lauantai 29. syyskuuta 2012

76. Oikean uskon puolustaminen ei ole helppoa - luostarissakaan

Valamon munkkiluostari on toinen Suomen virallisita luostareista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomessa on viime aikoina keskusteltu paljonkin luostareista ja niiden asukkaista. Nettihoukkakin kirjoitti jotain asiaan liittyvää harhassa nr. 68. (Kiistaa luostareista, niiden asukkaista ja vaikka mistä). Luostarit ja luostarissa asuminen on ollut taas esillä valtamedioissakin, sillä Lintulan naisluostariin valitaan juuri uutta johtajaa. Siitäkin kirjoitin edellisessä harhassani.
 
Suomalaiset luostarit poikkeavat mielestäni melko lailla vaikkapa kreikkalaisista ja oman vähäisen tuntemukseni perusteella myös venäläisistä. Suomalainen ortodoksisuuskin poikkeaa kreikkalaisesta ja venäläisestä ortodoksisuudesta ja siksi lienee "luontevaa", että luostarilaitoskin on kansallisen paikalliskirkon näköinen. Ortodoksisuus Suomessa on mielestäni huomattavasti "länsimaisempaa" ja joiltain osin jopa liberaalimpaa - niin hyvässä kuin pahassa. Tämä näkyy jollakin tavalla mielestäni myös suomalaisissa luostareissa.

Luostarit ovat aina olleet vahvoja uskon puolustamisen kehtoja, jopa uskon linnoituksia. Niin myös Suomessa - ainakin aiemmin. Mutta elämä luterilaisen valtakirkon "ottopoikana" ei ole ollut helppoa nykyluostareillekaan, eikä itse asiassa koko ortodoksiselle kirkollekaan. Luterilaisuus on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä vahvasti monella sektorilla ja välillä minäkin liityn niiden kauhistelijoiden kuoroon, jotka pelkäävät Suomen ortodoksisen kirkon erkaantuvan liikaa maailmanlaajuisesta ortodoksisesta perheestä. Aika ajoin merkkejä tällaisesta on nähtävissä ihan liikaa. Silloin aina toivoisi, että kirkkomme johto terästäytyisi ja tekisi ihan oikeasti jotain asian eteen eikä näpräisi joidenkin vähäpätöisten hallinnollisten tai muiden pelastuksen kannalta toisarvoisten asioiden parissa eikä pienissäkään uskoon liittyvissä asioissa antaisi periksi valtavirralle, muotisuuntauksille, painostukselle, johdattelulle tai millekään uskon kannalta turhille asioille, vaan pysyisi jääräpäisesti kiinni omassa oikeassa uskossamme.

Myöskään kirkon johdon ei missään olosuhteissa tulisi luovuttaa kätten päälle panemisen kautta saamaansa kanonista valtaansa jollekin toiselle taholle, joka ei omaa vastuuta, ei kykyä arvioida asioita samalla tavalla kuin piispa, eikä useimmiten myöskään omaa tarvittavaa elämän- ja uskonkokemusta, jotta kykenisi oikealla tavalla ja Pyhän Hengen johdatuksella tekemään oikeita ratkaisuja. Siksi seuraan erittäin huolestuneena, miten Suomessa tällä hetkellä rapautetaan Kirkkomme vuosisataista hallinnollista johtamisjärjestelmää ja valta siirtyy yhä enenevässä määrin hierarkeilta maallikoille, joiden valtuutus tehdä tätä työtä - johtaa kirkkoa - ei myöskään ole tullut kirkon korkeimmalta päättävältä elimeltä, vaan aivan jostain muualta.

Mutta palataanpa luostareihin. Luostareista meillä suomalaisilla on suurimmalla osalla aivan väärä kuva. Munkkeus on enemmistölle tavallisia suomalaisia jokin "ultrauskonnollinen haavekuva", jolta odotetaan paljon ja joka ei milloinkaan, missään tilanteessa saa tai voi toimia vastoin luotua haavekuvaa. Munkki tai nunna ei suurelle joukolle ihmisiä ole samanlainen, oikea ihminen, joka hän joka tapauksessa on ja häneen asetetaan aivan kohtuuttomia odotuksia ja paineita.

Ehkä on niinkin, että luostarit itsekin asettavat munkeille tai nunnille omat paineensa, mutta se tulisi jokaisen tiedostaa jo luostariin pyrkiessä. Luostari ei ole lepokoti. Luostarisääntöjen mukaan munkin tai nunnan tulee olla nöyrä ja kuuliainen kirkkoa ja luostarin esimiestä kohtaan, elää köyhyydessä sekä elää naimattomana ja siveellisessä puhtaudessa. Nuo ovat kovia vaatimuksia monelle länsimaiseen elämäntyyliin tottuneelle suomalaiselle luostarielämää kokeilevalle. Vaikein kohta tuntuu näin sivusta seuranneena olevan tuo ensimmäinen: nöyrä ja kuuliainen.

Munkki tai nunna ei voi tehdä oikeastaan mitään normaalista poikkeavaa ilman luostarin johtajan lupaa. Ei vaikka hänellä olisi isän tai äidin tai vaikkapa piispan lupa tehdä se, mutta luostarin johtajan lupa puuttuu. Hänen tulee joka tilanteessa olla nöyrä ja kuuliainen ja useimmiten hänen pitää unohtaa oma persoonansa, omat halunsa sekä oma tahtonsa. Hänen tulee alistua siihen tosiasiaan, että luostarin johtaja tietää ja osaa sanoa, mikä on hänelle parasta. Oma perhe, isä, äiti, sukulaiset pitää jättää oman rauhaansa, ne eivät saa vaikuttaa enää luostariasukkaan elämään oikeastaan millään tavalla. Historiasta on jopa esimerkkejä, joissa munkki on kieltänyt vanhempansa siirryttyään luostariin. Näin ei tarvitse toki tehdä, mutta esimerkki kuvaa jonkin verran tiettyä äärimmilleen vietyä ihannetta.

Tällainen on vaikeaa nykyihmiselle. Hän on tottunut elämässään liiaksi itsekkyyteen, arvostamaan omaa osaamistaan ja tietämistään ja usein myös vapauttaan - halua tulla ja mennä oman tahtonsa mukaan. Monella on vielä riesana enemmän tai vähemmän suuri oma ego tai jopa lievä tai vaikeampi narsistisuus. Tällaiset eivät vain sitten sovi luostariin tai jos menevät, elämän oppiminen siellä on varmaan hankalaa.

Nuo kaksi muuta luostari-ihannetta: köyhyys ja naimattomuus, lienevät ehkä helpommin toteutettavissa, mutta luulen, että sekin on kiinni paljolti ihmisen motiiveista mennä luostariin. Jos luostariin mennään pettyneen parisuhteen vuoksi, nais- tai miesvihassa tai oikeastaan minkä tahansa tuon kaltaisen syyn vuoksi, ennuste ei liene hyvä. Ongelmia ei varmaan voi paeta luostariin. Kun pakenee sutta, karhu tulee vastaan.

Asia, josta on myös maallikoiden keskuudessa paljon keskusteltu, on luostariasukkaiden seksuaalisuus. Ovatko he seksuaalisesti jotenkin valtaväestöä poikkeavalla tavalla suuntautuneita vai mitä he ovat? Tällainen on turhaa, sillä ortodoksinen kirkolla on oma vanha ja vakaa käsityksensä näistäkin asioista ja poikkeavuutta ei sallita luostarissakaan. Jotain kirjoitin tästäkin harhassa nr. 59 (Rekisteröity parisuhde ortodoksisessa kirkossa). Ei tietenkään ole millään tavalla taattua, etteikö jotain tällaista voisi olla ja tapahtua luostareissakin, mutta sen selvittäminen ei ole meidän asia, kuten se ei ole meidän asiamme maailmassaan selvittää toinen toistemme seksuaalisia suuntautumisia. Ihminen vastaa omista teoistaan itse Jumalalle, ei meille. Asian selvittely on ihmisen ja hänen rippi-isänsä välinen asia, ei meidän asiamme eikä julkinen asia. Näin minä sen ajattelen. Olkoon sitten vaikka miten jesuiittamaista!
*
"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä."
(1.Joh.2:16)


HAP
internetääliö

tiistai 25. syyskuuta 2012

75. Lintula mielessäin

Lintulan luostarin Pyhän Kolminaisuuden kirkko.
(Kuva © Nettihoukka / HAP)
Kävin viime viikon lopulla Heinäveden Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Olin ollut kolme päivää Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarissa Valamon opiston järjestämässä koulutuksessa ja ajattelin poiketa tervehtimään Lintulan hautausmaalle haudattua Äiti Marinaa ja viemään hänelle samalla ne monet terveiset, joita minun oli käsketty hänelle viedä.

Lintulassa - kuten Valamossakin - oli hiljaista. Lintulassa ehkä vielä hiljaisempaa. Kiihkein turistikausi oli ohi ja luostarissa vierailivat vain satunnaiset kulkijat tai silloin tällöin ryhmiäkin, jotka saattoivat olla matkalla jonnekin syksyiselle ruskaretkelle. Ilmapiiri oli siksi rauhoittavan leppoisa. Kiertelin luostarin ympäristössä kuvaamassa kohteita, rakennuksia, kukkia. Sain olla ihan yksin, muita ei näkynyt. Tosin sisällä oli sitten kyllä muitakin Valamon kurssilaisia, sillä matka Valamoon oli joillekin pitkä ja oli luontevaa käydä samalla tiellä myös Lintulassa.

Minulle Lintulassa käyminen on aina ollut hyvä ja mieluisa hetki. Nyt viime aikoina olen kyllä ikävöinyt Äiti Marinaa, jota arvostin aivan suunnattomasti. Kirjoitinkin hänen kuolemansa jälkeen joistakin tapaamisistani hänen kanssaan Nettihoukan harhassa numero 41. (Igumenia Marina in Memoriam). Luin sen äsken taas uudestaan ja yhä tunnen ikävää tämän ihmeellisen ihanan ja energisen ihmisen jälkeen. Kaipaan suuresti niitä mukavia rupatteluhetkiä, joita sain kokea hänen kanssaan.

Onneksi Lintulassa on vielä useita muitakin mukavia ihmisiä. Tapasin heitä syksyisellä vierailullani. Tosin he olivat selvästi hieman jännittyneitä vai sanoisinko ihan hermostuneita, koska syyskuun lopulla he valitsevat koko sisariston voimin KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leon johdolla luostarilleen uuden johtajattaren, siis uuden igumenian. Taitaa olla järjestyksessään jo kahdestoista luostarin johtaja sen perustamisesta 1800-luvun lopulta. Luostarin ensimmäinen johtajatar (ilmeisesti hänelle ei ollut silloin myönnetty igumenian arvoa) oli johtajatar Smaragda ja kesäkuussa kuollut Äiti Marina oli siis 11. Lintulan johtaja ja 7. igumenia, sillä kaikilla ei ollut igumenian arvoa.

Kuka uusi igumenia on, sen tietää vain Jumala. Meille se selviää viikon lopulla. Varmasti monenlaista "kannunvalantaa" on ollut maailmassa ja ehkä juuri siksi sisaret olivat hermostuneita, sillä he eivät halunneet ulkopuolisen maailman vaikuttavan heidän sisäisiin asioihinsa ja valintaan. Näin onkin hyvä. Siksi - jos oikein ymmärsin - valinta tapahtuu arkkipiispan johdolla niin, että luostari suljetaan tuona aikana muilta ihmisiltä, vierailijoilta ja sisaristo saa tehdä valintansa rauhassa. Valinnasta tiedotetaan sitten aikanaan lehdistölle ja maailmaan.

Valittavana on - kuten jo edellä sanoin - ihanista ja energisistä ihmisistä joku, jolla tulee varmasti olemaan rankka vastuu hartioillaan. Luostarin johtaminen ei varmasti ole helppoa. Samalla kun huolehdit sisarison hengellisistä asioista, saat kantaa vastuun myös koko luostarin taloudellisesta selviämisestä ja siihen liittyvistä päätöksistä. Vaikka apuna on varmasti muitakin sisariston jäseniä, aina viimeinen vastuu ja viimeinen sana on perinteisesti luostareissa ollut sen johtajilla. Niin ja pitää vielä sanoa, että Lintulan luostarin talous ja kaikki asiat ovat kyllä näköjään kunnossa edellisen "tehopakkauksen", Äiti Marinan jäljiltä. Siitä on seuraavan igumenian hyvä jatkaa samaa latua.

Luostarikilvoittelu ei ole mitenkään helppo elämisen muoto. Siihen tulevilta vaaditaan ja edellytetään paljon. Sopeutumista, kestävyyttä, pitkäjänteisyyttä, ahkeruutta, sietämistä, ymmärtämistä ja monenlaisia fyysisiäkin rasituksia luostarin moninaisissa työtehtävissä. Itselleni on aina ollut - miten sen nyt sanoisin - erikoista - havaita siellä käydessä esimerkiksi ruokailussa tai kahvihetkessä, että jokaisella nunnalla, jokaisella sisariston jäsenellä on aika ajoin tietyn aikataulun mukaan velvollisuus esimerkiksi osallistua ruuan valmistukseen, tarjoiluun, kahvin keittämiseen ja tarjoiluun, tarjoilun loppusiivoukseen jne. Vaikka olisit kuinka "profiloitunut" vaikka mihin muuhun, kirkon hoitajaksi, kalustonhoitajaksi, puutarhanhoitajaksi, kirjailijaksi, kääntäjäksi, jne. kaikki tehtävät ovat yhteisiä luostarissa ja ne hoidetaan yhdessä. Tämänkin asian sisäistäminen ei liene helppoa kaikille. Siksi luostari vaatii asukkailtaan suurta sopeutumiskykyä eikä se varmaan koskaan voi olla pakopaikka ihmiselle, joka on epäonnistunut elämässään, kolhittu tai jotenkin muuten epävakaa.

Nunnia ja viitankantajasisaria, jotka siis voivat osallistua uuden igumenian valintaan, on tätä nykyä Lintulassa kymmenen henkilöä. Yksi heistä on piakkoin uusi igumenia, jolle omasta puolestani toivotan kaikkea hyvää ja uskon sekä rukoilen, että Jumala siunaa hänen työtään luostarin johdossa ja kaikki tämä antaa meille maallikoille mahdollisuuden vierailla jälleen tutussa ja turvallisessa Lintulassa aina, kun se suinkin on mahdollista. Tähänkin sopivat Äiti Marinan sanat, jotka hän sanoi kirjoittaessaan lähetystyöstä:
"Voimme sanoa, että työtä on todella paljon, mutta työntekijöitä vähän. Rukoilkaamme, että Herra lähettäisi vainiolleen lisää asialleen antautuvia tekijöitä."

*
”Jumala, joka jumalallisen kaitselmuksesi kautta huolehdit ihmisten pelastuksesta ja olet koonnut yhteen tämän järjellisen lauman, varjele, oi kaiken Mestari, äärettömän ihmisrakkautesi kautta tahrattomana ja käskyjäsi aina noudattavana, ettei yksikään lammas tuhoutuisi ja joutuisi suden saaliiksi. Tee tämä palvelijasi, jonka armollisesti olet suvainnut asettaa tämän lauman igumeniaksi arvolliseksi hyvyyteesi ja kaunista hänet kaikilla hyveillä, että hän omien tekojensa kautta antaisi hyvän esimerkin niille, jotka ovat hänen kaitsettaviaan, jotta he pyrkien hänen nuhteettoman elämänsä kaltaisuuteen voisivat seistä vailla tuomiota pelättävän tuomioistuimen edessä. Kallista korvasi puoleemme, oi Herra, ja kuule rukouksemme. Suo palvelijasi tämän kunnianarvoisen asumuksen igumeniana olla viisas ja uskollinen taloudenhoitaja sille järjelliselle laumalle, joka armosi kautta on uskottu hänelle. Salli hänen kaikessa toteuttaa tahtoasi ja tulla otolliseksi taivaalliseen valtakuntaasi.”
(rukous tehtävässään aloittavan igumenian puolesta)


HAP
internetääliö

lauantai 22. syyskuuta 2012

74. Jesuiittamainen blogisti

Tässä olemme Niksun - paikallisen kirlvoittelijakissan - kanssa menossa luostarin ruokalaan "Trapesaan" iltapalalle:
(Kuva © Nettihoukka/HAP)
Vietin kolme päivää Valamon luostarissa. Siellä oli Valamon opiston järjestämä sosiaalisen median koulutus kirkon ja seurakuntien työntekijöille. Kouluttajina toimivat pääasiassa luterilaisen kirkon "Hengellinen elämä verkossa" hankkeen vetäjät - kolme pappia ja yksi verkkopedagogiikan asiantuntija. Mukavia ihmisiä. Oli kiva saada tutustua heihinkin.

Sain itsekin toimia yhtenä päivänä luennoitsijana ja alustin keskustelua mm. sivustosta, jossa olen ylläpitäjänä ja tietysti tästäkin Nettihoukan harhaisesta blogista, joka olikin yllättäen joillekin jopa tuttu. Muina luennoitsijoina toimi yksi ortodoksisen kirkon blogistipappi sekä kirkon tiedotuksen koordinaattori. He puhuivat mm. sielunhoitotyöstä verkossa ja siitä, miten verkossa pitäisi keskustella ja millaista on julkisen keskustelun vaikutus.

Sain pyyhkeitä kirkon tiedottajan taholta siitä, että kirjoitan blogeissani ensin joistain asioista "kriittisesti" (lainausmerkit ovat oma kannanottoni) ja heti perään rukouksia tai muuta liturgista tekstiä. Hänen mielestään se on jesuiittamaista eikä hän sitäkään siksi oikein hyväksynyt, vaikka sivulauseissa piti "kriittistäkin" kannanottamista jossain määrin hyväksyttävänä. Miksi kirjoitin "jossain määrin"? Siksi, että hänen mielestään tällaisenkin kirjoittamisen tulisi huomioida kirkon hierarkinen rakenne ja kaiken kirjoittamisen tulisi jollain tavalla olla kirkon johdon (siis piispan ja kun hänellä ei aika riitä, hänen hovinsa) johtamaa ja ohjailevaa. Tältä siis minusta tuntui ja näin sen ymmärsin, vaikka en ole nyt ihan varma, sanoiko hän sen ihan juuri noin.

Mietinkin jonkin aikaa, että pitäisiköhän sitten muuttaa blogini nimi "Nettihoukan jesuiittamaisiksi harhoiksi" vai laittaisinko ihan suoraan "Jesuiitan jorinoita". Jesuiitathan tunnetaan mm. oman uskonsa vahvasta puolustamisesta, joten siltä osin se olisi ollut soveliastakin, mutta heidät tunnetaan myös osin väkivaltaisesta ja epäeettisestä toiminnastaan, mikä ehkä kuitenkin sitten estää nimenmuutoksen. Tosin ei tainneet jesuiitat joiltain osin poiketa paljoakaan kirkkomme keskushallinnosta, jossa myös sanat ovat liian usein erilaisia kuin teot.

Tapasin koulutuksessa useita sellaisia ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt ja tavannut livenä. Lähes kaikki olivat omalla ihanalla tavallaan innostuneita sosiaalisen median käyttäjiä, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että kaikki näpräsivät läppäriään ja lähettelivät viestejä toisille koulutettaville tai kaikille osallistujille Facebookissa samaan aikaan, kun luennoitsija puhui heille edessä. Alkuun se vaikutti jopa loukkaavalta, mutta havaittuani, että hehän ihan oikeasti kuuntelivat ja kommentoivat minua tai muuta luennoitsijaa taitavasti ja herkullisesti viesteissään käyttäen samalla erilaisia netin työkaluja, havaitsin sen olevan ihan oikeaa toimintaa.

Koulutettaville perustettiin oma Fb-ryhmä, joka oli oleellinen osa koulutusta ja toimi tällaisessa uudessa koulutustilanteessa mainiosti. Enpä ole koskaan ollut aikaisemmin tällaisessa uudenlaisessa koulutuksessa, joka mielestäni toimisi hyvin myös vaikka koulussa. Se vaatisi siellä tosin hieman tarkemman opettajan tai vaikka kouluavustajan syynäämisen, missä kukin netissä surffailee, mutta oikein toteutettuna olisi moderni ja hyvä opiskelutapa.

Kurssilla siunattiin Nettihoukan käyttöön myös uusi auto, joka tuli hankittua muutama päivä aikaisemmin. Auton siunaamisen toimitti luostarin johtaja, KS Joensuun piispa Arseni ja se löytyy netistä, mistä jokainen voi se halutessaan katsella. Nyt pitäisi vielä lähettää tapahtuneesta asiakirjat ja tapahtuman videolinkki vakuutusyhtiölleni ja kysyä, saisinko auton vakuutuksista alennusta, kun onnettomuusriski on nyt huomattavasti vähäisempi piispan siunauksen jälkeen. Saahan niitä alennuksia murtohälyttimistä ja muista sellaisista, niin miksi ei tästäkin.
*
Siunaa Sinä, Herra, tämä ajoneuvo, ja suo palvelijasi käydä tietään iloiten, ja saattaa päätökseen niin matkansa kuin sinun antamasi palvelutehtävä. Sillä matkan päätökseen saattaminen ei riipu vaeltajan tahdosta eikä kiirehtimisestä, vaan armahtavasta Jumalasta. Sen tähden rukoilemme Sinua, anna valkeuden enkelin kulkea edellämme, ja päästä meidät sekä yöllä että päivällä kaikesta pahasta, jotta me Jumalan Hengen kuljettamina kiiruhtaisimme viisaasti, emmekä turhaan vaivaa näkisi.
(osa rukouksesta, joka luetaan ajoneuvon siunaamisen yhteydessä)


HAP
internetääliö

tiistai 18. syyskuuta 2012

73. Pogostan Hilikan varapuoliso

Elämäni aikana olen saanut kulkea monien ihmisten rinnalla. Yksi heistä oli Pogostan Hilikka eli Hilkka Kuusela (1932-1995), maineikas ilomantsilainen ortodoksivaikuttaja ja Pogostan Sanomat -sanomalehden päätoimittaja. Vietimme useita hauskoja hetkiä Hilkan kanssa mm. Puroniemessä perheleireillä, joissa minä olin perheeni kanssa ja Hilkka yksin, koska hän silloin oli vielä nykykielellä sanottuna reilusti yli viisikymppinen sinkku. Toimitimme siellä jopa yhdessä koko perheleirin porukan kanssa lehteä, jonka päätoimittajana toimi Hilikka ja lehden nimi oli "Puroniemen Pöllöt". Lehden teosta on jopa juttu ja kansikuvakin jossain sen ajan Aamun Koitossa.

Usein Hilkan kanssa pähkäilimme oman ortodoksisen kirkkomme asioita ja samalla laitoimme niitä tietysti kuntoon ja järjestykseen. Ajoittain huokailimme, kun totesimme yhteen ääneen tuntevamme kirkkomme papit vähän liian hyvin. Olimme vakaasti sitä mieltä, että se ei ollut meille kummallekaan hyväksi.

Jos hieman poikkean varsinaisesta Hilkka-aiheesta ja kerron, miksi Hilkka tuli eilen mieleeni. Juttelin pitkän puhelun erään toisen - elossa olevan - ortodoksivaikuttajan kanssa. Puhe tuli myös ortodoksipapeista ja kuinka ollakaan, melko pian heidät - siis ne, joita olimme elämämme aikana jotenkin, joissakin yhteyksissä tavanneet - oli jaettu kolmeen kategoriaan, jotka yritän tässä nyt lyhyesti ja aikalailla alkuperäistä ajatusta kaunistellen kertoa.

Ensiksi olivat ja osin vieläkin ovat ne vanhat papit, joilla ei ole korkeakoulukoulutusta, mutta joilla on sydämen sivistystä. He eivät ole käyneet yliopistoja, vaan pappisseminaarin, mutta heillä oli taito kohdata ihminen, auttaa häntä ja elää hänen kanssaan myrskyjenkin yli. Teknokraattinen ja taloudellinen osaaminen ja jopa seurakunnan johtaminen oli erilaista ja niissä oli varmaankin nykyaikaan verrattuna ongelmia tai puutteita, mutta silti - nekin sujuivat jotenkin siinä elämisen ohessa.

Sitten ovat heitä hieman nuoremmat papit, usein he olivat vielä ensimmäisen ryhmän jälkeläisiä joko suoraan alenevassa polvessa tai hieman kaarrellen. Hellä on hieman samanlainen koulutustausta, mutta se ei aina johtunut heidän vapaaehtoisesta valinnastaan, vaan siitä, etteivät he päässeet opiskelemaan lääkikseen tai opettajiksi, poliiseista nyt puhumattakaan, vaan joutuivat oman ortodoksisen sukunsa painostuksesta menemään ortodoksiseen pappisseminaariin. Sieltäkin kun sai jonkinlaisen aseman ja pappina tai jopa kirkkoherrana saattoi liittyä vaikka rotareihin.

Ja sitten on vielä tämä kolmas ryhmä nuoria pappeja, joilla on korkea yliopistollinen koulutus, mutta ei välttämättä sitä samaa sielunsivistystä kuin ekalla ryhmällä. He ovat ammattiyhdistysihmisiä, jotka laittavat kuvainnollisesti tai sananmukaisesti viitan klo 16 naulaan ja aloittavat vapaa-ajan vieton ei-pappina. He eivät tunne ihmisiä, toisia kollegojaan ja eivät aina oikein jumalanpalveluksiakaan, eivätkä oikein uskalla kysyä naapuriseurakunnan papilta apua ja neuvoa, mutta käytyään Venäjällä tai Kreikassa, soveltavat siellä näkemäänsä juohevasti monin eri tavoin.

Kuten ymmärrät, ryhmät ovat karikatyyrejä ja kaikkia pappeja ei millään saa mahtumaan noihin ryhmiin ja ihan kaikkea kuulemaani en kuitenkaan laittanut esille, sillä onhan tuo varmaan osittain toivottavasti vaaratonta vinoiluakin. Mutta hauskalta tuo kuulosti, kun ne puhelimessa kuulin ja ihan tuli tosiaan Hilkka mieleen jutusta. Tällaisia ne oli jutut meilläkin, kun joskus toisten kustannuksella pidimme hauskaa keskenämme.

Kerronpa vielä yhden jutun, joka aivan yllättäen toi minulle aivan uuden arvonimen. Vuotta en nyt muista, mutta aika kauan sitten olimme Joensuussa ONL:n vuosijuhlilla ja Teatteriravintolaan jokirantaan oli järjestetty ONL:n veteraaneille oma juhlansa, jossa muistelimme loistavia entisaikoja. Kuinkas muuten! Samoihin aikoihin tämä ikinuori Hilkka oli meille kaikille yllättäen paukahtanut naimisiin meille kaikille täysin tuntemattoman miehen kanssa.

Istuimme ystäviemme kanssa pyöreässä pöydässä Hilkan kanssa vierekkäin. Hilkan aviopuoliso ei ollut mukana juhlassa. Hilkan luona lappasi ihmisiä onnittelemassa häntä avioon menemisensä johdosta ja siinä ohessa he sujuvasti onnittelivat minua Hilkan puolisona. Ehkä noin viidellekymmenelle ensimmäiselle jaksoimme ja viitsimme selittää, että minä olen vain ystävä, puoliso ei ole nyt mukana juhlissa. Lopuille emme enää jaksaneet selitellä ja näin juohevasti Hilkan aloitteesta minä esiinnyin näissä onnittelujen vastaanotoissa Hilkan puolisona. Olisittepa nähneet joidenkin ihmisten ilmeet - olinhan sentään "jonkin verran" eli noin 20 vuotta Hilkkaa nuorempi, siis salskea nuorimies.

Myöhemmin joka paikassa, missä kohtasimme Hilkan kanssa ja oli tarvetta jollekin esitellä minut - Hilkka tosin esitteli minut oli tarvetta tai ei -  minä olin aina Hilkan "vara-aviomies" ilman sen suurempia selittelyjä. Olisittepa taas nähneet ihmisten ilmeet ja katseet. Mutta tällaisesta huumorista ja jekkuilusta Hilkka nautti suuresti ja kai sitten minäkin aloin hiljalleen sitä oppia. Kaiholla muistelen joka tapauksessa noita aikoja, joihin oleellisena liittyi myös Rautalammin Puroniemi, ONL:n leirikeskus, mitä paratiisia ONL eli Ortodoksisten nuorten liitto on nyt myymässä pois "tarpeettomana". Voi tätä aikaa ja oi niitä aikoja! 
*
Saata, oi Vapahtaja, Sinun palvelijasi Hilkan sielu lepoon edesmenneiden vanhurskasten henkien kanssa ja kätke hänet autuaalliseen elämään Sinun tykönäsi, oi ihmisiä rakastava. Sinun lepoosi, oi Herra, jossa kaikki Sinun pyhäsi lepäävät, saata palvelijasi Hilkan sielu, sillä Sinä olet ainoa, joka ihmisiä rakastat.
Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle.
Sinä olet Jumala, joka menit alas tuonelaan ja päästit vangitut irti kahleista, Sinä itse, oi Vapahtaja, saata lepoon palvelijasi Hilkan sielu.
Nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
Oi ainoa puhdas, viaton Neitsyt, joka neitseellisesti Jumalan synnytit, rukoile pelastusta nukkuneen sielulle.
(kanonista edesmenneen puolesta)


HAP

internetääliö

lauantai 15. syyskuuta 2012

72. Byrokraatit asialla

Kirjoittajan omakuva pohdintojen jälkeen.
Suomalainen yhteiskunta rakentuu usein erilaisten tarkastusten varaan. Melkoinen osa järjestelmäämme rakentuu sellaisen byrokraattisen systeemin varaan, että on aina joku ylempi taho, joka osaa asiat paremmin kuin muut, saa neuvoa alempaa tahoa. Tarkastetaan monenlaisia asioita ja tutkitaan, syynätään, ovatko yhteisin varoin hoidetut asiat kunnossa. Hyvä näin, mutta syynätäänkö oikeita asioita, nähdäänkö todellisuus, puututaanko todellisiin ongelmiin - se onkin sitten ihan eri asia.

Myös kirkon piirissä on kehitetty oma syynäysorganisaationsa, jolloin suuri joukko keskushallinnon työntekijöitä pääsee muutamaksi päiväksi päivärahoille ja pois kotoa asumaan hotelliin, syömään toisten piikkiin ja siinä ohessa tutkimaan tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Ongelmat tulevat esiin, jos ne tuodaan esiin, jos esittäjillä on sekä rohkeutta että taitoa kertoa asia niin, että se noteerataan ja sitä kuunnellaan. Hyvät asiat tulevat varmasti esiin, siitä pitävät huolen tarkastettavan kohteen työntekijät.

Suomen ortodoksiselle kirkollekin on laadittu omat ohjeensa seurakunnantarkastuksia varten. Kirkolliskokouksen vahvistamassa kirkkojärjestyksessä sanotaan (§72): "Seurakunnantarkastuksen tarkoituksena on edistää seurakunnan hengellistä elämää, kristillistä kasvatusta sekä hallinnollista ja taloudellista kehitystä." Ensimmäisenä listassa ovat siis hengellinen elämä ja kristillinen kasvatus.


Seurakunnantarkastuksia tehdään noin viiden vuoden välein ja siitä laadittavassa pöytäkirjassa tullaan sitten antamaan ohjeita seurakunnalle, miten asioita olisi esimerkiksi korjattava, missä toimintaa parannettava. Piispainkokouksen ohjeen mukaisesti ei tarkastella pelkästään mennyttä aikaa, vaan pohditaan ratkaisuja myös tulevaisuudessa, miten siis seurakuntaa ja sen toimintaa voisi kehittää. Tarkastukseen kuuluvat normaalit hallinnon ja talouden tarkastus, keskustelut niin työntekijöiden kuin myös luottamushenkilöiden kanssa sekä tietysti seurakunnankokous, jossa kuka tahansa seurakuntalainen voi ilmaista mielipiteensä jostain asiasta. Nykyisin taitaa olla myös melko yleistä, että jonkin asian tai ongelman ympärillä touhuavat ihmiset varaavat myös erillisen ajan keskusteluille piispan kanssa.

Tällainen melko jäykkä järjestelmä turvaa norsunluutornissa olevan keskushallinnon pysymisen yhä edelleen jäykkänä ja kaiken todellisen arvostelun yläpuolella ja muutoinkin ulkopuolisena. Kaikesta tehdään byrokraattista ja muodollista, jolloin helposti todelliset ongelmat joko hylätään väärin esitettyinä, sopimattomina tai jollain muulla byrokraattisella syyllä. Usein on myös niin, että nämä ongelmien esittäjät itse pilaavat mahdollisuutensa esittämällä asiat joko kärjistäen, raivoten tai jollain muulla tilanteeseen sopimattomalla tavalla.

Niin tai näin - mahdollinen havaittu tai oleva ongelma on ja pysyy. Sitä ei oteta käsittelyyn, sitä hyssytellään, se siirretään sivuun tai jopa "lakaistaan maton alle" ja ollaan kristityn hurskaina sitä mieltä, ettei mitään ongelmaa oikeasti olekaan. Tai jos on, ongelmat johtuvat lähinnä jostain ongelman esittäjien omista oudoista ja tavoillemme vieraista intresseistä, kulttuurierilaisuudesta tai jostain muista asiattomista syistä, joilla perusteilla asiaa ei tarvitse sen enempää miettiä tai käsitellä.

Ongelmat ovat varmasti kulttuurisidonnaisia ja johtuvat moninaisista syistä, mutta aina pitäisi tarkastajien huomioida se tosiasia, että se ON ongelma joillekin ja jos koko yhteisö halutaan saada yhtenäiseksi tai sovussa eläväksi, ongelma tulee käsitellä aidosti, keskustellen ja yrittää löytää sille joitain vastauksia ja ratkaisuja.

Ongelman lakaiseminen maton alle kertoo kyvyttömyydestä ratkaista asioita, älyllisestä rajoittuneisuudesta ja keskustelukulttuurin puutteista tai jopa johtajuuden puutteista, kyvyttömyydestä kohdata asiat ja ihmiset silloinkin, kun ne ovat jonkun (tässä lähinnä siis tarkastajien) mielestä vääriä, sopimattomia ja jopa ihmisoikeuksia tai muutoin loukkaavia. Ongelma ei koskaan poistu vähättelyllä, torjunnalla, siirtämisellä tai vaikenemisella - usein on päinvastoin: se vain suurenee.

Silloin kun jokin ongelma kasvaa suuremmaksi, kuin se todella onkaan, se saa myös helposti koko yhteisön sekaisin, kun asioiden syy-yhteyksiä, vaikutuksia tai monenlaisia muita asiaan liittyviä ongelmia ei tiedetä eikä tunneta. "Minä en leiki kanssasi ja otan omat nukkeni pois leikeistä" - on tyypillisin reaktio. Pahimmillaan se johtaa siihen, että tällainen "leikkijä" lähtee kokonaan pois "leikkikehästä" ja jättää porukan leikkimään omia leikkejään. Seurakunnan kyseessä ollessa tällainen on kauheaa ja turmiollista ja koko kirkon perustehtävän vastaista, jota ei toivoisi kenellekään tai minnekään. Siksi olisikin hyvä, että tarkastuksissa oikeasti paneuduttaisiin
turhien nippeli-nappelien asioiden sijasta oikeisiin ongelmiin ja oikeisiin kehittämiskohteisiin, vaikka ne olisivat kuinka kipeitä asioita tahansa käsiteltäviksi. Niin ja tietysti kontrolloitaisiin ihan oikeasti, että palkattu työntekijäkaarti ryhtyy niihin toimiin, joissa korjaamisen varaa tai tarvetta on. Nythän usein käy niin, että moni huokaisee tarkastuksen jälkeen, että onneksi se on ohi ja seuraavan kerran vasta viiden vuoden päästä. Eiköhän oteta shampanjat!
*
Rukoilkaamme Herraa, että säilyttäisimme tahrattomana oikean uskon ja että me pysyisimme loppumattomassa rakkaudessa ja horjumattomassa toivossa Pyhässä Hengessä.
Rukoilkaamme Herraa, että Pyhän Hengen armo ja lahja laskeutuisi meihin, valistaisi meidän sydämemme ja mielemme Hänen totuuden valolla ja jumalallisella ymmärryksellä, joka vahvistaisi oikeaa uskoa ja hurskautta.
Rukoilkaamme Herraa, että Hengen viisaus, järki ja hyvä neuvo annettaisiin Kirkon johtajille oikean uskon ja hurskauden vahvistukseksi ja hyväksi järjestykseksi Kirkolle.
Rukoilkaamme Herraa, että harmoniassa ja yksimielisyydessä kaikki neuvot ja opetukset olisivat ilman veljellistä epäsopua ja jakaantumista sekä olisi Hänen pyhän Kirkkonsa vahvistukseksi ja voimaksi Pyhän Hengen armossa.
(osa rukouksista kirkolliskokouksen puolesta)


HAP
internetääliö

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

71. Internetin iridiamantit

Château de Joux
(Kuva © Nettihoukka/HAP)
Täytyypä nostaa hattua itselleni. Tämäkin kirjoitukseni on vuodelta 2000 Sveitsistä. Olin siis JO vuonna 2000 tätä mieltä. Wau! Ja nythän nuo entisaikojen nuoret ovat tämän päivän aikuisia.

Edellisen sivun teksti (siis harha nr. 69. "Mitäs me hedonistiset medianomadit") aiheutti sen, että medianomadien viidakkorummut ovat olleet jokseenkin hiljaisia, ei ole suuresti singahdellut tekstiviestejä tai sähköposteja. Kun vielä on ollut flunssa päällä ja on pakko olla sisällä, aikaa on jäänyt tutkimukselleni huomattavasti enemmän.

Senpä johdosta tutkimukseni edistyy yllättävää vauhtia tai sitten ei. Laadin juuri ensimmäisiä materiaaleja tutkittuani itselle joitain vastaväittämiä, jotka vääriksi tai epätäsmällisiksi todistettuani osoittaisivat minulle tien ja jatkosuunnan tutkimukseni etenemiselle.

Nyt kävi vain niin, että tuli laadittua niin vahvat ja väkevät väittämät, että ne paikkansapitämättömäksi todistettuani verkkopedagogiikkaan uskoo Pedersören kirkon vaivaisukkokin, isä Stefusta nyt puhumattakaan. Tulikohan lähdettyä liian syvältä!

Olen keskittynyt viimeksi selvittämään nuoren peruskouluikäisen identiteettiä ja siinä tapahtuvia muutoksia hänen käyttäessään nykyaikaisia mediavälineitä. Vahvasti on noussut esiin vertailu muutaman vuoden takaisiin Kuusamon ja Lapin erämaissa liikkuneisiin ja lopulta Suomesta karkotettuihin elämäntapaintiaaneihin, iridiamantteihin, niin kuin he itse itseään nimittivät.

Esimerkiksi juuri Internettiä käyttävä nyt jo voi kai kohta sanoa, "tyypillinen suomalainen nuori", on pian tuollaisessa Internetin iridiamantti-vaiheessa. Nuo elämäntapaintiaanithan olivat ihmisiä, jotka muuttivat identiteettiään kuka mistäkin syystä. Osa oli nykymaailman kiireiseen elämään kyllästyneitä todellisia elämäntavan muuttajia, osa entisiä pikkurikollisia, osa toisten hyväksikäyttäjiä ja monenlaista muuta sekavaa sakkia. Lisäksi heillä oli uskottava tarina kerrottavanaan ulkomaailmalle heimostaan ja sen historiasta.

Vieraillessani heidän luonaan jokunen vuosi sitten Kuusamossa tienvarressa olevassa tiipiissä nokkosia ruuaksi riipimässä, jäi mieleeni kumma tunne porukasta, jolla oli "uskottava historia", muttei vanhuksia, "loistava tulevaisuus", mutta ei lapsia. Vain tuo polkuja ja teitä pitkin vaelteleva joukko lähes samanikäisiä, samaan ideaan uskovia tai siihen manipuloituja ihmisiä.

Seuratessani Internettiin vakavasti kiinnijääneitä nuoria, heistä löytyy samoja ominaisuuksia. Isovanhempien tai jopa omien vanhempien merkitys on vähentynyt ja heidän kulttuuriperinnöstään ja identiteetistään ei välitetä. Tulevaisuus on joko loistava tai merkityksetön, ja samalla ei ole hajuakaan tai edes kiinnostusta kuinka siitä selviydytään. Selviytymiseen ei edes ole minkäänlaisia eväitä. Tärkeintä on vain se, mikä on nyt, siinä hetkessä ja usein vielä erilaisessa Internetissä luodussa minuudessa, keinotekoisesti luodussa roolissa tai virtuaalitodellisuudessa. Siitä saa kaiken tyydytyksen oli sitten kyse harrastuksista, sosiaalisista suhteista, erotiikasta tai melkein mistä vain.

Internet on kaapannut nämä nuoret heimoonsa ja tehnyt heistä addikteja Internetin iridiamantteja, joilla on omasta mielestään uskottava historia ja loistava tulevaisuus.

Jotenkin minusta tuntuu tutkimuksen etenemistä pohtiessani, ikään kuin kuulisin korvissani isä Stefun toivottavasti hyväntahtoisen, mutta kuitenkin hieman ilkikurisen toteamuksen: "Enkös minä jo sen sinulle siellä Valamossa sanonut." On siinä haastetta kerrakseen!


*

Autuaita ovat laupiaat, sillä heidän osakseen tulee laupeus.
Herra muista meitä valtakunnassasi.

(Autuuden lauseista)



HAP
internetääliö

tiistai 11. syyskuuta 2012

70. Kaikkien kaveri


Olen näissä harhoissani paasannut erilaisista asioista, toisista enemmän, toisista vähemmän. Yksi lempiaiheistani on selvästikin ollut Facebook tai ehkä yleisemminkin koko tuo sosiaalinen media ja sen luoma omituinen tai ajoittain lähes sairas lumevaikutelma ja valhe-elämä.

En oikein millään meinaa päästä yli siitä hautajaiskuvasta, jonka julkaisin harhassani "Oikeaa elämää". Se kun kaikesta huolimatta kuvaa niin osuvalla tavalla tätä sosiaalisen median henkeä tai paremminkin hengettömyyttä. Ja samalla ihmisen yksinäisyyttä.

Toisaalta sisälläni kalvaa myös ajatus, että näin kirjoittamalla ja pöyhimällä paskaläjää, aiheutan jollekin lisää ongelmia omassa yksinäisyydessään tai sairauksiensa keskellä. Näinkin saattaa olla. Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että tällaisten ihmisten pitäisi päästä hoitoon tai jotenkin muuten - vaikka yhteiskunnan sosiaalisten järjestelmien, ei sosiaalisen median - tulisi yrittää etsiä ratkaisua heidänkin ongelmiin. Tai sitten niiden todellisten ystävien pitäisi nähdä ystäviensä tila ja auttaa, saattaa heidät avun piiriin, jos omat voimat eivät riitä. No nyt tietysti kysyt, entä jos ei niitä ystäviä ole auttamassa, mitenkäs sitten. En osaa siihen vastata, mutta heittäisin tässä haasteen esimerkiksi seurakuntien diakonityölle tai muille auttamista harjoittaville järjestöille. Löytyisiköhän sieltä apu?

Yksinäisyys saattaa olla kauhea asia. Joillekin se on oma valinta, joillekin elämän kohtalo. Yksinäisyys saattaa pahentua, jos ihminen on valmiiksi epäsosiaalinen, erakoituva ja syrjäänvetäytyvä. Vanhetessaan asia vielä tuppaa vaikeentumaan ja monenlaisia muitakin ongelmia kasaantuu yksille ja samoille hartioille.

Usein saattaa olla kysymys myös elämisen rohkeudesta: uskaltaako laittaa itsensä peliin, tehdä jotain, ryhtyä johonkin. Jos ei uskalla tai ei ole taloudellisesti mahdollista tai jokin muu syy estää sen, tilanne voi olla hankalakin.


Itse olen ollut omassa elämässä mielestäni rohkea. Olen tarttunut hetkeen - carpe diem - hypännyt seikkailuihin ja elämään usein tietämättä, mihin se johtaa. Joskus on menty ryskyen metsään, mutta useimmiten kokemukset ovat olleet hyviä ellei jopa huikaisevia. Näiltä osin en siis kadu mitään elämässäni. Ja en myöskään tuosta elämänasenteestani ja sukulaisista sekä ystävistä johtuen tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka yksin elänkin.

Elämän filosofiaani kuvaa hyvin minun suuresti pitämän, mutta nyt valitettavasti jo menehtyneen laulajan Tapio Heinosen suuremmoinen laulu "En kadu mitään". Kuuntelepa se tuosta YouTube-linkistä. "Tuskin toisin tänäänkään tekisin... tuskin toisin nyt eläisin, kun kadu mitään minä en."

Minun ei, Luojan kiitos, tarvitse olla kuten Facebookissa joidenkin kohdalla usein näyttää - kaikkien kaveri, joka ei kuitenkaan tunne ketään kavereitaan. Sellaisiakin tuolta sosiaalisesta mediasta löytää. Kaikkien kaveri tekee itselleen epätodellisen keinomaailman, jossa hän elää "normaalia elämää" jutustellen kavereittensa kanssa jokapäiväisistä asioista - yleensä tuon toisen elämästä, ei omastaan - niin kuin olisi tuntenut kaverinsa jo pienen ikänsä. Näin hän saa lohtua yksinäiseen elämäänsä ja seuraa, vaikkakin vain virtuaalista ja melko kylmää, epätodellista seuraa.

Tai ihminen saattaa luoda ympärilleni keinotekoisen lumemaailmaa kauniine asioineen ja esineineen ja tapahtumineen, jotka oikeasti kuitenkin puuttuvat, joita hän silti halajaa tai jopa joihin hän jossain elämänsä vaiheessa on "tottunut", mutta joutunut niistä elämän myrskyissä luopumaan. Elämä on saattanut viskoa rajusti ja entinen loisto on vaihtunut köyhyyteen ja kurjuuteen, jota kuitenkin kohennetaan keinotekoisesti ja ulospäin näytetään sosiaalisen median kautta aivan erilaista statusta. Tällainen tuntuu todella pahalta, pahalta myös kohdata vaikka sosiaalisessa mediassa, mutta onko meillä eväitä auttaa tällaisia ihmisiä. Vai jääkö se vain tällaiseksi harmitteluksi ja kirjoitteluksi omassa blogissaan.

Sain pari päivää sitten sähköpostiviestin, jossa eräs minulle täysin tuntematon ihminen pyysi kirkon diakonia-apua tosi vanhalle sukulaismiehelleen, jonka oli kuullut elävän melkoisessa kurjuudessa pienellä paikkakunnalla. Itse viestittäjä asui useiden satojen kilometrien päässä sukulaisestaan ja jotenkin viestistä välittyi myös tunne, että viestin kirjoittajakin oli mahdollisesti vanhempi eikä enää itsekään oikein parhaissa varoissaan ja voimissaan auttamaan. Viesti oli tullut minulle ylläpitämämme sivuston sähköpostin kautta ja se oli tullut selvästikin väärään osoitteeseen. En kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen, vaan ohjasin viestin oikeaan osoitteeseen: apua tarvitsevan vanhuksen omaan seurakuntaan, josta apua sitten kaiketi järjestyikin - näin ainakin sain sitten kohta tietää seurakunnan lähettämässä toisessa viestissä.

Tuokin viesti oli muistutus tilanteessa, jossa elämme. Yksinäisyys on SUURI ongelma, auttajia on vähän. Seurakunnissakin on rajalliset resurssit, siksi kaikki vapaaehtoisapu olisi tarpeen sielläkin aivan kuten vaikka Punaisessa Ristissä tai muissa avustusjärjestöissä. Samaan aikaan kuitenkin talkoo- ja vapaaehtoistyön tekijöiden määrä vähenee, itsekkyys lisääntyy, ihmiset eristäytyvät omiin ryhmiinsä, suvaitsemattomuus lisääntyy. Oheistuotteina saamme vihapuheita ja rasismia, suurta pahoinvointia, joka pahimmillaan purkaantuu hirmutekoina, perhesurmina, väkivaltana, silmittömänä tappamisena ja monena muina tapoina, joita me kaikki voisimme kuitenkin omalta pieneltäkin osaltamme yrittää torjua ja auttaa. Tai edes löytää ja havaita ja sitten ohjata avun piiriin. Ota siis puhelin käteesi ja soitapa heti omaan seurakuntaasi papille tai diakoniatyöntekijälle, miten sinä voisit auttaa.
*
"Hänen hengellinen ilonsa ja reipas otteensa asioihin, hänen spontaani murheensa ja kipunsa ihmisten Jumalasta loittonemisen vuoksi, hänen syvä kokemuksen koettelema uskonsa Jumalaan, hänen ehdoton luottamuksensa rukouksen voimaan, sanalla sanoen koko hänen armontäyteinen persoonansa kuvastuvat elävinä näistä opetuksista. Hänellä on armolahja siirtää ortodoksisen kirkon pitkä hengellinen perinne meidän aikaamme tämän päivän kristityn jokapäiväisten ongelmien keskelle. Se on hänen suuri antinsa. Opetuksissaan vanhus Paisios tavallaan paljastaa meille oman salaisuutensa: ne periaatteet, jotka johtivat hänet itsensä läheiseen yhteyteen Jumalan ja Hänen pyhiensä kanssa. Tie on avoinna meillekin."
(Kirjan "Pyhän Vuoren vanhus Paisioksen opetuksia" esittelystä) / 


HAP
internetääliö

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

69. Mitäs me hedonistiset medianomadit

Soitto kotiin Aguille De Midilta, aivan Mont Blancin viereltä.
(Kuva © Nettihoukka/HAP)

Vuonna 2000 oli tulollaan uusi puhelinilmiö: WAP. Sen historia jäi kuitenkin lyhyeksi, mutta kirjoitus on tuolta ajalta, helmikuulta vuonna 2000 Sveitsissä.

Taas löytyi hyvä termi kirjasta. Ilmiselvästi heimo, johon minä ja mitä ilmeisimmin suurin osa, ellei nyt kaikki parhaat ystäväni ja jopa osa sukuanikin kuuluvat. Joku kuuluu johonkin toiseen ala-lajiin, joku toiseen, mutta ilmiselvästi lajisukulaisia olemme keskenämme.

Millainen on sitten tuo "hedonistinen media-nomadi", mistä sen tunnistaa? Kumma, kun piti tulla tänne Sveitsiin asti ennen kuin löysi ja tunnisti tuon oman, urbaanin, kaupunkimaisessa miljöössä, osa puisissa, osa betonisissa majoissaan asuvan heimon. Monet ulkoiset piirteet poikkeavat heimon sisällä kovastikin ja ammattikirjo on laaja, mutta enemmistö kuitenkin on keskittynyt joko kirkolliselle, lääketieteelliselle, toimitukselliselle, tekniselle tai pedagogiselle uralle.

Ulkoisesti tällaista hedonistista medianomadia et erota heti valtaväestöstä, mutta erottumiseen ei tarvita pitkää aikaa, etenkään "känny-lahkoon" kuuluvilla. Tuttavallinen "piip" tai jopa äänekkäämpi ja päälletunkeva "piip.piip.piip" tervehtii Sinua tavatessasi tällaisen medianomadin melkeinpä missä tilanteessa tahansa. Et voi kuvitellakaan seurustelevasi nomadin kanssa viittä minuuttia ilman tuota piippiä. Ilmeisesti myös aviopuolisona tuo "piip" seuraa häntä sänkyyn asti.

Toinen ala-laji, "telkku-lahko", erottuu selvimmin vain kotioloissa, vain harjaantunut bongaaja voi löytää hänet luonnosta. Kun käyt hänen luonaan kotona, lyhyenkin vierailun aikana, hän ehtii tutustua ja myös tarkoin seurata kaikki kotitelevisiossaan näkyvät kanavat vieraasta ja ohjelmien laadusta välittämättä. Ystävällinen keskustelu ja kanssakäyminen sujuvat siinä ohessa ikään kuin sivutuotteena, välttämättömänä pahana. Seurustelu ystävien ja etenkin vieraiden kanssa onkin lähes mahdotonta, ellei televisio ole auki ja paasaa lisäksi kovalla. Aviopuolisona tällainen telkku-lahkolainen lienee melko eloisa, monipuolinen ja vikkelä.

Kolmas selvästi erottuva ja erikoistunut alalaji on "komppu-lahko". He ovat erikoisen "uskonnollista" lajia, sillä he palvovat ja viettävät aikaansa suunnattomasti "uskontoonsa" kuuluvan kulttilaitteen, kompuutterin ääressä sitä hellästi näpelöiden ja sitä katsoen ihastellen. He eivät voi elää ollenkaan ilman tuota kulttilaitettaan, jota he kantavatkin kaikkialla mukanaan (siis omaa kannettavaa versiota). Kotona tai töissä on varsinainen "pääalttari" riittiin tarvittavine musiikillisine lisälaitteineen. Aviopuolisokokemuksista ei tässä lahkossa ole paljoa tietoa. Joitain havaintoja on tehty etenkin reaktiokäyttäytymisestä kotitöissä; erityisesti astioiden pesussa ilmenee lajille tyypillisiä vaistonvaraisia reaktioita ilmoituksella: "disk error-vaihda kovalevy".

Viime aikoina on urbaani degeneraatio tuonut esiin ilmeisen neljännen lahkon, jonka nimi on vielä hieman epäselvä. Tunnusmerkkinä heillä on kuitenkin oma uusi mantransa: WAP. Lahko ei ole vielä kovin aktiivinen ja tarkempien tunnusmerkkien antaminen jääköön myöhemmäksi.

Mihinkä lahkoon minä nyt sitten noista kuulun, vai olenko hieman kaikkien lahkojen "rakkikoira", jonkinlainen sekarotuinen. Se onkin mielenkiintoinen kysymys. Mutta ratkaiskoot asian kuitenkin muut heimon jäsenet ja hyvät ystäväni luettuaan tämän jutun. Sillä vain he kestävät tämän jutun loppuun ja erityisesti kestävät sen sisällön. Tutuista en tiedä ja vieraista en välitä, mitä asiasta ajattelevat.

Niin ja olkoon tämä juttu samalla varoituksena muille hedonistisille medianomadeille, ettei kannata viettää liian pitkiä aikoja yksinään, etenkään puhtaasta vuoristoilmastaan tunnetussa Sveitsissä!


*
Autuaita ovat sävyisät, sillä he saavat periä maan.
Herra muista meitä valtakunnassasi.

(Autuudenlauseista)


HAP

internetääliö

perjantai 7. syyskuuta 2012

68. Kiistaa luostareista, niiden asukkaista ja vaikka mistä

Kuva sivulta "Christ as Holy Wisdom"
(© Elizabeth T. Knuth)
Maailmassa on paljon asioita, jotka sen jälkeen, kun ne ovat olleet käytössä vuoden pari tai enemmän, niistä sanotaan helposti, että näin on ollut aina. Vastaavasti, kun käytännöstä poiketaan, sanotaan helposti, että toimitaan väärin. Näin on tapahtunut nyt usein kesän ja syksyn aikana esimerkiksi ortodoksisen kirkon luostarilaitoksesta ja siinä ohessa munkkeudesta käytävässä keskusteluissa.

Kirjoitin joskus tuonne eräälle sivustolle, jonka ylläpitämiseen minäkin otan osaa suunnilleen näin:
"Ortodoksisen kirkon perinteen sekä kanonisen järjestyksen mukaisesti munkkien ja nunnien tulee pääsääntöisesti asua luostareissa. Munkeille on omat luostarinsa ja nunnille omansa. Ns. sekaluostareja ei Suomessa ole ainoatakaan eikä niitä yleensä ole muuallakaan, ne eivät kuulu ortodoksiseen perinteeseen. Perinteestä poiketen esim. Suomessa on munkkeja ja nunnia, jotka asuvat luostarin ulkopuolella - maailmassa - ja usein he toimivat hengellisessä mielessä jonkin piispan, tavallisimmin oman hiippakuntansa piispan alaisuudessa ja kanonisessa käskyvallassa. Näiden lisäksi maailmassa - luostarin ulkopuolella - asuu ja työskentelee joitain luostarin veljestöön kuuluvia munkkeja esim. pappeina ja opetustyössä."

Nyt olemme kuitenkin nähneet ja kuulleet, ettei kaikki asiat aina menekään niin kuin Strömsössä. Luostareita on joko perustettu tai niiden perustamista valmistellaan ja suunnitellaan ja maailmassa asustaa vino pino luostarin ulkopuolisia munkkeja ja nunnia.

Aloitetaanpa tuosta luostarien perustamisesta. Luostari voi kaiketi olla joko ihan virallinen kirkon oma luostari - siis ihan oikealla luostaristatuksella - niin kuin Valamon luostari ja Lintulan luostari Suomessa ovat tai yksityinen luostari - jonkinlainen yhteisö. Aikaisemmin heti sodan jälkeen, kun pelättiin vielä monella tahoilla neuvostoliittolaisten invaasiota, myös ortodoksinen kirkko pakotettiin tähän samaan muottiin. Luostaria ei saanut perustaa ilman valtiovallan lupaa. Näin ei tarjottu mahdollisuutta ns. viidennelle kolonnalle hiipiä maahamme takaportin kautta. Tällaistahan tapahtui muualla, mm. Athoksella, jossa väitetään venäläisen Panteleimonin luostarin veljestön koostuneen joskus toisen maailmansodan jälkeen suureksi osaksi neuvostoliiton sotilaista ja vakoojista. Tiedä sitten oliko näin, mutta puhuttiin kuitenkin. Kai jotain tuollaista pelättiin Suomessakin.

Laki muutettiin jossain vaiheessa ja nykyisten säädösten mukaan ortodoksisen luostarin virallinen perustaminen vaatii Suomen kirkollishallituksen luvan perustamiselle ja aloittamiselle. Laissa ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006/985 sanotaan kyseisen lain 7 §:ssä: “Hiippakuntiin voi kuulua seurakuntien lisäksi luostareita. Luostarin perustamisesta ja lakkauttamisesta päättää hiippakunnan piispan esityksestä kirkollishallitus.”

Sitten ovat erikseen erilaiset yhteisöt, joita voi nimittää tässä tapauksessa vaikka veljesyhteisöiksi. Sellaisiahan on Suomessa ollut ja on yhä, mm. Kirkkonummen Jorvaksessa yksityinen Pokrovan-yhteisö, jota pappismunkki Hariton - entinen ravintoloitsija Hariton Tuukkanen - johtaa perustamansa säätiön tai jonkin vastaavan elimen kautta. Sellaisen perustaminen ei vaadi mitään erillisiä kirkollisia lupia, mutta ei se silloin voi myöskään olla virallinen osa Suomen ortodoksista kirkkoa eikä saa avustusta toimintaansa kirkolta, vaan hoitaa taloutensa itse omin keinoin. Kirkon opin mukaista toimintaa siellä toki saattaa olla ja onkin, mutta se ei kaikilta osin ole kirkon hierarkkien käskyvallassa eikä kirkon omistuksessa.

Kesäkuussa uutisoitiin Ortodoksi.netissä, että samantapainen yhteisö on perustettu Helsingin Vuosaaren Kallvikiin Sofian kulttuurikeskuksen yhteyteen ja sitä nimitettiin jopa Sofian luostariksi. Hiippakunta tiedotti asiasta seuraavasti:
"Helsingin Vuosaaressa käynnistyi maan eteläisin ortodoksinen luostari. Uuteen Sofian luostariin vihittiin viime viikolla luostarielämään pappismunkki ja nunna. Syksyyn mennessä laajempaan yhteisöön tulee kuulumaan kymmenen henkilöä. Luostari sijaitsee Sofian kulttuurikeskuksessa meren rannalla Kallvikissa, itäisessä Helsingissä. Luostarin johtajana alkuvaiheessa toimii metropoliitta Ambrosius."

Ilmoitus aiheutti hienoista hämminkiä varmaankin siksi, että yhteisöä nimitettiin luostariksi ja sen johtajana toimi ortodoksisen kirkon Helsingin hiippakunnan piispa. Samoin hämmennystä aiheutti tieto siitä, että yhteisö onkin ortodoksisen perinteen ja kanonien vastaisesti ns. sekaluostari - siis luostari , jossa asuu sekä munkkeja että nunnia.

Toinen syksyyn 2012 ajoittunut luostarihanke tuli Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljeskunnan taholta, kun he ilmoittivat perustaneensa Athosvuoren perintöä vaaliva säätiön ja sen nimissä olivat ostamassa Hämeenlinnan kaupungilta Lammilla sijaitsevan Ronnin vastaanottokeskuksen. Säätiö ilmoitti tiedotteessaan, että perustettu Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö etsii nyt Etelä-Suomesta omiin tarkoituksiinsa sopivaa kiinteistöä toimintakeskuksekseen. Mahdollisesti hankittavaa aluetta on tarkoitus vähitellen muokata niin, että se heijastaisi Athosvuoren miljöötä myös ulkoisesti. Toimintakeskusta on tarkoitus pitää yllä talkoovoimin ja toimittaa siellä päivittäin jumalanpalveluksia kulloinkin käytössä olevin voimin. Säätiön alueelle voi aikanaan myös syntyä Athoksen hengessä toimiva luostariyhteisö.

Kumpikin uutinen aiheutti yllättävän paljon keskustelua ja yllättävää kyllä - samalla myös vastustusta. Miksiköhän? Myös viralliset kirkon tiedotuskanavat selvästi yskähtelivät ja eivät oikein tienneet, miten asiasta pitäisi tiedottaa. Eikö ortodoksisuuden ja kilvoitteluperinteen leviäminen pitäisi olla iloinen ja hyvä asia piskuisessa kirkossamme, vai liittyikö siihen mahdollisesti muita sivujuonteita. Mene ja tiedä!

Seuraava keskustelubuumi tulisikin sitten munkkeuden luonteesta, kun munkkidiakoni Serafim Seppälä vihittiin pappismunkiksi ja hän ei kuulu enää Valamon luostarin veljestöön vaan elää maailmassa ja on töissä. Onko munkki tai nunna, joka elää maailmassa ja käy jopa vielä työssä, oikea munkki tai oikea nunna? Kenpä meistä lienee oikea ihminen tuota arvioimaan! Siksi en ota asiaan sen suuremmin kantaa, sillä näin on ollut ja tulee varmasti jatkossakin olemaan. Meillä vain helposti romantisoidaan liiaksi luostarielämää ja munkkeutta ja siinä ohessa asetetaan heidät sellaiseen asemaan, joka ei oikein aina vastaa ilmeisesti todellista kuvaa luostarin asukkaasta. Munkkeus lienee suurimalle osalle protestanttista Suomea asuttavia ihmisiä melkoinen mysteeri ja salaisuus, romanttinen haave, josta helposti jokaiselta löytyy oma ihannemallinsa ja ideaalinsa.

Ei tämä keskustelu luostareista ja niiden asukkaista ole kuitenkaan vielä päättynyt. Paljon tullaan vielä vääntämään tahkoa asian ympärille ja viimeisin "virtaus" asian jauhamisessa on keskustelu Sofian - siis Pyhän Viisauden - luonteesta ja hahmosta. Uusin yhteisöhän on nimeltään Pyhän Sofian (eli Pyhän Viisauden) luostari ja se vietti kappelinsa ja luostarinsa praasniekkaa 1.9. Nyt pohditaan, mikä on Pyhä Sofia, miten tämä sijoittuu "kirkolliselle kartalle" niin ikonografiassa kuin kirkollisten tekstien osalta, onko Sofian ikoni kanoninen ja oikea, harhaillaanko Sofia-opissa jo hieman harhaopinkin puolella vai missä oikein mennään, jne. jne. Mielenkiintoista on aikanaan nähdä lopputuloskin. Mutta tässä vaiheessa pitänee sanoa: Kyllä maailmaan puhetta mahtuu!
*
Ihmeellinen olet Sinä, Jumala, ja ihmeellisiä ovat Sinun tekosi ja tutkimattomia Sinun tiesi. Sinä olet Jumalan Viisaus, täydellinen persoona ja voima, Hänen kanssansa yhtä aluton ja iankaikkinen teoissasi. Sen tähden Sinä tulit jumaluuden muuttumatta miestä tuntemattomasta Äidistä kaikkivoimallisessa vallassasi maailmaan etsien luotuasi, jonka olit ihanaksi tehnyt. Sinä, muuttumaton, hallitset rajat ja ajat meidän pelastukseksemme. Sen tähden me huudamme Sinulle: Oi hyvä Herra, kunnia olkoon Sinulle.
(Kyprianoksen runo syyskuun 1. päivän mineasta)
HAP
internetääliö

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

67. Kyllä tämä tästä

Sveitsin kodistani avautui huikea näkymä Jura-vuorille.
(Kuva © Nettihoukka/HAP)
Taas välipalana teksti Sveitsistä vuoden 2000 tammikuulta. Siihen aikaan kun kirjoitti "blogia" - mitä nimeä ei silloin tunnettu - osa kirjaimista, ns. skandit, piti kirjoittaa html-koodilla, jotta ne näkyisivät oikein Internetissä. Toista on nyt.

Tuohon nettikieleen pitää aina kääntää käsin kaikki supisuomalaiset äät ja ööt omiksi koodeikseen, jotta ne sitten näkyvät Internetissä ja eritoten tällaisessa amerikkalaisen palvelimen kautta toteutetuilla sivuilla. Olen viime aikoina huomannut, että suomenkielessä on runsaasti noita molempia kirjaimia. Otsikossakin 5 kappaletta!

Tänään sitten pääsin vihdoin lääkärille. Harjoittelin 'tohtori Persiitä' huolella autossani sinne mennessä, jotta tarvittaessa osaisin sanoa sen oikein. Tohtori Bergier olikin ihan ok-tyyppi ja vierailu siellä antoi itseluottamusta minulle oman englanninkielen vääntämisessäni. Osasin nimittäin paremmin englantia kuin Dr. Bergier.

Kun sain tuon tohtorin nimen ja puhelinnumeron, ko. henkilö kirjoitti siihen myös toisen nimen: Eysins. Ajattelin, että mahtaa olla joku aasialainen tuo tohtori, kun on tuollainen etunimi. Selvisihän tuokin: etunimi oli Marc-Henry, ihan sveitsiläinen tyyppi ja Eysins oli sen kylän nimi, missä hänellä oli vastaanotto. Vielä hapuilee tuo Hannun ranskan kieli!

Systeemit terveydenhuollossa ovat ainakin tähän astisella kokemuksella osoittautuneet melko konservatiivisiksi. Ihmiset käyttävät yksityislääkäreitä, joitten odotushuoneiden lehtien ajanmukaisuudella ja laadulla sekä määrällä voi mitata myös käynnin lääkärilaskun suuruuden.

Kaupassakin tuli taas käytyä Ranskassa, nyt on sitten leipää riittävästi, sillä löysin taas sitä hyvää leipää. Laitoin nimen muistiin (Pain au Son) ja otin samalla yhden ylimääräisen pakkaseenkin.

Menuun kuului tänään myös kyljyksiä ja pitihän niihin jotain mausteita ostaa, ainakin nyt pippuria. Pippuri, pepper - mitähän ranskaksi - ei löytynyt. Mitähän olikaan valkoinen (valkopippuri) tai musta (mustapippuri)? Onneksi tuli joskus käytettyä Porvoon lankkua (Bordeaux Blanc) ja Mustaa Napoleonia (Napoleon Noir) ja sieltä löytyi kaksi sanaa, joita kiihkeästi hain maustehyllyn miljoonista purkeista. Tärppäsi. Löytyi Poivre Blanc ja Poivre Noir ja epäilyttävästi näyttivät vielä oikeilta aineilta, ja kun vielä hoksasin, että Moulu on mitä ilmeisimmin jauhettua, niin tehtävä oli suoritettu. Samalla opin ranskaa luonnon menetelmällä. Huomenna näen, olivatko oikeita aineita!

Ruuan osalta on jo muuten kymmenen päivän kuluttua tullut ensimmäisiä vierotusoireita. Että kaipaan hyvää suomalaista kahvia, ruisleipää ja etenkin silloin, kun patonki taas on mennyt korpuksi (sen se tekee täällä todella nopeasti), kunnon näkkileipää.

Muuten! Kyllä olisi muuten kannattanut aikoinaan lukea paremmin biologiansa koulussa (minulla oli sen sijasta lukiossa psykologiaa!). Tuntuu tylsältä katsella suomalaisittain ajatellen eriskummalliseen aikaan tammikuussa lukuisia lintuja, kun ei tunne kuin jonkun: varis ja närhi ja loput on sellaisia yleisnimiä: tiainen (mikä tiainen?), haukka (mikä haukka?), haikara ja vielä yleisemmin: pikkulintu. Tuli mieleen ystäväni Kaarniemen Erkki, joka osaisi jopa laulaa jokaisen linnun äänellä ja vielä varmasti sveitsiksikin.

P.S. Koko sivulla yli 130 ä-kirjainta ja 10 ö-kirjainta. Kovin suomalaista!

*
Autuaita ovat ne jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.
Herra muista meitä valtakunnassasi.

(Autuudenlauseista)

HAP
internetääliö

tiistai 4. syyskuuta 2012

66. Syksyistä kilvoittelua

Kilvoittelija
(Kuva © veli Martinus, Valamon luostari)

Luetun ymmärtäminen on mielenkiintoinen asia. Jos kirjoitan lauseen "Lasi on puolillaan vettä", joku ymmärtää sen, että vettä on enää puolet jäljellä - voi ei - tai sitten vettä on vielä puolet jäljellä - jippii. Tai hieman vaikeampi pulma: jos kirjoitan, että kirkon tilanne on vakava, niin tarkoittaako se siis vakaata vai huolestuttavaa, riippuu lukijasta, hänen kulttuuritaustastaan ja ymmärryksestään.

Siksi en suuremmin välitä, miten joku tekstini ymmärtää, kun kirjoitan tätä kuitenkin pääasiassa itselleni ajanvietteenä, koska en puolukoiden poimimiseenkaan lievästi puna-viher-värisokeana oikein pysty. Tästä johtunee myös se, etten suuremmin ryhdy sanojani selittelemään. Ymmärtäköön jokainen ne haluamallaan tavalla ja käyttäytyköön sitten sen mukaisesti. Näin vaikuttaisikin viimeaikaisten reaktioiden perusteella tapahtuneen. Aikaisemmin leipätyössäni monessa liemessä keitettynä, se ei suuremmin ole ainakaan vielä hätkäyttänyt elämääni. Mukavaa on ollut kuitenkin saada palautetta, oli se sitten risuja tai ruusuja, vaikka kai nuo myönteiset palautteet kuitenkin enemmän itsetuntoani hivelevät.

Jossain vaiheessa hieman häiritsi se, että Nettihoukkana en voi joidenkin mielestä sanoa, mitä ajattelen. Jotkut katsovat, että sanon asioita vielä jonkin aikaan riippakivenä olevan luottamustehtäväni tai sen instituution edustajana tai sitten sanomisiani laitetaan vapaaehtoistyönäni tekemän sivuston mielipiteiksi ja ihmetellään ääneen, onko tuo sivusto todella tuota mieltä. Ei välttämättä ole, mutta minä olen. Ja nämä ovat kaksi eri asiaa. Minullakin on oma elämä, niin kuin sinullakin pitäisi olla.

Tuo elämänsä haltuun ottaminen on muuten myös asia, josta olen paasannut aikaisemmissa harhoissani. Helposti käy niin, että tällaisten hengettömien sosiaalisten medioitten välityksellä alkaakin elää jotain toista tai peräti toisen elämää ja koko ihmisen persoonallisuus saattaa muuttua. Entisestä lupsakasta ja välittömästä ihmisestä tulee tiukkapipo niuhottaja tai joskus jopa (toivottavasti) myönteisestikin entisestä erakosta ja syrjään vetäytyneestä väliinputoajasta tuleekin kaikkien kaveri. Toki tuohon jälkimmäiseenkin sisältyy suuri mahdollisuus pudota "Internetin mustaan aukkoon" ja hävitä ihmisenä olemattomiin. Siihen viittasin mm aikaisemman harhani (40. Oikeaa elämää) kuvassa Facebook-kaverin hautajaisista.

Tällä hetkellä elämäni soljuu omalla painollaan eteenpäin vauhdilla, siltä se kai useista eläkeläisistä tuntuu. Ei niinkään kalenterimerkintöjen vuoksi, vaan ajan rajallisuuden vuoksi. Kuolemaani on vähemmän aikaa kuin syntymääni. Olen jo aikaa sitten tehnyt kalenterien osalta päätöksen, että mahdollisimman pian olen siinä tilassa, jolloin vain kolme tahoa määrittelee: minne, milloin ja miksi menen. Tahot ovat: Jumala, lääkärini ja minä. Kaikki muut tahot voin joko kohteliaasti sivuuttaa tai mielenkiinnolla vastaanottaa, ihan miten kulloinkin tuntuu. Ainakin nyt vajaan kolmen vuoden kokemuksella tuntuu hyvältä. Virtaa on vielä riittänyt joihinkin "ylimääräisiinkin rientoihin", vaikka monia esitelmä-, alustus- ja luentopyyntöjä olen jo torjunutkin. Joitain olen kyllä hyväksynytkin jaksamiseni mukaan.

Nyt suunnittelen paria alustusta ja matkaa Romaniaan, joten siinä riittää puuhaa kylliksi vanhalle miehelle syksyksi. Aina, kun väsy iskee, menen vunukoitteni luo lataamaan patterini. Heidän aito ilo ja hyväksyntä ovat voimani lähteinä. Tosin heillekin näyttää varttuvan ikää ja sen mukana näsäviisautta. Toinen heistä - vajaan neljän ikäinen - kehotti minua jo Skype-puhelussa tässä päivänä muutamana menemään tietokoneeni äärestä ulos kävelemään. Mistähän lie tuonkin oppinut?
*
Herra, suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki, mitä päivä tuo tullessaan. Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi. Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä.
Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.
Kaikessa, mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani. Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi.
Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi enkä aiheuttaisi kenellekään mielipahaa.
Herra, anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma. Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi ja rakastamaan.
Aamen.

(Optinan isien rukous sielunrauhaksi)

HAP
internetääliö

maanantai 3. syyskuuta 2012

65. Kommelluksia riittää

Château de Bossey, majapaikkani Sveitsissä
(Kuva © Nettihoukka/HAP)

Tässä jälleen teksti Sveitsistä vuoden 2000 tammikuulta. Välillä oli vaikeaa, mutta hauskaa.

Tänään täyttyi kuukauden määräaika, jolloin pitäisi ottaa toinen A- ja B-hepatiitin tehosterokotus (lähinnä myöhempää Kreikkaan muuttoa ajatellen). Anu neuvoi lääkärin Nyonista ja sinne sitten ajelinkin, kaunis pikkukaupunki Geneve-järven rannalla, 9 km päässä.

Kun en ollut varannut aikaa lääkärille, ei hän tietenkään ollut paikalla ja toistakaan lääkäriä en siihen hätään löytänyt. Oli siinä saman käytävän varrella kyllä tarjolla urologi ja hammaslääkäri, mutta en oikein kehdannut heiltä mennä rokotusta pyytämään.

Kysynpä vielä uudestaan ja palaan asiaan myöhemmin, ajattelin ja lähdin ajelemaan kotia kohti. Kuinka ollakaan yhtäkkiä silmiini osui kyltti: Clinique privee, varmastikin yksityinen klinikka, kyllä sieltä lääkäri tai hoitaja ainakin löytyy pistoksen antamaan (minullahan oli rokoteaine mukanani Suomesta).

Sisälle, normaalit selitykset, huono englannin vastaanottokyky respassa tytöllä, mutta asia kyllä selvisi hänelle. Olin tullut yksityiseen hullujenhuoneeseen, psykiatriselle klinikalle. Rehellisesti sanottuna kyllähän asia hymyilytti minuakin ja paikalle tullutta toista englanninkielistä henkilökunnan edustajaa, mutta ystävällisesti hän neuvoi minut Nyoniin samalle lääkärille, jota oli jo kerran turhaan yrittänyt.

Onneksi tästä lähettyviltä löytyy toisesta pikkukylästä lääkäri, Dr. Bergier (nimi kuulostaa hassulta ranskaksi äännettynä), pitääpä vierailla siellä vaikka huomenna. Osaa kuulemma englantiakin. Millä kielellähän ääntäisin hänen nimensä!


*

Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Herra muista meitä valtakunnassasi
(Autuudenlauseista)


HAP
internetääliö

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

64. Paaviakin paavillisempi

Syksyisiä kukkia Mikkelissä
(Kuva © Nettihoukka/HAP)
Otsikko on hieman harhaanjohtava, koska ortodoksisella kirkolla ei ole roomalaiskatolisen kirkon paavin kaltaista johtajaa. Ortodoksinen kirkko muodostuu useista paikalliskirkoista ja niiden johtajilla on erilaisia arvonimiä. Yleisin lienee patriarkka, mutta on myös katolikos ja arkkipiispa. Taitaapa jossakin olla yhdistetty arvonimi paavi ja patriarkka, mutta merkitys - siis päämiehen valta-asema - ei ole samanlainen kuin Rooman paavilla.

Tuolla otsikolla ei ole myöskään tarkoitus viitata paaviin ja roomalaiskatoliseen kirkkoon, vaan ortodoksisen kirkon piirissä muodostuneisiin ryhmittymiin ja etenkin kahteen niistä: käännynnäisiin, jolla tarkoitan tässä aikuisiällä ortodokseiksi kääntyneitä siis kirkkoon liittyneitä ja vastaavasti toisessa "vaakakupissa" ns. syntyortodokseihin, koko ikänsä eli syntymästä saakka kasteessa ortodokseiksi tulleisiin.

Nämä kaksi keinotekoista ryhmää erotellaan usein ja heitä arvioidaan erilaisten tapojensa ja käyttäytymisensä vuoksi. Minäkin lienen harhoissani syyllistynyt jossain määrin tähän - ainakin kun kirjoitin uusista aatteista kirkossamme. (Harha 57: Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut) Siksi pitänee perustella itselleni omaa näkemystäni, etten syyllistyisi mihinkään syrjintään ja olisi suvaitsematon.

Kirjoitin siellä:
"Yhä useampi aktiivinen kirkon jäsen on myöhemmällä iällään jäseneksi liittynyt, tuore ortodoksi, siksi usein hieman "uskossaan kiihkomieleinen", "ortodoksia ortodoksisempi", mutta myös uskostaan enemmän tai vähemmän aidosti kiinnostunut."

Tuo "uskossaan kiihkomielinen" tai "ortodoksia ortodoksisempi" voisi kai jotenkin viitata tuohon otsikkoonkin. Onko siis oikeasti näin?

Olen aika ajoin törmännyt mielipiteitäni julkisuuteen tyrkyttäessäni siihen, että joku on sen tylysti torjunut tai jopa tuominnut. Viimeksi näin kävi eräällä ylläpitämälläni Fb-sivulla, jossa muunuskoisten mietelauseet tyrmättiin tyhjänpäiväisenä pakangurujen höpinänä, jotka pitäisi korvata ortodoksisten pyhien kirjoituksilla. En tunne tuota "tyrmääjää", mutta pian joku toinen minulle tuntematon väitti tuolla samalla areenalla hänen olevan "luterilainen käännynnäinen". En tiedä, miten on, kuka hän on, eikä minua itse asiassa asia suuremmin kiinnostakaan. Vastasin tähän tilanteeseen tarinalla, kun en muutakaan voi. Tarina oli seuraava:

"Taivaaseen oli jostain syystä päässyt tutustumaan kaksi vierailijaa, intialainen sikhi ja afganistalainen burkhaan pukeutunut nainen. Pietari esitteli ylpeinä taivaan eri osastoja, kertoen samalla, että tuolla ovat helluntailaiset ja tuolla katolilaiset ja tuolle ne ja ne ja ne. Sitten he saapuivat eräälle ovelle ja Pietari pysähtyi ja sanoi vieraille: "Tämän huoneen läpi pitää mennä sitten oikein hiljaa ja huomaamatta." Vieraat ihmettelivät: "Miksi?" - "No," Pietari vastasi, "siellä ovat ortodoksit ja he kuvittelevat olevansa täällä yksin."

Mitä tästä voisi siis päätellä minusta, Nettihoukasta? Olenko siis "taivaita syleilevä" liberaali vai "tiukkapipo" konservatiivi, vai muuten vaan houkka? Blogini selitysosassa sanotaan, että tämä on "blogi, jossa voin tarvittaessa laskea liikoja höyryjä ulos, kun paine käy riittävän suureksi muualla. Saattaa täällä seassa olla joskus asiaakin." Joten olkoon siis noin. Tekstejäni nimitän kyllä yhä Nettihoukan harhoiksi, vaikka siitäkin on jo valitettu.

Tunnen useita "käännynnäisiä" ja käsitykseni heistä on yleensä myönteinen. Samoin voin sanoa "syntyortodokseista". Heitäkin tunnen useita ja käsitykseni heistäkin on yleensä myönteinen. Kumpaankin ryhmään mahtuu niitä, joista voisi halutessaan narista ja valittaa, mutta asia ei useimmiten kuitenkaan silläkään korjaannu.

Maailma on muuttunut hirmuisesti ja ihmiset sen mukana. Olivatpa he sitten ortodokseja tai vaikka minkä muun aatteen kannattajia. Maallistuminen jyrää melkein kaiken ja sen jyrän alta säästyneet elävät, miten elävät - liberaalisti tai konservatiivisesti. Itse arvostan paljon näiden myöhemmällä iällä ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden aktiivista otetta omaan kirkkoomme. He ovat usein - ei tosin aina - aidosti kiinnostuneista kirkosta ja uskosta ja tekevät sen eteen usein huomattavasti enemmän, kuin aina kirkkoon kuuluneet, siihen tottuneet ja "rutinoituneet ortodoksit", joista melkoinen osa ei oikeastaan edes tunne omaa kirkkoansa ja sen oppia.

Kirjoitin tuossa em. harhassani muutoksen tuulista mm. että " se näkyy asioina, aatteina, tapoina, käytäntöinä, joita enemmän tai vähemmän pakolla tai vapaaehtoisesti uitetaan ortodoksiseen uskoon." Tästä en pidä, ovatpa sitten tällaisten muutosten tuojina uudet tai vanhat ortodoksit. Muutoksia tarvitaan, niitä tehdään, mutta ei uskon perusasioissa, dogmeissa ja vakiintuneissa perinteisissä kirkollisissa ja uskonnollisissa käytänteissä. Raamatun tekstejä ei enää lueta yksinomaan tuohuksen valossa, käytämme toki jo sähkölamppujakin. Tekstin voi lukea kirjasta tai iPadilta (tietokoneesta) ortodoksisen opin siitä muuttumatta.

Se mihin monet ortodoksit - olivatpa sitten syntyperältään sitä tai myöhemmin liittyneitä - syyllistyvät on se, mitä kirjoitin ja mistä yhä purnaan: "Monia uskomme perusasioita ja käytäntöjä aletaan pitää outoina, nykyelämälle vieraina ja niitä halutaan muuttaa nykyaikaisimmiksi, paremmin meille nykyihmisille sopiviksi. Helppous ja vaivattomuus astuvat kilvoituksen ja vaikeasti saavutettavuuden tilalle. Monet nykyaikaiset "ismit" astuvat teologian ja oman kirkkomme uskonopin ja Tradition tilalle: feminismi, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, liberalismi, jne." Tällaista toimintaa en hyväksy, vaan pidä sitä kirkollemme vahingollisena.

Kovin helposti sanomme, että ne ovat nuo muut, kun tekevät väärin. Siis "käännynnäiset", mutta samanlaisia olemme me "syntyperäiset kantakirjaortodoksitkin". Joten lienee viisainta ryhtyä puhumaan jostain muusta ryhmästä, jotta asia ei kohdistuisi niihin, jotka ovat syyttömiä koko asiaan. Mikä se ryhmä sitten lieneekään. En tiedä.

Kirjoitin tuossa jo edellä mainitussa harhassani myös niistä kirkkomme työntekijöistä, jotka ovat kääntyneet myöhemmällä iällä ortodokseiksi ja valittelin sitä, että heillä on aukkoja "ortodoksisessa historiassaan". Kirjaviisaudella voi paikata jotain puutteita, mutta silloin kun mukaan tulee esimerkiksi turhautumista omaan työhönsä, liiallista rutinoitumista, tunne-elämän muutoksia oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi, riitoja joidenkin kanssa, jne. vanhat aatteet puskevat joskus pelottavalla tavalla läpi ja aiheuttavat helposti suurtakin hämmennystä - riippuen tietysti esittäjänsä kirkollisesta asemasta ja tehtävästä.

Silloin kun normaaliin elämään kuuluvat erilaiset huolet, sairaudet ja muutokset elämässä myllertävät kirkonkin työntekijöiden elämässä, pitäisi meillä olla jonkinlainen turvaverkkojärjestelmä pitämässä huolta siitä, ettei pahoja mokia pääse syntymään ja ihmistä voidaan auttaa. Nyt käy helposti niin, kun huomataan jonkun ihmisen heikkenevän, "klikki" - mikä se sitten milloinkin on, toinen henkilö vai ryhmä - ottaa vallan haltuunsa ja toimii toisen nimissä. Tai ihminen sortuu ja etsii ratkaisuja alkoholista, sairauslomista, lääkkeistä tai muista kirkon kannalta kielteisistä tai ei-toivotuista asioista.

Byrokraattiset työhyvinvointijärjestelmät eivät useinkaan auta, kun ongelma on päässyt riittävän pahaksi. Mihin on kadonnut ortodoksisen kirkon ohjaajavanhusjärjestelmä? Missä ovat staretsit? Toimiiko maallikoiden kohdalla rippi-isän palvelut niin, kuin sen pitäisi? Onko rippi-isäkin ihan "piipussa", eikä pysty auttamaan hädässä olevaa. Monia tällaisia ajatuksia nousee väkisin mieleeni. Mikä lienee sitten todellisuutta? Sinähän sen tiedät!
*
Sinä, joka tunnet ihmisen heikkouden, anna ihmisiä rakastavana ja hyvänä Valtiaana hänelle anteeksi, mitä hän tietämättömyyttään tai halveksunnassa on puhunut tai rajoittuneisuudessaan tehnyt, kaikki tahalliset tai tahattomat synnit. Sinä, joka olet kahlittujen vapauttaja, maahan sortuneitten auttaja, toivottomien toivo ja langenneitten nostaja, vapauta tämäkin palvelijasi syntien siteestä. Sillä ylistetty on kaikki pyhä nimesi Isän ja Pyhän Hengen kanssa, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.
(osa rukouksesta epitimian alla olevien ja itsensä valalla sitoneitten puolesta)

HAP
internetääliö

lauantai 1. syyskuuta 2012

63. Ranskan kielen opettelua


Kotini Petit-Bosseyssa. Asuin keskellä olevassa rakennuksessa sen vasemmanpuoleista päätä.
(Kuva © Nettihoukka/HAP)

Ajattelin siirtää tänne silloin tällöin joitain tektejäni tuolta vuoden 2000 matkapäiväkirjasta. Tässä tuntemuksiani vuoden 2000 tammikuulta juuri kun olin muuttanut Sveitsiin, jossa en ollut ennen ikänä käynytkään.

Kyllä tuo ranska on tuottanut monta hauskaakin tilannetta ja onhan se harmittanutkin, kun ei edes liikennemerkkien tai liikennetiedotuksien (valotaulujen) lyhyitä tekstejä ymmärrä.

Eka viikolla etsimme Petjan kanssa vähälaktoosista ja rasvatonta maitoa, saaliina oli litra iskukuumennettua kestokahvikermaa. Riitti sitä Petjalla kahvikermaa viikon aikana.

Ensimmäisiä kauhun hetkiä ruokakaupassa oli tosiaan huomata, ettei mitään tekstiä ole muulla kielellä kuin ranskaksi tavaran kyljessä. Joissakin harvoissa tuotteissa on löytynyt hollanninkielistä tekstiä.

Seuraavat väristykset aiheutti tietoisuus, että ostaessani ruokaa en voi olla varma, onko se tarkoitettu ihmisille vai eläimille. Onneksi aika monessa paketissa on kuvia ja niitä tässä on pitänytkin tarkkaan tutkia.

Itselläni kun on tämä laktoosiongelma, olisi ihan hyvä saada jotain tautiin sopivaa syötävää. Ostinpa siis sämpylöitä, oikein herkullisen näköisiä. Kyljessä teksti: Pains au Lait ja vielä varmuudeksi alla punaisella Pur Buerre. Hyvinhän nuo maitoleivät, joissa oli vielä ehtaa voita (Pur Buerre) sitten toimivatkin.

Margariini sanaa ei mistään purkin kyljestä löytynyt, olisikohan tarvittu suurennuslasia. Ei muuta kuin kuvien katseluun ja yhdestä rasian kyljestä löytyi leivän kuva. Houkutteleva nimikin oli La Fleurier ja oikeaan osui: margariinia oli ja tarkoitettu myös leiville (Tartines) sekä paistamiseen (Cuisson). Ei tarvinnut paistirasvalla leipiään voidella.

Ranskalaiset perunat löytyivät helposti, kun olivat pakasteessa, mutta sinapin ja ketsupin löytäminen teetätti jo töitä. Onneksi löytyi samanlaisia eli saman näköisiä kansainvälisiä ketsuppipurkkeja ja vielä punaisia täälläkin, eka erä voitettu. Sinappi, mitähän se olisi ranskaksi: senap, sinap tai jotain sinne päin. Ei missään sellaisia sanoja, eikä mitään sinappituubin näköisiä esineitäkään. Mausteita vaikka minkälaisia ja omituisin ranskalaisin tekstein. Joku näytti kyllä ihan sinappipurkilta eli sellaiselta lasilta. Aivan kun ennen muinoin Suomessa, kun kerättiin juomalaseja. Mutta tekstit oli kyljessä vaikka mitä ja monenlaisia, sisällön värikin hieman arvelutti.

Pitkän harkinnan jälkeen päätin riskeerata ja otin yhden purkin, jossa oli vähiten tekstiä, pelkästään sana: MOUTARDE ja voila, kotona katsoin sanakirjasta, sinappia se oli. Vielä en ole maistanut, joten makukokemus puuttuu.

Edellisen perusteella ymmärtänet, että kaupassa käyntiin on syytä varata aikaa ja kärsivällisyyttä. Joku varmaan kysyy: Miksi et kysy muilta ihmisiltä ? Kysyin ja olen kysynyt monta kertaa, mutta eivät ranskalaiset muuta kieltä suostu puhumaan, en tiedä osaavatko. Kun luottokortti ei toimi kassalla, en minäkään suostu puhumaan muuta kuin suomea ja aina on tavarat saatu, rahalla!

Olen oppinut käymään kaupassa Ranskan puolella. Siellä olevaan kauppaan on kotoa matkaa noin 5 km ja ruoka on selvästi halvempaa siellä. Tullimuodollisuudet ovat vähäisiä, kymmenestä käyntikerrasta minut on pysäytetty kerran Sveitsin tullissa ja kysytty passia. Sekin tehtiin varmaan siksi, koska olin ajellut joka päivä rajan yli ja eivät tunnistaneet autoni kansallisuutta rekisteristä (minulla ei ole FIN tarraa autossa) ja halusivat selvittää kansallisuuteni. Suomalainen, voila, anna mennä!

Vielä minulla haasteita riittää kauppareissuille. Olen joka kerran yrittänyt etsiä juustohöylää, huonolla menestyksellä. Monenlaisia minulle täysin tuntemattomia keittiövempaimia siellä on, muttei juustohöylää. Mutta jospa se sokea kanakin...
*
Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Herra muista meitä valtakunnassasi.

(Autuudenlauseista)


HAP
internetääliö