tiistai 20. marraskuuta 2012

94. Marraskuisia mökötyksiä, epilogin prologi

Omakuva marraskuisena aamuna.
Kukahan lie keksinyt, että Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen vuosittaiset kokoukset pidetään marraskuussa. Kuussa, joka on loskaisin, harmain ja pimein kuukausi koko vuonna. Ajanjaksona, jolloin päivänvaloa ja sen tuomaa iloa, riemua ja hyvää mieltä saa etsimällä etsiä, ja jos sen löytää, se on varsin lyhytaikaista. Pimeänä syksynä, jolloin me ihmiset koemme eniten masentumisia ja mahdollisesti teemme eniten itsemurhia tai muita hirveyksiä ja olemme kaiken kaikkiaan erittäin äreitä ja joskus jopa vihaisia. Karhutkin menevät talviunilleen, pois tällaisesta harmaudesta ja loskasta. Ja viisaat eläkeläiset muuttavat etelän lämpöön.

Mutta itsepähän ovat tällaisen kokousajankohdan valinneet - keitä siis lienevätkin - ja ainakin minä olen näin marraskuussa, jos nyt en yhtenään mököttävä, niin ainakin usein äreä ja ajoittain lähes vihainen kuten se karhu, joka ei päässyt talviunilleen. Tosi "mukava" lähteä sellaisella fiiliksellä kirkolliskokoukseen "vaikuttamaan", mutta erityisesti omaksi ja varsinkin - näin arvelen - eräiden muidenkin suureksi iloksi ja riemuksi: viimeisen kerran.

Samalla näyttää vahvasti siltä, että jotkut todelliset kirkolliset vaikuttajammekin - jos nyt yhtään mediaan on uskominen - ovat olleet ja saattavat yhä olla imagollisesti epäedullisimmillaan näin myöhäsyksyllä, kaiken piiloon peittävää talven valkoista huntua odotellessaan. Kaiken kaikkiaan tuonne kokoukseenkin näyttää kummasti kertyneen erilaisia marraskuisia, synkän oloisia, jopa loskaisia paineita, ja siksi uskon, että kokouksesta tulee vähintään mielenkiintoinen, ellei jopa hulvaton.

Asialistalla on viime vuosina kirkolliskokouksissa jatkuvasti nähty kirkkomme "ykkösjuttu" - ja joskus tuntuu, kuin siitä olisi joidenkin mielestä tullut kirkon ydintehtävän: evankelioimisen ja ihmisten pelastamisen sijaan - yksi meidän oman ortodoksisen kirkkomme tärkeimmistä asioista. Siis tämä oman museomme rahoittaminen köyhtyviltä, irtisanovilta seurakunnilta ja kirkon jäseniltä kerätyillä rovoilla. Kun katsoo talouslukuja, paljonko museoon on rahaa vuosien mittaan syydetty, ei voi kuin jälleen kauhistua. Viime vuosina miljoonia euroja ja tästä eteen päin miljoonia euroja. Mahtaa olla tärkeä paikka tuo museo! Kannattaa muuten käydä katsomassa sitä, jos et ole vielä nähnyt. Tosin sisälle ei pääse vielä (muistaakseni vuonna 2009 alkaneen) remontin takia muutamaan vuoteen, mutta kyllä sitä passaa ulkoakin katsella.

Luulen, että kokouksessa palataan vielä toiseenkin kirkkomme "lempilapseen", Valamon luostariin ja sen johtajakysymyksiin ja muutamaan muuhunkin viime aikoina luostarin katveessa muhineeseen asiaan. Niistäkin on viime vuosina turistu kabineteissa ja hehkuteltu mediajulkisuudessa ihan riittämiin ja asia ei ole oikeastaan sen kummemmaksi muuttunut, ehkä nyt joskus on astuttu askel sivuun vai liekö ihan peruutettu. Olisi muuten koko asia voitu jo jättää kokonaan syrjään, jos minulta olisi kysytty. Eivät kysyneet!

Yksi mielenkiintoa herättävä ja paljon aikaisemmissa kokouksissa vuosien varrella keskustelua ja paperia tuottanut ikuisuusaihe on varmasti myös "oman Iisakin kirkkomme rakentaminen", eli kirkon keskushallinnon uudistusprosessi, jossa aina aika ajoin - "Vestigia terrent" - jäljet pelottavat. Näinhän sanoi kettu Quintus Horatius Flaccuksen sadussa, kun kaikki jäljet näyttivät johtavan leijonan luolaan, mutta eivät sieltä poispäin. Minulle niin sanoi Kaarlo "Osteri" Virtamo, ikimuistettava William Conradin alias Frank Cannonin näköinen ja oloinen Joensuun lyseon historianopettaja 1960-luvulla opettaessaan latinalaisia lentäviä lauseita historian läksyjen ohessa tuossa maineekkaassa klassillisessa poikalyseossa.

Välillä tuntuu näitä nykyisiä kirkon uudistusasioita katsellessa, että tarkoitus on myös teljetä - ainakin kuvainnollisesti - vanhenevia, nukahtelevia päättäjiä ja vaikuttajia norsunluutorneihinsa puuhastelemaan milloin minkäkinlaisten askartelujen ja origamien parissa. Tai sitten yritetään saada heitä jäämään vaikka eläkkeelle, jotta heiltä silloin voitaisiin "vapauttaa" valtaa, oli se sitten hallinnollista, kanonista tai toiminnallista, ja jakaa se sitten kavereitten kesken milloin kanttoreille, juristeille ja pääkaupunkilaisille tai mahdollisesti muille uusille perustettaville kovapalkkaisille päälliköille, joita houkan mielestä on tässä byroossa jo ihan liikaakin näin pienelle, vähäväkiselle kirkolle ja näihin taloudellisiin resursseihin suhteutettuna.

Näinköhän se meni? Vai olenkohan sittenkin ymmärtänyt tuonkin asian taas aivan väärin! Saattaa hyvinkin olla, että minäkään en vanhana miehenä ole ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Minulla kun ei ole legioonaa sihteerejä tai muuta liehittelijöitä ympärilläni herättelemässä ja mielipiteitä kirjoittamassa sekä sanoja suuhuni työntämässä, eli kauniimmin sanottuna asioita selvittämässä ja selittämässä, siksi on ihan hyvä mennä ihan itse kuuntelemaan se vielä kerran kirkolliskokoukseen. Siis miten se ihan oikeasti onkaan hoidettu, kun ainakin jossain vaiheessa vaikutti, että uudistus olisi haluttu hoitaa toisin kuin kirkolliskokous sen halusi ja päätti. Siispä katsotaan nyt. Kysehän saattaa taas olla vain menettelytapaerosta tai sitten minä en tosiaankaan ole ymmärtänyt enää tätäkään asiaa ja siksipä pohtimani tulevat henkilökohtaiset ratkaisuni alkavat vaikuttaa todella oikeilta teoilta tässä tilassa ja tilanteessa.

Luulen kuitenkin, että olisi ihan hyvä laittaa samoilla rutinoilla äskettäin vanhaksi ja osin vääräksi havaittua kirkon lainsäädäntökin vastaamaan tuota uutta, ilman lainsäädäntöä luotua systeemiä. Nyt tosin näyttää hieman oudolta julkisuuteen, kun puuhun on menty väärin päin, persaus edellä: ensin on tehty ja toimittu, ja nyt sitten muutetaan jälkikäteen lakia ja säädöksiä vastaamaan tehtyjä ratkaisuja. Voihan olla, että tässä kaikessa on sitten jotain hyvääkin, koska tämän jälkeen ylimmän laillisuuden valvojan ei toivottavasti tarvitse enää puuttua näiden vanhentuneiden tai ajastaan jäljessä olevien ja joidenkin mielestä kaiketi myös virheellisten lakien vuoksi tehtyihin rikkomuksiin, tai meillä niitä taidetaan nimittää nykyään tosiaankin vain menettelytapavirheiksi. Siis toivottavasti ei, ainakaan näissä korjattavissa asioissa, muista en sitten tiedä. Tai en minä kai tiedä tuosta puheena olevastakaan, jos ihan tarkkoja ollaan. Kunhan houkkana lämpimikseni turisen.


Mutta on sinne kirkolliskokoukseen muutenkin mukava mennä, vaikka rankkaa työtä se tällaiselle vanhukselle jo tosin on. Kuitenkin siellä näkee taas monia ihania ihmisiä oman elämän varrelta. Aktiivisia ortodokseja ja kirkkomme eteen todella hyvää työtä tekeviä, seassa tosin joitain, jotka eivät vielä ole ihan vielä ymmärtäneet taikka sitten joitain, jotka ovat jo aikaa sitten unohtaneet, miksi siellä kokouksessa ovat. Mutta heitäkin on mukava tavata ja hyväähän monet heistäkin ovat kirkollemme tehneet jossain muualla. Ja onhan siellä tietysti meitä monenlaisia, kuten nyt minäkin. Siksipä - itseni tuntien - lupaan yrittää kaikin mahdollisin tavoin lastata selkäreppuuni mukaan hyvää mieltä ja iloa, ja uskon, että monella muulla on sitä iloa ja hyvää mieltä hieman runsaammin jaettavaksi meille toisillekin, etenkin meille marraskuisille mököttäjille.

Tällä viikolla (vk 47) vietetään muuten mielenterveysviikkoa teemalla: "Voimaantuminen", ja sillä tarkoitetaan ihmisen omaa, henkilökohtaista prosessia löytää omat voimavaransa ja jakaa ne oikein. Ihmisellä on mahdollista löytää voimaantumisen prosessin kautta vahva oman elämän voimantunne ja oma arvo. Silloin havahtuu niihin todellisiin ja oikeisiin mahdollisuuksiin, joita oikea elämä oikeasti tarjoaa hyvinvoinnin lisäämiseksi, saa lisää luovuutta ja valmiuksia toimia perheessä, työssä, yhteisössä ja yhteiskunnassa - kirkossakin. Se on siis varsin tärkeää myös oman kirkkomme piirissä toimiville ja siksi minäkin aloitan mahdollisimman pian tuon voimaantumisen omalla kohdallani, ja yhtenä siihen liittyvänä toimena on tuo ihanalle vapaalle siirtyminen ja toivottavasti siinä ohessa turhan p:n jauhamisen lopettaminen
oman ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Mutta siis vasta, kun sata juttua on täynnä blogissa. Nyt vielä teen erilaisia virtuaalisia mielikuvaharjoituksia ja vien vuosi sitten aloitetun houkkaprojektin loppuun.
Tämä harhani on siis mahdollisesti ja mahdollisuuksieni mukaan seitsemänneksi viimeinen Nettihoukan harha, sillä kuten jo edellä, kaiken varalta ja saadakseni itsenikin sen uskomaan, varmaan ainakin kolmeen, neljään kertaan asian kerroin, Nettihoukka siirtyy mukavampaan todellisuuteen, pois tällaisesta pienten piirien kähminnästä, Tatu Vanhasen lanseeraamasta etnisestä nepotismista ja kaikenlaisesta muustakin aiheeseen liittyvistä epämukavuuksista sekä kirkollisesta bigbrotheriudesta - mitä se sitten lieneekään - iloisempiin asioihin oman elämän piirissä.

Yritän kuitenkin kirjoitella vielä jotain vajaan viikon päästä alkavasta vuoden 2012 kirkolliskokouksesta ja sitten vielä sen jälkeen vihonviimeisen - Nettihoukan harhaisen testamentin - näillä sivuilla, jotta saisin sen tavoitteellisen sata harhaa täyteen. Katsotaan nyt kuitenkin, syntyykö mitään sellaista, josta viitsisi kertoa ja jonka todella viitsisi vielä julkaistakin. Kaikki kun ei ole aina minusta kiinni. Onneksi!



*

Herra, joka siunaat niitä, jotka Sinua ylistävät,
ja pyhität ne, jotka Sinuun turvaavat,
pelasta Sinun kansasi ja siunaa Sinun perintöäsi.
Varjele seurakuntasi täyteys,
pyhitä ne, jotka rakastavat Sinun huoneesi kauneutta.
Palkitse jumalallisella voimallasi heidän kunnioituksensa kunnialla,
äläkä hylkää meitä, jotka Sinuun turvaamme.
Lahjoita rauha maailmallesi,
seurakunnillesi, papeille, valtakuntamme päämiehelle, kaikelle esivallalle ja koko kansallesi.
Sillä jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja
tulee ylhäältä, Sinulta, valkeuksien Isältä,
ja me kunniaa, kiitosta ja palvelusta edes kannamme Sinulle,
Isä, Poika ja Pyhä Henki,
nyt ja aina ja iankaikkisesti.

(Ambonintakainen rukous)


HAP
internetääliö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti