylistämään Jumalaa. Museosta ei saa tulla kirkkomme neljättä hiippakuntaa. Esineet eivät katoa, vaikka ne varastoitaisiin, ihmiset sen sijaan kaikkovat kirkon piiristä kovin helposti, ellei jotain tehdä ja pian.

Tästä testamentistani uhkaa näköjään tulla liian pitkä, joten olisi kai aika päästä pian loppukappaleeseen. Sanoisin siis vielä, etten kadu mitään - korkeintaan pahoittelen jotain - se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti ja nyt on viimein aika lopettaa tuollainen kirjoittelu, etten itse ihan "aikuisen oikeasti" muutu pseudotyyppini kaltaiseksi. Jätän samalla kaiken työni kirkon piirissä siihen tahtiin, kun ne päättyvät. Lienen tehnyt siellä oman osuuteni ja antanut sen, mitä minulla on ollut annettavaa. Muut tuoreemmat voimat jatkakoot. Toivotan heille onnea tässä työssä.

Kiitän kaikkia mielenkiinnosta harhojani kohtaan - sen määrä yllätti minut täysin - ja toivon, että harhojeni kautta olette saaneet jonkinlaisen - ehkä jopa toisenlaisen - kuvan kirkostamme ja sen piirissä olevista asioista ja ihmisistä. Oma suomalainen ortodoksinen kirkkomme on upea - rakastan sitä suuresti. En luopuisi siitä mistään hinnasta, mutta annan mielelläni palasen sinullekin maisteltavaksi. Se ei ehkä aina ole se oikea ja maistuvin pala, mutta elämä ei olekaan helppoa ja makeaa, maailma on monimuotoinen ja hyvän eteen pitää myös osata kilvoitella. Maailmaan ja kirkkoonkin mahtuu monenlaisia ihmisiä ja asioita. Ortodoksiseen kirkkoon on helppo tulla, siitä on helppo pitää ja se sallii meille kaikille oman vapauden uskoa oikealla tavalla oikeisiin asioihin, jotka eivät muutu päivittäin, viikoittain, kuukausittain tai edes vuosittain. Ne pysyvät.

Jos et ole ortodoksi tai vaikka olisitkin, tule käymään ortodoksisessa kirkossa, ehkä tapaamme jossain, mutta ei enää Nettihoukkana vaan iloisena HAP Pyykkösenä eli uuden blogini nimen mukaisesti olen nyt Happy One eli Happy 1 eli toisella tavalla ja-o-tel-tuna siis HAPPy ykkönen. Tule tutustumaan uuteen blogiini ja toivottavasti löydät sieltä enemmän iloa kuin täältä. Minä ainakin yritän ja hautaan siksi Nettihoukan joskus tammikuun pakkasissa. Ystäväni Juojärven Jurodivi on jopa luvannut sille lepopaikan kissavainaansa Mantan ja kaninsa Elmerin viereen. Happy jatkaa, hymyillään siis, kun tavataan!


*


Herra, elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.
Aamen.

(Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous)



HAP
ent. internetääliö
nyk. happy

Uusi blogini on siis osoitteessa:
http://happikaappi.blogspot.fi/