58. Ortodoksisen teologian opiskelijat joukolla mukana vaaleissa

Entäs jos he ihan oikeasti olisivatkin menossa mukaan tuleviin kuntavaaleihin. Meillä olisi silloin porvari- ja sosialistiehdokkaita, vasemmalta ja oikealta, perussuomalaisia, kristillisdemokraatteja, kokoomuslaisia ja mitä kaikkia puolueita sitä onkaan. Muistanenko edes niitä kaikkia! Olisihan se mielenkiintoista, mutta olisiko se moraalisesti oikein tulevilta kirkon työntekijöiltä?

Tuo otsikko taitaa silti olla "hieman" harhaanjohtava. Eivät he liene menossa - ainakaan joukolla - tuleviin kuntavaaleihin, mutta olivat kyllä joukolla mukana äskettäisissä ortodoksisen kirkon seurakuntavaaleissa, ainakin opiskelupaikkakunnallaan Joensuussa. Joitain ehdokkaita menikin jopa läpi paikalliseen seurakunnanvaltuustoon tällaisen melko voimakkaan ja itse asiassa ihan ilmeisen oikeutetunkin keskittämisen vuoksi.

Viime presidentinvaalien aikaan julkaisin Facebookissa kuvan vain toisesta presidenttiehdokkaasta, koska minulla ei ollut kuvaa siitä toisesta ehdokkaasta ortodoksisessa viitekehyksessä. Sain aikaiseksi sosiaalisessa mediassa sellaisen myräkän, että ei tosikaan. Minut - mihinkään puolueeseen kuulumaton, täysin epäpoliittinen houkka - leimattiin välittömästi tuon kuvan esittämän ehdokkaan puolueen jäseneksi. Taustayhteisöni, jossa kuvia julkaisin, revittiin mukaan samaan soppaan ja kyseltiin, onko se todella tuota mieltä. Mukana raivossa oli niin tuntemattomia kuin tuttujakin - ortodoksejakin, vaikka kai suurin osa oli aivan muita. Tutut ortodoksit saivat silloin politikoida mielin määrin sosiaalisessa mediassa, minä en, vaikka en tosin politikoinutkaan. Mutta minulta ei siis suvaittu tällaista, olin siis suvaitsematon. Kirjoitin aiheesta harhankin (nr.11) nimeltään "Suvaitsevaisuuden pakko".

Viime päivinä on saatu lukea netistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta erilaisia kannanottoja politiikkaan mukaan menemisestä lähestyvissä kuntavaaleissa koskien etenkin kirkon työntekijöitä. Tuoreessa muistissa monella on vielä tapaus "isä Mitro", jota reposteltiin kaikissa mahdollisissa medioissa molempien osapuolien (ko. henkilön sekä ortodoksisen kirkon) toimesta ja eri osapuolien julkisuudessa näkymisen eli medianäkyvyyden vuoksi ihan riittämiin. Ilmaista mainosta kyseiselle ehdokkaalle tuli roppakaupalla. Lopputulos kuitenkin ko. henkilölle: kirkon puolelta papillisten tehtävien toimituskielto ja politiikan puolelta keskustelun eli puheen loppuminen aiheesta => ko. henkilön unohtaminen ja asian unohtaminen melko pian sekä kirkon piirissä että ilmeisesti osittain myös puolueen piirissä. Mutta saahan hän tosin kohtuullista palkaa ja kulukorvauksia meppivuosiensa ajalta. Emme tosin taida edes tietää, onko kyseinen meppi toiminut työssään hyvin vai huonosti, kun ns. oma puoluekaan ei taida henkilöstä pahemmin muille kertoa, kun hänhän ei oikeastaan edes kuulu puolueeseen vaan on ns. "sitoutumaton". Tältä ainakin tällaisesta taviksesta tuntuu.

Luulisi tuon episodin opettaneen meille ortodokseille jotain. Ja itse asiassa lukemani perusteella näin lienee tapahtunutkin. Puolueiden värvärit tuskailevat, kun eivät saa ehdokkaikseen ortodokseja, papeista nyt puhumattakaan. Mielenkiintoinen tilanne!

Muistan joskus lukeneeni - jos käyttäisin entisen pääministeri Paavo Lipposen retoriikkaa - jonkun kaunaisen tutkijan tutkimustuloksen siitä ketkä puoluepolitiikkaan haluavat ja ketkä siellä ovat ja vaikuttavat. Muistelen tuon tuloksen olleen melko karua luettavaa. Valtaa puolueissa pitävät sellaiset ihmiset, jotka edustavat pääasiassa alinta tai paria kolmea alinta sosiaaliryhmää. Kun sitä vielä verrattiin (!muistaakseni!) myös älykkyyteen, raaka - täysin huonon muistini varainen - tulos muistaakseni oli, että meitä johtaa kunnissa ja maassamme tyhmin 5% populaatiosta. Voi olla, että muistan väärin, mutta usein tuntuu siltä, että tutkija olisi ollut kuitenkin oikeilla jäljillä, jos olisi tuollaisen tuloksen oikeasti saanutkin. Tai sitten koko asia on ihan houkan harha-ajatuksia.

Tuota "tutkimusta" ajatellen tuntuu helpottavalta ajatella, että ortodoksit eivät lähdekään mukaan politiikkaan. He eivät halua olla yhden liikkeen edustajia, yksien ihmisten, yhden ryhmän edustajia, vaan he ovat kaikkien puolustajia, kaikkien edustajia, joiden tavoite on muualla, muissa arvoissa kuin oman edun tavoittelussa. Voi olla, että ajattelen liian ruusuisesti (varmuudeksi ja oikeusprosessien välttämiseksi pitää sanoa, ettei tällä ole mitään tekemistä pääministerin morsiamen kanssa), ja pidän meitä ortodokseja puhtaina pulmusina ja idealisteina. Sallittakoon se toki tällaiselle houkalle, joka itsekin ressukka toimii kirkkopolitiikassa, missä ei ole minkäänlaisia eroavuuksia puoluepolitiikan ja edellä mainittujen "lainalaisuuksien" kanssa. Samat tosiasiat ne sielläkin jylläävät, prosentteineen kaikkineen. Mutta pian se loppuu - siis ainakin osaltani ja lopullisesti.
*
Pappeus ei suojaa pastoraalisessa työssä vaikeuksilta. Pappi tuntee pitkällisten ihmissuhteiden jälkeenkin lähimmäisiään rajallisesti ja hän joutuu antamaan koko ajan paljon itsestään. Siksi papin työ on kuluttavaa ja työhön ei ole helppo keskittyä. Arvot ja elämä joutuvat usein ristiriitaan keskenään.

Pappi rakentuu hengellisesti, jos hänellä on rippi-isä, esimerkiksi oman hiippakunnan piispa, johon hän voi luottaa ja joka rakastaa häntä. Pappi tarvitsee työohjausta, jotta hän voisi syventää toimenkuvaansa. Lisäksi pappi tarvitsee terapiaa, joka auttaa häntä sietämään oman elämänsä kärsimyksiä.
(isä Pentti Hakkarainen kirjassaan "Kirkko luovana yhteisönä")


HAP internetääliö

57. Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut

Olen näemmä kirjoitellut viime aikoina runsaasti tulevaisuudesta sekä ihmisten ja arvojemme muuttumisesta. Tämän muutoksen olemme huomanneet oman arkisen elämämme lisäksi myös oman Kirkomme elämässä. Vanha fraasi Kirkon ja sen arvojen pysyvyydestä näyttäisi aina välillä horjuvan. Onko todella näin vai onko tunne vain harhaa?

Olen pohdiskellut tuota arvojen ja tapojen muutosta myös suhteessa kirkon työntekijöihin. Mielestäni kirkon työntekijöiden suhde työhönsä ja seurakuntalaisiin, ihmisiin, on muutoksessa, joka mielestäni ei kaikilta osin ole myönteistä. Oli melko lähellä, että olisin kirjoittanut edellä olevaan lauseeseen sanan "työhönsä" tilalle "leipätyöhönsä", mutta viime hetkellä muutin sen pelkäksi työksi, jollainen siitä onkin useimmille kirkon työntekijöille tullutkin. Vanha haukkumanimi "leipäpappi" viittaa kielteisesti leipätyöhön, mutta jätin se joka tapauksessa pois, koska työllä on mielestäni nykyään ihan oma nykyaikainen sointunsa. Työ on työtä ja vapaa-aika vapaata, jolloin ei ajatella työtä, ei tehdä työtä eikä olla mitenkään työn kanssa tekemisissä. Näin myös kirkon työntekijöiden osalla, jolloin vaikkapa viitan päältä ottaminen on symbolinen ele sille, että pappeus tai muu kirkollinen tehtävä "jää naulakkoon" ja alkaa vapaus.

Oliko sitten toisin ennen? En tiedä. Ehkä, siltä ainakin tuntuu. Mutta myös moni muu asia oli toisin. Seurakunta oli erilainen, se toimi toisella tavoin. Ennen se oli hierarkkinen, jäykkä, salaileva, läheinen, täysipäiväinen, oma. Nyt se on osin demokraattinen, liberaali, avoin, kaukainen, osa-aikainen, joskus jopa vieras. Yhä useampi aktiivinen kirkon jäsen on myöhemmällä iällään jäseneksi liittynyt, tuore ortodoksi, siksi usein hieman "uskossaan kiihkomieleinen", "ortodoksia ortodoksisempi", mutta myös uskostaan enemmän tai vähemmän aidosti kiinnostunut.

Valitettavan usein tosin moni on unohtanut, mitä tuli luvattua antamassaan uskon vakuudessa: "Hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja Kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaan ottaen oikean uskon tahdon olla Ortodoksisen Kirkon uskollinen ja oikea lapsi." Miten tuo sitten näkyy?

Se näkyy asioina, aatteina, tapoina, käytäntöinä, joita enemmän tai vähemmän pakolla tai vapaaehtoisesti uitetaan ortodoksiseen uskoon. Usein pontimena muutoksille on sanonta: "Ne kuuluvat nykyaikaan" tai "Emme elä enää 300-luvulla." Monia uskomme perusasioita ja käytäntöjä aletaan pitää outoina, nykyelämälle vieraina ja niitä halutaan muuttaa nykyaikaisimmiksi, paremmin meille nykyihmisille sopiviksi. Helppous ja vaivattomuus astuvat kilvoituksen ja vaikeasti saavutettavuuden tilalle. Monet nykyaikaiset "ismit" astuvat teologian ja oman kirkkomme uskonopin ja Tradition tilalle: feminismi, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, liberalismi, jne.

Jospa tuosta listasta poimisin vaikka yhden asian - tosin joillekin melko suuren - ja katsoisin sitä omalta kannaltani tässä edellä esittämässäni valossa. Feminismi sekä tasa-arvo ja sieltä pulppuavat vaatimukset naispappeudesta. Itse näen asian sellaisena, että vertaan sitä usein synnyttämiseen. Siis on asioita, jotka ovat ja pysyvät, eivätkä muutu, vaikka yhteiskunta ja sen tavat muuttuvat. Mies ei pysty synnyttämään, nainen ei voi toimia pappina. Aivan erilaisia asioita perusteiltaan, toista voi perustella biologisilla tosiasioilla, toista teologisilla arveluilla ja kulttuurihistoriallisilla arvoilla. Silti minulle samanarvoisia perusteina ja tosiasioina. Eikä noiden asioiden muuttaminen mielestäni ole mahdollista ilman suurta väkivaltaa asioiden perusteissa ja niiden muuttamisessa. Samalla pitää myös sanoa, etten tunne minkäänlaista tarvettakaan mennä muuttamaan noita asioita, sillä mielestäni kumpikin asia on kunnossa: niin synnyttäminen kuin oman kirkkomme pappeus.

Naisen asemasta kirkossa on käyty keskustelua varmaan koko kirkon olemassaolon ajan. Tai ainakin siitä on keskusteltu ortodoksisesta kirkosta eronneissa kirkoissa, joiden historia alkaa pääosin noin 1000-luvulla ja jatkui laajempana noin 1500-luvulta alkaen. Naista on arvostettu aina ortodoksisessa kirkossa. Jopa niin, että kaikista kunnioitettavin ihminen on nainen, Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria. Kirkkomme nimitti häntä aiemmin Raamatun sanoin ensimmäisenä ihmisenä "armoitetuksi" (nykyisessä käännöksessä "armon saanut", Luuk. 1:28). Sellaisena Maria tunsi, että tuo hänen armoitettu tilansa tulee kaikissa hänen Poikansa seuraajissa olemaan aina ylistyksen kohteena. Siksi Kirkko onkin aina ylistänyt pyhää Neitsyttä autuaaksi, kaikkein pyhimmäksi, Jumalansynnyttäjäksi, johon arvoon itse Jumala on hänet kutsunut sekä Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän kautta korottanut.

Kristus ei saanut jumaluuttaan syntymällä Mariasta, vaan Hän syntyy iankaikkisuudessa Jumalasta Isästä eroamatta Hänestä. Neitsyt Mariasta Kristus syntyi ihmisyytensä puolesta, mutta tämä Kristuksen ihmisluonto aina yliluonnollisen sikiämisensä hetkestä asti on otettu Jumalan Pojan jumalallisen persoonan eroamattomaan yhteyteen, ja sen kautta tapahtuu siinä Kristuksen ihmisluonnon jumaloituminen. Tämän vuoksi on myös pyhä Neitsyt - Jumalansynnyttäjä - sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä hän ei synnyttänyt ihmis-Jeesusta, joka tuli sitten Jumalaksi, vaan todellisen Jumalan, joka otti Marialta meidän lihamme kanssa samaa olentoa olevan ja sikiämisen hetkellä jumaloituneen lihan. Näinhän Kirkkomme oppi meille on opettanut ja yhä opettaa.

Uskomme on hyvin kiteytynyt meille kaikille tutussa veisussa:
„Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti. Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi, ja serafeja verrattomasti jalompi, Sinua, puhdas Neitsyt. Sanan synnyttäjä, Sinua, totinen Jumalansynnyttäjä."

Kaikki tämä kertoo mielestäni kaiken oleellisen Kirkkomme suhtautumisesta naiseen, Kirkkomme kunnioituksesta naista ja yleensäkin naisia kohtaan. Sitä ei tarvitse enää erillisillä päätöksillä naispappeudesta perustella ja muuksi muuttaa. Jos joku tuntee jostain "maallisesta" syytä tulevansa "maallisten ihmisten" syrjimäksi Kirkossa, se ei ole Kirkon syy.

Meni hieman pitkäksi tuo selitys, mutta menköön, koska asia on vakava ja vaatii siksi varmaan normaalia enemmän selityksiä. Harhauduin samalla myös tuosta alussa mainitsemastani aiheesta: kirkon työntekijöiden suhteesta omaan työhönsä. Osin syitä siihen pitänee hakea hieman samoista eväistä kuin edellä mainitsin: Kirkkoon liittymisen myöhäisyydestä, oman ortodoksisen elämänhistorian vajavuudesta, lyhyydesta sekä kulttuurien erilaisuudesta ja yleisemmin ehkä myös maallistumisesta.

Kirkon työntekijä - on hän sitten piispa, pappi, kanttori, diakoniatyöntekijä, vahtimestari tai mikä muu tahansa - on joskus eksyksissä, jos hän ei ole elänyt kaikkea sitä, mitä opettaa tai minkä parissa työskentelee. Opettamiseen ja työn tekemiseen ei aina riitä kirjatietous ja yliopisto-opiskelu. Joensuun maisterit ovat siis tässä suhteessa joskus ammatillisessa mielessä kehnompia kuin pappisseminaarin pojat (käytän noita nimityksiä, joita ole työntekijöiden kuullut käyttävän). Pappi tai piispa, joka ei ole itse käynyt kriparia, ei ymmärrä kai koskaan oikein sen merkitystä oikein. Pappi tai kanttori, joka on elänyt toisessa maassa (vaikka kuinka ortodoksisen elämän) ei aina ymmärrä suomalaista ortodoksista kulttuuria ja sen arvoja. Siksi kai tuo kaihomielinen tunne entisaikojen (hierarkkisen ja salailevan) käytännön paremmuudesta verrattuna nykyiseen (demokraattiseen ja avoimeen) käytäntöön, tuntuu siltä, mitä kirjoitin edellä.

Mitä asioille sitten pitäisi tehdä? En tiedä. En ole sellaisessa asemassa enkä tehtävässä, että enää osaisin, puhumattakaan että saisin neuvoa näissä asioissa muuten, kuin toteamalla presidentti Koivistomaiseen tapaan, että "tarttis tehrä jotain". Asioita voidaan varmaankin ohjata jonkin verran kirkon työntekijöiden koulutuksessa, mutta se ei riitä. Opiskelijoiden tulee liittyä paremmin, enemmän ja läheisemmin oman seurakunnan elämään. Ennen vaadittiin oman papin suositus, kun pyrittiin pappisseminaariin. Enää yliopistoon ei sellaista tarvita. Kuka tahansa voi mennä opiskelemaan papiksi, kanttoriksi, opettajaksi, riippumatta hänen vakaumuksestaan, uskonsa syvyydestä ja muista perustavaa laatua olevista asioista noissa ammateissa tai sanoisin mieluummin kutsumustehtävissä. Opiskelemaan pääsyyn riittää kirjatietous pääsykokeissa.

Mutta välillä tuntuu oman Kirkkomme piirissä siltä, ettei tällaisille tärkeille ja perustavaa laatua oleville asioille ole aikaa eikä riittävästi halua kaikenlaisten muiden hallinnollisten askartelujen ja puuhastelun ja turhanpäiväisten kinastelujen ohessa. Päättäjien ja todellisten vaikuttajien ja toimijoiden keskuudessa ei pohdita niitä asioita, jotka johtaisivat oman Kirkkomme parhaaseen, tuloksen parantamiseen sen ydinalueella: ihmisten pelastumiseen.
* Jumalan armosta tullessani ortodoksiseen eli yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon annan tämän kirjallisen vakuutuksen, jolla tunnustan ja omaksun kaiken, mitä seitsemän pyhää ekumeenista synodia sekä paikalliset kirkolliskokoukset ovat säätäneet ja rakkaudella omaksuneet. Näin hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja Kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaan ottaen oikean uskon tahdon olla Ortodoksisen Kirkon uskollinen ja oikea lapsi.
(ortodoksiseen kirkkoon liittyvän antama kirjallinen uskon vakuutus)


HAP internetääliö

56. Urbaanit uusavuttomat ja tulevaisuus

Tulevaisuus on aina tuntunut olevan kaukana. Muistan, kun nuorena poikana odotin lähes epätoivoisena, jotta tulisin ajokortti-ikään eli saisin luvan ajaa autoa. Samoihin aikoihin 60-luvun lopulle sijoittui myös ravintolaan pääsynkin odottelu ja lupa ostaa ihan laillisesti ensimmäinen kolmosolut. Molemmat odottelut tulivat ja menivät ja tuntuvat nyt huvittavilta.


Onhan tuohon pitkän ja monivivahteisen elämäni varrelle sitten jäänyt varmaan lukuisia muitakin odotteluja, osa jännittäviä, osa ihan turhia, mutta joka tapauksessa monenlaista odottelua. Jotkut tosin aivan oleellisia ja todella merkittäviä koko elämälleni. Mutta harmi - en ole koskaan ollut mikään hyvä odottelija. Olen luonteeltani kärsimätön, malttamaton ja odottelu tuottaa joskus lähes fyysistä tuskaa.


Tämä "tauti" ei ole vanhetessaan parantunut. Mutta odotteluajat ovat kumma kyllä huomattavasti lyhentyneet. Joskus ei oikein huomaakaan, kun jokin on jo ohi ennen kuin ennätti oikein alkaakaan. Joitakin vuosia sitten odottelin eläkkeelle pääsyä ja se tulikin sitten loppujen lopuksi tosi vauhdilla ja samalla vauhdilla se on jatkanut matkaansa eteen päin ja nyt voi jo sanoa, että on jo monta vuotta eläkkeelle jäämisestä, vaikka ihan tuossahan se vasta oli. Kummallinen tämä ihmismieli.


Tulevaisuus on samalla muuttanut muotoaan noista nuoruusvuosista. Se, mitä silloin ajattelin tulevaisuudelta ja tulevaisuuden olevan, on nykyään näköjään ihan erilaista. Samoin - kuten jo edellä mainitsin - odotteluaika on muuttunut. Kaikki tulee eteen vauhdilla, joskus tuntuu kuin liian nopeasti tulisi. Saisi elämä hieman hidastaa, ihan niin kuin silloin nuorena, jolloin sitä sai odottamalla odottaa, eikä se sitten aina edes tullutkaan.


Nykyään tulevaisuus saattaa olla jopa pelottavaa, kun se ennen oli kiehtovaa. Helposti saattaisi nyt vanhana ajatella, että vaihtaisin tulevaisuuden ehkä johonkin muuhun, kun se ei ennen olisi tullut mieleenikään. Kun tuohon pelottavuuteen sitten yhdistetään oma kärsimättömyyteni, siitä tuleekin sitten mielenkiintoinen coctail.


Kärsimättömyyttäni olen joskus kuvannut toiveella, että voi kun saisin olla koomassa ja jossain paketissa, silloin kun pitää matkustaa jonnekin kauas vaikka ulkomaille. Olen ehdottanut, että minut - kärsimätön hötkyilijä - vaivutettaisiin koomaan, pakattaisiin laatikkoon ja lähetettäisiin sitten vaikka Kreikkaan, jossa herätettäisiin koomasta ja saisin viettää koko loman tehokkaasti ilman liittymäkuljetuksia, lentoja, odotteluja lentokentillä tai muualla.


Kävin muutama päivä sitten Puroniemen leirikeskuksessa, jossa käteeni sattui ONL:n julkaisema lehti 'Tuohustuli' ja sen pääkirjoitus tulevaisuudesta. Ei tuo tulevaisuuden odottelu ole näköjään lehden kirjoituksen perusteella sitten minun nuoruuteni yhtään helpottunut. Mieluumminkin ehkä päinvastoin. Kun silloin omassa nuoruudessani moni asia oli kuitenkin melko suurella tarkkuudella ennustettavissa ja ennakoitavissa, sitä se ei enää ole nykynuorille. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulutusta, työnsaantia, ammattia, avioitumista, lasten tekoa, jne. - siis useita ns. elämän perusasioita.


Nykyään mikään ei taida olla enää varmaa ja ennustettavissa. Kaikessa vallitsee epävarmuus, erilaiset uhat vaanivat matkalla ja maaliin pääsy voi olla vaikeaa tai viedä ihan erilaisten polkujen kautta, kun oli alkuun ajatellut. Vaikka omasta mielestäni annoimme omille lapsillemme oman maailmankuvan ja elämänarvojemme mukaisen kasvatuksen, se ei ole kuitenkaan kokonaan suojannut heitä maailman epävarmuudelta ja arvaamattomuudelta.


Tänään pitää valmistua useampaan kuin yhteen ammattiin, osasta monenlaisia asioita pärjätäkseen maailmassa ja selviytyäkseen vastaan tulleista kohteista ja ongelmista. Mutta samalla, kun noita uusia taitoja on opeteltu, useita muita elämälle tärkeitä vanhoja taitoja on kadonnut, unohtunut, jopa kadonnut. Osasta nykyihmisiä on tullut urbanisoituneita ja lähes uusavuttomia, jotka luontoon joutuessaan saattaisivat kohtuullisissakin olosuhteissa kuolla kylmyyteen, nälkään, janoon tai johonkin muuhun seikkaan, jotka eivät olisi vastaavassa tilanteessa tulleet kysymykseen "entisajan nuorilla".


Samoin heidän - ainakin tällaisen vanhemman ihmisen näkökannasta katsoen - elämisenkin taitonsa ovat osittain kadoksissa tai lienevätkö nekin heikenneet tai vaihtuneet johonkin sellaiseen, jota minä en enää ymmärrä. He eivät aina osaa korjata rikkoontunutta tavaraa, elää säästeliäästi, huolehtia haltuunsa saamastaan omaisuudesta ja nauttia yksinkertaisista asioista kuten vaikkapa luonnosta, luonnon kauneudesta ja luonnossa olemisesta. Juostaan elämysten perässä, jotka turruttavat eläytyjänsä niin, että seuraava kokemus on oltava edellistä voimakkaampi, jotta se edes jotenkin tuntuisi jossakin. Ja kaiken on samalla oltava huippuhygieenistä, tutkittua, selvitettyä ja turvallista. Ja muu joutoaika istutaankin sitten tietokoneen tai jonkin muun samanlaisen vempamen ääressä. Ei näin tietysti ole kaikkien kohdalla, mutta osalla kuitenkin.


Muistan, kun joskus vuosia sitten ajattelimme antaa omille pojillemme jotain, joka olisi kestävää ja tarjoaisi tietoja ja taitoja elämässä selviytymiselle. Siksi veimme heidät jo varhain ja pikkupoikana mm. vaelluksille Lappiin, elämään teltoissa, autiomajoissa, tekemään nuotion ja valmistamaan siellä ruokansa, kävelemään melko pitkiäkin matkoja. Etsimään juomakelpoista vettä ja selviytymään vaikeistakin sääolosuhteista tai maastoista. Luulen, että nuo taidot ovat auttaneet heitä myös urbaanissa ympäristössä. He eivät ole hätkähtäneet omituisuuksia, sietävät hyvin erilaisuutta ja ongelmia ja turvaavat paremmin yhteistyöhön ja ystäviin. Ja jos jotain pitää tehdä käsillä, he tekevät sen: korjaavat, rakentavat, toimivat.


Onneksi tässä pikaisesti muuttuvassa maailmassa on kuitenkin yksi joka on ja pysyy samana vuosi toisensa jälkeen, vuosisata toisensa jälkeen jo vuosituhansien ajan: oma kirkkomme, ortodoksinen kirkko. Siihen on voinut turvata aina niin huonoina hetkinä kuin myös kiitollisina hyvinä hetkinä. Se ei ole hylännyt, se on kantanut ja sieltä on löytynyt aina se turva, jota kulloinkin on tarvinnut.


Muistan erään tarinan, joka kertoi ihmisestä joka kulki Herran kanssa rannalla. Merkkinä siitä rantahiekkaan jäi kahdet jalanjäljet, jotka kulkivat rinnakkain. Sitten ihmiselle tuli vaikeuksia ja ongelmia. Hän katsoi hämmentyneenä jälkiä rannan hiekassa ja ihmetteli ja kysyikin sitä Herralta, että mihin Hän katosi ongelmien hetkellä, koska siellä oli vain yhdet jalanjäljet. Herra vastasi: "Katsohan noita jälkiä, ne ovat syvemmät kuin aikaisemmat jäljet, koska kannoin silloin sinua sylissäni!"


Tuon kantamisen saamme me kaikki tuntea myös nyt odottaessamme omaa tulevaisuuttamme, joka usein näyttää ja tuntuu pelottavalta ja jonne matka ei aina ole helppoa eikä kivutonta. Etenkään vanhana.
* Oi, Kaikkein pyhin Kolminaisuus, Elämänantaja, ota vastaan kiitoksemme kaikista laupeuden teoistasi ja tee meidät kelvollisiksi saamaan hyvyyksiäsi, että käytettyämme antamasi lahjat hyvin, saisimme astua Herramme ikuiseen iloon laulaen voittoveisua: Halleluja, halleluja, halleluja!
(Kiitosakatistos 13. kontakki)


HAP internetääliö

55. Puroniemi forever!

Vuoden 2012 perheleiriläisiä paistamassa nuotiolla makkaraa ja räiskäleitä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olen Rautalammin Puroniemessä, noin seitsemän kilometrin päässä Rautalammin kirkonkylästä Kerkonkosken ja Vesannon suuntaan, missä sijaitsee Ortodoksisten nuorten liiton (ONL) omistama Puroniemen leirikeskus. Leirikeskus on ollut ONL:n omistuksessa jo kauan. Järjestö sai sen tietämäni mukaan eräältä paikkakunnalle evakkoon tulleelta siirtokarjalaiselta ortodoksilta aikanaan lähes ilmaiseksi, ostajien (ONL) odotettiin vain rukoilevan lahjoittajan puolesta tulevina vuosina.


Ennen Puroniemeä ortodoksisella kirkolla oli samanlainen - tai kuten monet sanovat: parempi - leiripaikka Keiteleen Hiekassa, missä oli silloin myös Laatokan saarelta evakkoon siirtynyt Konevitsan luostari. Hiekka menetettiin ja huhut kertovat erilaisista "suhmuroinneista" kaupanteossa. Joka tapauksessa luopuminen aiheutti vuosikymmenien trauman vanhoille sotaa pakoon tulleille luovutetun Karjalan ortodokseille, joiden elämään ja suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumiseen Keiteleen Hiekka oli liittynyt merkittävällä tavalla.


Yhä vielä heidän kuulee kertovan tarinoita kaihomielellä: "Kun silloin kerran Hiekassa ..." Yhä vielä he tuntevat suuren mustan möykyn sisällään, koska Hiekasta piti luopua - ja millaisella tavalla. Hiekkaan jäi evakkoluostarin jäänteet ja munkkien hautausmaa yksityiselle maalle, jonne ei ollut kenelläkään mitään asiaa. Alkuun ei edes hautausmaalle, jonne nykyään jo pääsevät kaikki halukkaat. Mutta yhä vanhat "luostarin rakennukset" ovat vierailukiellossa ja siellä voi käydä vain kutsusta.


Rautalammin Puroniemestä muodostui vuosien saatossa hyvä korvike Keiteleen Hiekalle. Siellä harvakseltaan maatamme asuttavat ortodoksit voivat tavata toisia ortodokseja leireillä. Siellä vietettiin perheleirejä, lasten leirejä, varttuneiden leirejä, kripareita ja monenlaisia yksityisiä juhlia: synttäreitä, häitä ja hautajaisia. Leireillä oli aina ihmisiä ja elämää, elämänkestäviä ystävyyssuhteita solmittiin ja omaa identiteettiä rakennettiin. Jokainen saattoi todeta, ettei ole ainut ortodoksi maailmassa - kuten joskus omalla paikkakunnalla tuntui - vaan ortodokseja on Suomessa muitakin.


Samalla leireillä opittiin valtavasti ortodoksisuudesta, sen tavoista, jumalanpalveluksista ja monenlaisista yhteisöllisistä asioista - ja vieläpä mukavalla tavalla ja mainiossa ympäristössä. Leirikeskukseen saatiin jossain vaiheessa oma pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty tšasouna Korpijärven rantaan. Ennen tšasounaa - joka muuten on vanha tanssilava - jumalanpalveluspaikkana toimi yksi nykyisistä majoitusrakennuksista, ns vaalea majoitusrakennus (joka nykyään on samanvärinen kuin muutkin) lähellä nykyistä päärakennusta ja nuotiopaikkaa.


Nykyisin leirikeskuksessa on kaksi laajempaa majoitustilaa ja päärakennuksessa on lisäksi pienempiä 2-6 hengen hieman modernimpia majoitushuoneita. Rannassa on sauna ihan veden äärellä, rannalta löytyy myös edellä mainittu tšasouna ja kellotapuli. Lisäksi nuotiopaikan lähellä on kota ja vessarakennus. Ihmisiä leirikeskukseen mahtuu paljon, tarkkaa lukua en osaa sanoa, mutta lienee lähellä sataa. Tarjolla on tavalliset leirikeskuksen palvelut ja mahdollisuudet, kuten edeltä osin selviää. Siellä ei saa lämmintä suihkua missään majoitustilassa, eikä siellä ole kuin pari kolme vesivessaa, mutta sitäkin väljemmät huussitilat. Vaikka jotkut luulevat toisin, nuo modernit elinvaatimukset eivät liene kaikille nykyihmisillekään elinehto viettää esimerkiksi viikon loma luonnonhelmassa tällaisissa maisemissa. Ja mikä tärkeintä - hengellisen ravinnon lisäksi Puroniemessä saa myös oivallista ruokaa, joka voidaan tehdä hyvin koneistetussa ja varustetussa keittiössä ja nauttia yhdessä pääsalin isossa salissa.


Leirikeskus tarjoaa todella hyvät mahdollisuuden elää tavallista, mukavaa, huolista vapaata leirielämää toisten samankaltaisten kanssa. Se, jos mikä, on meille - kuten jo edellä sanoin - harvakseltaan maahamme sijoittuneille ortodokseille todella merkittävä asia. Itse olen perheeni kanssa viettänyt leirikeskuksessa kymmeniä päiviä ja öitä, niin suurissa majoitusrakennuksissa kuin pienemmissä majoitustiloissa ja aina on ollut ihanaa. Ketään meistä ei haitanneet puuseet eli huussit eikä suihkujen puute. Suihkut korvasi jokapäiväinen uiminen Korpijärvessä ja saunominen iki-ihanassa saunassa. Kaikki perheemme jäsenet saivat ikuisia ystäviä leireiltä. Leirien jälkeenkin olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä erilaisissa tapahtumissa ja vierailemme usein toistemme luona kodeissakin.


Miksi oikein sitten hehkutan Puroniemen puolesta. No - olen siis nyt pikavisiitillä perheleirillä, joka saattaa olla paikan viimeinen. ONL on kirjoittanut oman toimintastrategiansa uusiksi ja siihen ei enää kuulu tällainen lapsi- ja nuorisotyö. Enää lapsia ja nuoria ei opeteta - mikäli ONL:n toive toteutuu - Puroniemessä, vaan mahdollisesti ympäri Suomea suurten seurakuntien omissa leirikeskuksissa (mm. Lälly, Sikrevaara, Pyhäkangas) ja ehkä joskus myös Valamossa tai joissain ns. kovalla rahalla vuokratuissa leiripaikoissa. Pääasiassa ONL kuitenkin ilmeisesti keskittyy muunlaiseen toimintaan ja tällaiset leirit jäävät enemmänkin seurakuntien omaksi toiminnaksi, johon ONL tarvittaessa lähettää tai etsii työntekijöitä.


Tällaisen linjauksen kautta leirielämän ulkopuolelle jäävät pienet seurakunnat ja niiden jäsenet ja erityisesti köyhät seurakunnat ja köyhät seurakuntalaiset: yksinhuoltajaperheet, työttömät jne. Juuri ne, joille tällainen elämä olisi tärkeää ja ehdotonta. Hehän ovat juuri niitä yksinäisiä harvoja omilla paikkakunnillaan ja kaipaavat oman identiteettinsä vahvistamista tai jopa sen löytämistä.


Tämä kesä lienee kulminaatiopiste, jolloin leirikeskuksen kohtalo ratkeaa. Myydäänkö se kirkon ulkopuoliselle, jolloin sinne ei ole asiaa kenelläkään entisellä käyttäjällä, vai myydäänkö se Puroniemen ystävät ry:lle - leirikeskuksen tueksi perustetulle tukiyhdistykselle - joka jatkaisi leiritoimintaa yhteistyössä niin ONL:n kanssa kuin seurakuntien kanssa ja huolehtisi leirikeskuksen ylläpitämisestä ja siitä aiheutuvista kuluista yhdessä seurakuntien ja kirkon kanssa. Valintakauhassa toisaalla on idealismi ja ortodoksinen usko ja toisella puolen bisnesajattelu ja hyödyntavoittelu. Kumpi voittaa, se nähtäneen piakkoin.
*
Tropari, 4. säv.


Te apostolien korkeimmilla valtaistuimilla istujat ja maailman opettajat, rukoilkaa kaikkeuden Herraa, että Hän soisi maailmalle rauhan ja sieluillemme suuren laupeutensa.


Kontakki, 2. säv.


Horjumattomat saarnaajat, Jumalan julistajat, opetuslapsistasi etevimmät olet sinä, Herra, tehnyt osallisiksi hyvyyksistäsi ja antanut heille levon, sillä heidän työnsä ja kuolemansa ovat olleet otollisempia sinulle kuin polttouhrit, oi ainoa sydänten tuntija.
(apostolien Pietarin ja Paavalin tropari ja kontakki)



HAP internetääliö

54. Mikä olet kuolema?

Olen viime päivinä pohtinut kuolemaa. En kuitenkaan ole masentunut tai mitenkään ahdistunut ja siksi pohtinut tuota asiaa, Ei - luin erästä artikkelia tai itse asiassa käänsin sitä suomeksi ja aloin pohtia kuolemaa, siinä ohessa siis myös omaa kuolemaani.


Kuolema on merkillinen asia. Jotkut pelkäävät sitä, jotkut eivät. Jotkut myös odottavat tai jopa toivovat kuolemaa. Itse en todennäköisesti pelkää kuolemaa - siltä ainakin nyt tuntuu, katsotaan sitten kuoleman hetkellä uudestaan. Mutta en myöskään odota tai edes toivo kuolemaani. Ei - minun on ihan hyvä elää tällä hetkellä tätä elämääni.


Muistan, kun muutama vuosi sitten sanoin omille pojilleni, että nyt olisi hyvä aika vaikka kuolla. Pojat lienevät pohtineet, pitääkö isä laittaa hoitoon. Tosin syyn mielipiteeseeni kyllä sanoin silloin varmaan heillekin: kaikki omat asiani ja suunnilleen myös läheisteni asiat olivat silloin mielestäni melko hyvässä reilassa, tasapainossa ja itse olin melko hyvissä väleissä läheisten ihmisten kanssa, joten olisi ollut ihan hyvä aika vaikka jättää tämä maailma. En sitä silti toivonut silloinkaan, kunhan vain sanoin. Mutta sitten - toinen poika alkoi tehdä vaimonsa kanssa lapsia ja enää ei tehnytkään mieli kuolla. Halusin nähdä lapsenlapseni kasvavan ja kehittyvän. Ja kohta tuli toinenkin - ja vieläpä tyttö - meidän poikavaltaiseen sukuun. Kyllä siinä lievätkin kuolemanhalut karisivat pikaisesti. Kummallinen tämä maailma!


Luin juuri äsken myös erään australialaisen aboriginaalien sananparren:

"Olemme kaikki vierailijoita tässä ajassa, tässä paikassa. Olemme vain ohikulkumatkalla. Tarkoituksemme täällä on tarkkailla, oppia, kasvaa, rakastaa ... ja sitten palaamme kotiin."


Kuinka lähellä tuo aboriginaalien sananparsi onkaan 1300-luvulla vaikuttaneen bysanttilaisen mystikon ja kirjailijan, pyhän Nikolaos Kabasilaoksen ajattelua. Hän on sanonut, että
"vaikka elämme täällä maan päällä, olemme kuin sikiöitä äitimme kohdussa ja kuoleman hetkellä synnymme ja pääsemme pois kohdusta."


Siksi muuten ortodoksinen kirkko juhlistaa pyhien muistopäivinä yleensä heidän kuolinpäivänä, ei siis sinä päivänä, jolloin he fyysisesti syntyivät, vaan sinä päivänä kun he "syntyvät uudestaan".


Loppujen lopuksi me olemme siis "vieraita ja muukalaisia" tässä maailmassa ja meidän todellinen maamme ja elämämme on toisaalla. Tämä on mielestäni melko lohdullinen lähtökohta ajatella omaa kuolemaa tai kenen tahansa kuolemaa yleensä. Kirkkomme käsityksen mukaan kuolemassa ihminen siirtyy parempaan, jättää tämän huonomman vaihtoehdon. Tietysti kirkkomme puhuu myös kuolemaan liittyen oman elämämme teoista ja niiden vaikutuksesta myöhempään eli kuoleman jälkeiseen elämään. Mutta se onkin sitten ihan toinen asia ja kirjoitan siitä ehkä jotain joskus.


Kuolema on tehty nykymaailmassa todella steriiliksi ja kaukaiseksi asiaksi, joka samalla jää helposti oudoksi ja tuntemattomaksi ja sitä tietä siitä tulee pelottava. Ihmiset eivät yleensä kuole enää kotona, vaan jossain laitoksessa: vanhainkodissa, sairaalassa. Heidät viedään heti pois "näkyvistä" ja usein käy niin, että esimerkiksi lapset eivät näe isovanhempiaan enää ollenkaan, kun he kuolevat. Luterilaisessa kirkossa arkku on yleensä aina kiinni hautaustoimituksessa ja ennen sitä ja kuollutta, vainajaa ei nähdä enää.


Muistan omasta elämästäni, kun olin noin 8-vuotias ja minulle rakas mummini kuoli. Hän eli lähellä olevassa mummolassa, mutta kuolleena me emme häntä nähneet. Vielä reilut 50 vuotta myöhemmin muistan hautajaiset, jotka siihen aikaan olivat maalla erilaiset kuin nykyään: mummin hauta luotiin hautajaisvieraiden toimesta umpeen hautajaisten päätteeksi. Muistan yhä elävästi, kun suuret kivet iskeytyivät mummin arkkuun ja kumahtelivat kovaäänisesti. Luulin, että mummi jyskyttää arkussa ja haluaa päästä sieltä pois. Sanoinkin sen vanhemmilleni, mutta he vain hyssyttivät minut hiljaiseksi. Näin siis kävi, kun en nähnyt - ja konkreettisesti kokenut - että mummi oli kuollut.


Myöhemmin omassa elämässäni pidin huolen, että molemmat poikani näkivät mummin ja ukin myös kuolleena - jopa niin, että he kokeilivat heidän kylmää päätänsä, silittivät heidän tukkaansa ja tajusivat myös kosketuksen kautta, että he ovat nyt kuolleet. Ortodoksisissa hautajaisissa arkku on yleensä suurimman osan ajasta auki ja kaikki voivat vielä kirkossakin käydä hyvästelemässä vainajan, jopa koskettaa häntä halutessaan. Näin siitä välittyy tuo konkreettinen tunne kuolemasta, hyvästijättö, viimeinen kohtaaminen tässä elämässä.


Kuolemanpelko on melko yleinen meillä ihmisillä. Kuolemanpelko mitä ilmeisimmin merkitsee erilaisia asioita eri ihmisille. Maalliselle ihmiselle siihen liittyy suunta "tyhjyyteen" eli usein he ajattelevat, että he jättävät vain nykyisen maailman ja päätyvät tyhjyyteen ja olemattomuuteen.


Tämä on jotain sellaista, jota ei meillä ortodokseilla ei pitäisi olla. Kristityille kuolemanpelko liittyy ehkä sielun poistumiseen tästä maailmasta, jonka he tuntevat, eroon heidän ystävistään, sukulaisistaan ja pääsyyn - tai he voivat ajatella sitä myös joutumisena - toiseen maailmaan, mitä he eivät siis vielä tunne ja tiedä. Tärkeää olisi jo tässä hengellisessä elämässämme, jota elämme, voittaa kuoleman pelko ja tuntea kuolema polkuna tulevaan, Kristuksen, Jumalanäidin ja kaikkien pyhien kohtaamiseen.


* Älä tee lopullisia päätöksiä huolimattomasti, sillä sinä olet luotu olento ja tahtosi on muutosten alainen. Tee päätöksiä silloin kun sinun täytyy, mutta älä lukitse niitä mielessäsi niin, ettet voisi enää alistua muutoksille. Sinun varmuuttasi ei lujiteta mitättömillä ruokavalion muutoksilla. Ei, kun on kysymys kaikkeuden Herrasta, palvelus toimitetaan sinun mielessäsi, sisäisessä ihmisessäsi: siellä Kristuksen palveleminen tapahtuu.

Älä anna minkään sitoa tai orjuuttaa itseäsi. Vapauta itsesi maailman ikeestä uuden elämän vapauden avulla. Onhan yhdeksänkymmentäyhdeksän käskyä, jotka Jumala on purkanut ja mitätöinyt: sinäkö sitten haluaisit asettaa oman lain? Niitä on paljon, jotka vaativat oman lakinsa noudattamista enemmän kuin kaikkien muiden lakien. Ole vapaa ja vapauta itsesi kaikenlaisesta turmiollisesta orjuudesta. Ellet tule vapaaksi, et voi tulla Kristuksen työmieheksi. Sillä taivaallisen Jerusalemin valtakunta on vapaa, eikä se ota vastaan orjuuden lapsia.
(Johannes Apamealainen)


HAP internetääliö

53. Mitä on paikkakuntaistuminen?

Tänään paistoi aurinko täällä Mikkelissä ja samaan aikaan täällä vietetään suurta ravijuhlaa, kuninkuusraveja, maankuululla Mikkelin raviradalla, jossa tehdään usein maailmanennätyksiä. Piti tietysti lähteä "elvistelemään" moottoripyörällä kaupungille. Siellä tosin oli muitakin liikkeellä ja pian huomasin, että on viisaampaa parkkeerata pyörä ja mennä torikahvilaan katselemaan ihmisjoukkoa.


Näin teinkin ja kohtasin Mikkelin maankuululla - ja nykyään lisäksi tyylikkään kauniilla - torilla tuttuja, jotka pyysin mukaani kahvikupin ääreen. Siinä jutellessa - kuinkas muuten muun muassa viimeaikaisista säistä - tuli tuttuni suusta uusi mielenkiintoinen juttuaihio, jolla ei asiana taida vielä olla nimeä. Se on eräänlainen laitostumisen sukulaisuus, sellaista paikkakuntakohtaista ja paikkakunnasta johtuvaa laitostumista, olkoon nyt terminä sitten vaikka paikkakuntaistuminen.

Se voisi ilmeisesti tarkoittaa jotain samankaltaisia oireita, kun ihmisellä on laitoksen (sairaala, vanhainkoti, luostari, jne.) aiheuttamasta laitostumisesta johtuen eli ihminen tottuu elämään laitoksessa tai vastaavassa kontrolloidussa ympäristössä niin, että hän odottaa saavansa ja kohtaavansa eräät sen hetkisen elämänsä perustarpeet (ruoka, majoitus, hygienia, tutut ihmiset) säännöllisesti ja olo tuntuu laitoksessa mukavalta, eikä ihminen enää halua palata takaisin kotiin ja normaalielämään. Laitostumisella tarkoitetaan tällöin siis lähinnä sitä, että ihminen sopeutuu elämään tuossa laitoksessa.


Lääketiede taitaa määritellä asian hieman toisin sanoin. Siellä sanotaan silloin, että laitostuminen (hospitalismi, joskus myös institutionalistuminen) on sitä, kun potilaassa ilmenee pitkäaikaisen laitoshoidon aiheuttamia psyykkisiä muutoksia. Joskus puhutaan myös siitä, että laitostunut ihminen alkaa olla laitoksensa näköinen, muistuttaa laitostaan. Silloin hän ilmeisimmin välittää laitoksesta tai on oppinut väittämään siitä joko olosuhteiden pakosta tai muuten.


Tuo paikkakuntaistuminen on siis samansuuntaista oireilua. Olemme tottuneet, laitostuneet tai paikkakuntaistuneet, asumaan omalla pienellä paikkakunnalla - vaikka Mikkelissä, jossa suuri joukko ihmisiä - lähes kaikki - tuntevat toinen toisensa, kohtaavat henkisen sisäsiittoisesti toisiaan lähes aina, kun ovat ulkona tai jopa kodin ulkopuolella. He ovat tottuneet ostamaan kaikki tarpeelliset asiat ja hyödykkeet samoista tutuista kaupoista, samoilta tutuilta ihmisiltä.


Koska laitostuminen on myös lääkärien listoilla, siihen liittynee jotain kielteisiä piirteitä. Mitä ne sitten lienevätkään? Olematta minkäänlainen lääkäri tai edes puoskari voisin vain arvailla: Passivoitumista, jonkinlaista avuttomuutta erilaisissa (normaaleissakin) asioissa ja toisten, lähinnä vieraiden ihmisten kohtaamisessa sekö elämistä jonkinlaiset ravihevosten sivuläpät silmillä niin, että näkee vain eteenpäin ja sellaisia asioita, mitä haluaa tai on tarve ja lupa nähdä. Eiköhän tuohon paikkakuntaistumiseen liittyne siis joitain samanlaisia oireita.


Kirjoitin eräässä äskeisessä harhassani hengellisestä halvaantumisesta. Lähinnä aihe tuli silloinkin mieleeni tuosta jo edellä kahvikupin ääressä mainitusta ja päivitellystä vakioaiheesta - huonosta säästä. Huono sää on varmaan paikkakuntaistumisessakin melkoinen lisäriesa ja siksi meidän pitäisi kai kaikin mahdollisin tavoin yrittää torjua sen aiheuttamia kielteisiä oireita. Yksi kauhistuttavimmasta tällaisista oireista voisi olla erakoituminen, ihmisten karttaminen. Ei viitsitä lähteä ulos ja kohdata siellä ihmisiä - tuttuja tai tuntemattomia. Itse olen nimittänyt noita periodeja kotona vietettäviksi retriiteiksi. Seurusteltua tulee lähinnä tietokoneensa kanssa ja satunnaisesti puhelimessa sukulaisten, ystävien ja muidenkin ihmisten kanssa.


Mutta se ei riitä. On tehtävä muutakin - kohdattava oikeita ihmisiä - kasvokkain. Siksi kaupungille meneminen ja siellä moottoripyörällä "elvisteleminen" ja jalkautuminen torille sankkaan kuninkuusravijoukkoon tekee hyvää jokaisen sielulle ja ruumiille. Pienen kaupungin asukkaista puolet on lähtenyt karkuun raviviikonvaihdetta ja toinen puoli on jäänyt ihmettelemään tapahtumia. Siksi kaupungilla tapaa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka muuten esimerkiksi löhöisivät, mätänisivät tai jopa alkoholisoituivat epätoivoisina mökeillään. Ja heidän kohtaaminen tekee hyvää niin heille kuin itsellekin.


On siellä torilla muitakin kuin edellä mainitsemiani epätoivoisia ihmisiä. Nämä nyt torikahvilla kohtaamani tutut eivät kuitenkaan millään satu tuohon edellä mainittuun epätoivoryhmään, ja heidän kohtaaminen pitkästä aikaa oli minulle ilo. Saimme vaihtaa kuulumisia meille yhteisistä asioista, joku nimittäisi sitä kai juoruamiseksi, mutta haitanneeko tuo. Samalla ainakin minä sain taas ideoita torjua omaa hengellistä halvaantumistani ja nyt aiheeseen tarkemmin tutustuttuani siis myös omaa paikkakuntaistumistani.

Menkää ihmeessä kaikki ulos säästä huolimatta ja kohdatkaa ihmisiä, puhukaa heille ja heidän kanssaan, naurakaa tai itkekää heidän kanssaan, olkaa osallisia. Kirjoitin jokin aika sitten omalle facebook-sivulleni seuraavan minulle tuntemattoman kirjoittajan englanninkielestä vapaasti mielihalujeni mukaisesti kääntämäni tekstin:
Nauramisessa on se riski, että sinua pidetään hulluna.
Itkemistä saatetaan pitää sentimentaalisena.
Toisten puoleen kääntymisessä on riski, että joudut osallistumaan, olemaan osallinen.
Tunteittesi paljastamisessa on riski, että paljastat itsesi toiselle kokonaan.
Järjestä ideasi ja unelmasi ennen kuin niiden kasa kasvaa ja menetät ne.
Rakastamisessa on riskinsä, ettei saakaan rakkautta toisilta.
Toivomiseen liittyy riski epätoivosta.
Mutta riskejä pitää ottaa, sillä suurin virhe elämässä on, ettei riskeeraa mitään.
Ihminen, joka ei riskeeraa mitään, ei tee mitään, hänellä ei ole mitään, eikä hän itsekään ole mitään.
Hän voi mahdollisesti välttää kärsimystä ja surua.
Mutta hän ei voi oppia, ei tuntea, ei muuttua, ei kasvaa, eikä elää.
Rasitteisiinsa kahlehdittuna hän on orja, joka on menettänyt vapautensa.
Vain ihminen, joka ottaa riskejä, on vapaa.


Oikein hyviä ohjeita ainakin minun elämälleni! Ihmisten kohtaamisessa on myös kyse Jumalan kuvan kohtaamisesta. Kohdatessamme toisen ihmisen, kohtaamme hänessä myös Jumalan kuvan. Se voi parhaimmillaan olla ihanaa, lohdullista, mutta joskus myös vaikeaa ja pelottavaa. Mutta silti se tekee aina hyvää kaikille meille. Nurmeksen nuori, mutta oikein ajatteleva ja toimiva kirkkoherra, isä Andrei Verikov kirjoittaa erään Ortodoksi.netin artikkelisarjansa (Epäterve uskonnollisuus / Terve uskonnollisuus) johdanto-osassa Tuomaan ja Kristuksen kohtaamisesta muun muassa näin:
"Kuolleista ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen Tuomaan kanssa kertoo inhimillisestä epäilystä ja lopulta siitäkin, että uskonasioita ei voi tyhjentävästi selittää, koska ne ovat ihmisen ymmärryksen ylittäviä."


* Apostoli Tuomas, / jumalallisen näkijänä Sinä osoittauduit Kristuksen viisauden hengelliseksi maljaksi, / jossa uskovaisten sielut salaisesti iloitsevat. / Hengen jumalallisella pyydyksellä Sinä vedit ihmiset epätoivon syvyydestä. / Sinä lähdit Siionista armon virran tavoin ja vuodatit jumalallisen oppisi koko luomakuntaan. / Sen tähden Sinä jäljitellen Kristuksen kärsimyksiä annoit lävistää kylkesi keihäällä ja sukelsit katoamattomuuden usvaan. // Rukoile, että Hän armahtaisi meidän sielujamme
(tämä teksti on Mineasta) 



HAP internetääliö

52. Annammeko pirulle pikkusormen

Nuorimmaiseni oli rokkifestareilla. Tosin ei enää halvassa ja festarien lopuksi poltettavassa kertakäyttöteltassa ja -makarissa, vaan isukin matkailuautossa, josta löytyy vessa, suihku, keittiö, olkkari ja makuutilat seitsemälle. Niin muuttuu maailma ja me sen mukana, ainakin siis vanhenemme, jos emme muuta.


Katselin netistä kuvia tuolta rokkifestareilta, josko näkisin niissä nuorimmaiseni. Ei ollut, mutta muita olikin kyllä sitten runsaasti. Silmääni pisti heidän uusi "ristinmerkkinsä", jota niin esiintyjät kuin yleisökin tuntui esittelevän joka paikassa. Kiinnostuin tuosta merkistä ja yritin hieman selvittää sen taustoja.


Ensinnäkin pitää varmaankin sanoa, että tuon merkin käyttäminen lienee jonkinlaista varsinaisen tai myöhäispuberteetin ilmausta. Purnausta koko maailmaa ja sen tuskaa sekä tietysti auktoriteetteja kohtaan. Voi olla, että melkoinen osa sen käyttäjistä ei ihan oikeasti tiedä sen merkitystä tai jos sitten tietävät, huh, huh! Mihin maailma onkaan silloin menossa!


Tuo mainitsemani ja nuorten käyttämä merkki on ns. pirunsarvi-käsimerkki (mano cornuta), jossa nostetaan ylös etusormi ja pikkurilli ja peukalolla sidotaan kämmeneen muut sormet eli keskisormi ja nimetön.


Merkin historia juontanee aina antiikin Kreikkaan, missä se lienee alkuaan tarkoittanut kateuden pirun torjumista. Sieltä se sitten on tullut mm. Italiaan, missä italialaiset torjuvat merkillä "pahaa silmää", siis pahuutta. Tosin merkki on saanut monia muitakin merkityksiä, mutta tuo lienee se alkuperäisin.


Tunnetuksi tuon käsimerkin teki hevimuusikko Ronnie James Dio eli Ronald James Padavona (1942-2010), italialaistaustainen amerikkalainen muusikko, joka oli oppinut merkin italialaiselta isoäidiltään, joka siis käytti merkkiä pahojen henkien manaamiseen. Dio (joka on siis taiteilijanimi ja tarkoittaa jumalaa) lanseerasi merkin sitten maailmalle ollessaan ensin Rainbow-yhtyeen laulajana ja noustuaan sitten supertähdeksi korvatessaan Ozzy Osbournen Black Sabbath -yhtyeen laulajana. Näin merkistä tuli hevikansan käyttämä käsimerkki.


Myöhemmin käsimerkki liitettiin myös satanismiin, koska erään tämän harhaopin edustajan, Saatanan Kirkon perustaja Anton LeVey, käytti sitä usein. Merkin muut käyttäjät tosin ovat yrittäneet oikoa tätä käsitystä ja kertoa, ettei merkki liittyisikään satanismiin, kun satanismin eli Saatanan palvojien kannattajien maine alkoi huonontua monenlaisten ihmeellisten tapahtumien ja tekojen - jopa murhien - vuoksi.

Tuo edellä kerrottu antaa aihetta huoleen. Tosin aina pitää muistaa, että tällaisiin asioihin liittyy myös se edellä mainittu purnaaminen, kiukuttelu aikuisia, heidän edustamaansa auktoriteettia ja arvoja kohtaan. Milloin se on sitä ja milloin jotain syvempää idealismia, on usein vaikeaa arvioida ja erottaa. Ja monesti nuoret tekevätkin sen juuri siksi, kiusallaan, sekoittaakseen meidän "aikuisten" pään ja ajatukset.


Mutta muutoin tuon merkin edustaman arvomaailman ja maailmankuvan ylläpitäminen kyllä ainakin minua kauhistuttaa. Joskus ajattelin - katsellessani TV:n kuvia etelämaalaisista usein vielä islamilaisista mielenosoittajista - että ovatpa he fanaattisen näköisiä mielenosoituksissaan polttaessaan milloin minkäkin maan lippuja tai joitain henkilöitä kuvaavia räsynukkeja.


Kun katselin kuvia Ilosaarirokista, mm. tällaisia:


http://yle.fi/uutiset/kuvat_ilosaarirockin_monipuolinen_lauantai/6217864#gallery (kuvat 34 - 35 - 36 - 37)


http://yle.fi/uutiset/ilosaarirockin_kostea_perjantai_kuvina/6217677#gallery (kuvat 16 -17 - 21)


siististi pukeutuneita nuoria, sama pelottavan fanaattinen ilme kasvoillaan kuin noilla äsken mainitsemillani etelämaalaisilla. Myönnän, että hieman kylmäsi kuvia katsellessa verrata noita ryhmiä ja heidän edustamiaan maailmankuvia ja arvoja toisiinsa.


Suomen kansalliskirkot - ortodoksinen ja luterilainen kirkko - ovat jo jonkin aikaa olleet huolissaan nuorten ja erikoisesti nuorten aikuisten katoamisesta kirkon piiristä. Aiheellinen pelko, jolle pitää tehdä jotain. Ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa oli jokin aika sitten Hannu Pyykkösen yhdessä Mikko Juneksen kanssa tekemä aloite kirkosta eroamisien syiden selvittelyyn ja asian tilan korjaamiseen. Asia kuitattiin teettämällä eräällä opiskelijalla pro gradu -työ aiheesta ja siihen se taisi jäädäkin. Kirkon keskushallinnon uudistaminen ja keskuskanslian sotkuisten henkilöstöasioiden selvittely ja monet muut todellisen toiminnan kannalta merkityksettömät syyt ovat tainneet syrjäyttää kaiken tuollaisen vakavan pohdiskelun ja todellisen kirkon kehittämisen.


Vaikuttaa siltä, että kirkon päättäjien keskuudessa askarrellaan kaikenlaisten jonninjoutavien tai jopa turhien asioiden parissa ja jätetään oikeat asiat syrjään. Tuntuu siltä, kuin suhmurointi, oman edun tavoittelu, pelin pelaaminen, vastustajien tuhoaminen ja monet muut tuollaiset syyt olisivat tulleen vallitseviksi arvoiksi ja ihmiset, seurakunnat, seurakuntalaiset, kirkon jäsenet ovat jääneet ottopojan asemaan. Harvojen muodostama klikki päättää, mitä käsitellään, miten edetään, ketä suositaan, ketä potkitaan, jne. Ja mitä tekevät ylimmät päättäjät - keitä he nyt sitten ovatkaan - he joko sairastavat, huseeravat muualla tai ovat flegmaattisen yhdentekeviä kaikelle tällaiselle todelliselle toiminnalle, jolla taattaisiin kirkkomme menestys ja jatkuvuus ja sitä kautta sen jäsenten, ihmisten tulevaisuus, pelastus.



* Rukoilkaamme Herraa, että säilyttäisimme tahrattomana oikean uskon ja että me pysyisimme loppumattomassa rakkaudessa ja horjumattomassa toivossa Pyhässä Hengessä. Rukoilkaamme Herraa, että Pyhän Hengen armo ja lahja laskeutuisi meihin, valistaisi meidän sydämemme ja mielemme Hänen totuuden valolla ja jumalallisella ymmärryksellä, joka vahvistaisi oikeaa uskoa ja hurskautta.


Rukoilkaamme Herraa, että Hengen viisaus, järki ja hyvä neuvo annettaisiin Kirkon johtajille oikean uskon ja hurskauden vahvistukseksi ja hyväksi järjestykseksi Kirkolle. Rukoilkaamme Herraa, että harmoniassa ja yksimielisyydessä kaikki neuvot ja opetukset olisivat ilman veljellistä epäsopua ja jakaantumista sekä olisi Hänen pyhän Kirkkonsa vahvistukseksi ja voimaksi Pyhän Hengen armossa.
(ote: Rukouksia kirkolliskokouksen puolesta)





HAP internetääliö

51. Hengellinen halvaantuminen

Mieleeni nousi jostain syystä eräs äskettäin kuulemani evankeliumikohta. Taisin olla silloin Valamossa liturgiassa, missä se luettiin ja minkä jälkeen ystäväni isä Sergius piti todella mainion opetuspuheen. Evankeliumissa kerrottiin Gadarasta, joka muuten on nykyisin nimeltään Umm Qais ja sijaitsee Jordaniassa. Siellä Kristus paransi riivattuja ajamalla demonit sikalaumaan ja niiden mukana ne hukkuivat juostuaan järveen. Mutta ahneet asukkaat karkottivat omaa elinkeinoaan ja rahantuloa uhkaavan Kristuksen pois paikkakunnalta. (Matt. 8:28-34)


En osaa selittää tuota Raamatun kohtaa enää tässä niin kuin isä Sergius sen puheessaan teki, selkeästi ja kansantajuisesti, mutta jälkensä tuo teksti ja opetuspuhe ovat jättäneet kun olen selvästikin jäänyt pohtimaan asiaa mielessäni.


Asia palautui jotenkin mieleeni pohtiessani halvaantumista, lamaantumista, joka estää kaikenlaisen toiminnan. Yleensä halvaantumisessa puhutaan fyysisestä halvaantumisesta, siitä ettemme pysty liikkumaan tai jokin osa ruumistamme on liikuntakyvytön, halvaantunut. Mutta on myös henkistä ja hengellistä halvaantumista, joka aivan selvästi on yrittänyt kohdallani nostaa päätään viime aikaisten huonojen säiden aikana. Se on siis lamaantuneisuutta tehdä ylipäätänsä mitään henkistä, hengellistä asiaa. Ollaan vain ja örvötetään.


Huomasin merkkejä tällaisesta ja ryhdyin toimiin estääkseni henkisen lamaantumisen pahenemista. Miten? No ainakin näin, että aloin kirjoittaa asioita tietokoneruudulle niitä suuremmin valmistelematta, ihan spontaanisti, kirjoittaen, mitä kulloinkin mieleen tulee. Ja kumma kyllä, tekstejä onkin tullut ihan kiitettävästi. Hyviä vai huonoja, opettavaisia vai tyhjänpäiväisiä - sillä ei itse asiassa ole niin suurta väliä, kun en kirjoita niitä kuitenkaan pääasiassa muille, vaan enemmänkin itselleni ajatusten selkeyttämiseksi. Mutta tietysti samalla toivon, etteivät ne nyt ihan törppöjäkään olisi ja joku niitä lukisikin.


Tuo henkinen lamaantuminen, henkinen halvaantuminen on pelottava asia. Senkin voinee listata samaan läjään erilaisten muiden vastaavien ihmisten puutteiden ja heikkouksien kanssa, papit taitavat puhua synneistäkin. Laiskuus, velttous, turhanpuhuminen, ylpeys, valehtelu, tuomitseminen, kaikella (ei pelkästään ruualla) mässäily, viha, ärtyneisyys, julmuus, toivottomuus. Onhan noita! Ja jokaiselta meistä taitaa löytyä useimpia noista. Joten tekemistä meillä kaikilla riittää, jos/kun niitä aikoo torjua ja niistä parantua.


Mutta tuo varsinainen ajatukseni nyt: hengellinen, henkinen halvaantuminen, lienee samalla hengellistä heikkoutta. Kirkolla on siihen oma lääkkeensä. Meidän tulee vain tunnistaa tuo väliimme ahtautunut vaiva, synti, ja meidän tulee katumuksen kautta päästä eroon tuosta vaivasta, synnistä. Meidän tulee silloinkin uskaltaa sanoa: "Herra, paranna minut!" Kuinka usein voimmekaan lukea Raamatusta Kristuksen parantaessa sairaita ja vaivaisia jopa vaikeasti vammaisia Hänen sanansa: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." (Matt.9:2)


Sairauksiin saatavat lääkkeet eivät yleensä maistu hyvältä. Niin ei katumuskaan. Sen tekeminen on joskus vaikeaa kuin mikä. Pidämme pappejakin liiaksi kavereina tai "ihmisinä" noissa tilanteissa ja joskus ehkä papitkin pitävät itseään liian "ihmisinä" noissa tilanteissa ja silloin on vaara, ettei tule sanottua ihan kaikkea sitä, mitä pitäisi. Tuolla edellä mainitulla ihmisyydellä tarkoitan kai jonkinlaisia inhimillisiä piirteitä, jotka nousevat väkisin katuvan maallikon mieleen synninkatumustilanteessa (kaveruus, ystävyys, mitähän tuokin minusta ajattelee, jne.). Näin ei toki aina ole tai pitää kai sanoa, että "ammattilainen pappi" ei toimi koskaan noin eikä ole tuollainen. Meidän pitää vain uskoa ja luottaa siihenkin, että hän, pappi, on vain väline minun ja Jumalan välissä ja toimia sen uskon mukaan.


Emme saa antaa hengellisen rohkeuden pettää ja hengellisen heikkouden vallata mieltämme. Usko, uskominen, on osaltaan myös juuri tuota hengellistä rohkeutta. Rohkeutta sanoa, tehdä ja toteuttaa uskoaan. Ja silloin eivät tuollaiset edellä mainitut maalliset ja inhimilliset asiat paljoa paina vaakakupissa. Tietoisuus taakan kevenemisestä on suurempi, kuin pelko moisista maallisista, inhimillisistä, turhista asioista. Ilo ja riemu on suuri, kun hengellinen halvaantuminen helpottuu ja poistuu. Tunnekuohu ja lamaannus poistuvat. Sisimpämme täyttyvät uudesta energiasta ja rauhasta sekä uudesta elämänhalusta.




* Armahda minua, Jumala, suuressa armossasi, pyyhi pois minun rikkomukseni suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Minä tiedän rikokseni, minun syntini on aina minun edessäni.


Sinua ainoaa vastaan olen tehnyt syntiä, olen tehnyt pahaa sinun edessäsi. Sinun sanasi ovat tosia, sinä olet oikeassa ja voitat, kun oikeutta käydään sinua vastaan. Katso, vääryyden teoista olen saanut syntyni, synninteossa äitini minut halusi.


Sillä, katso, sinä rakastat totuutta, viisautesi kätketyt salat sinä ilmaisit minulle.


Vihmo minut iisopilla, niin puhdistun, pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Sinä saat minut kuulemaan iloa ja riemua, nöyryytetyt luuni pääsevät iloitsemaan. Käännä kasvosi pois synneistäni, pyyhi pois kaikki rikokseni. Luo minuun puhdas sydän, Jumala, uudista sisimpääni vilpitön henki. Älä karkota minua kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois pyhää henkeäsi. Anna minulle pelastuksesi riemu ja vahvista minua henkesi johdatuksella. Minä opetan lainrikkojille tiesi, ja jumalattomat palaavat sinun luoksesi.


Jumala, pelastukseni Jumala, vapauta minut, vaikka vuodatin veren, niin minun kieleni riemuitsee sinun vanhurskaudestasi. Herra, sinä avaat minun huuleni, ja suuni julistaa sinun kiitostasi.


Jos olisit halunnut uhrin, olisinhan sen antanut; polttouhrit eivät miellytä sinua. Murtunut mieli on uhri Jumalalle, särkynyttä ja nöyrää sydäntä Jumala ei hylkää.


Tee hyvää, Herra, laupeudessasi Siionille, rakennettakoon jälleen Jerusalemin muurit! Silloin sinulle ovat mieleen vanhurskauden uhrit, uhrilahjat ja polttouhrit, silloin tuodaan nuoria sonneja sinun alttarillesi.
(Psalmi 51 Septuagintan mukaan)


HAP internetääliö

50. Vieläkö osaamme käyttäytyä?

Löysin jostain netin syövereistä tekstin äidin parhaista neuvoista. Sen alussa sanotaan:


Naura. Mieti. Ilmaise tunteesi. Varsinkin hyvät fiilikset. Unelmoi. Osoita rakkautta. Etsi hyvää. Nuuhki kukkia. Kuje verkkaan. Juokse. Naura. Ole tosi.


Todennäköisesti nuo neuvot eivät ole oman äitini ikäisen ihmisen neuvoja. Äitini ei nimittäin olisi tunnistanut sanaa "fiilis" tai sitten hän olisi yhdistänyt sen sanaan "viili". Mutta siltikin - ihan kunnollisia neuvoja, joita useamman meistä tulisi noudattaa.


Jokin tuossa neuvopätkässä muistutti isästäni, vanhasta karjalaisesta, sodan käyneestä ja kokeneesta kauppiaasta, joka omalla erikoisella tavallaan opetti minulle monia asioita. Muun muassa supliikin, jota nykyään nimitetään verkottumiseksi, ja monelta osin myös hyviä käytöstapoja, joita tosin nykymaailma on yrittänyt karsia voimakkaasti pois. Tuossa äidin neuvossakin oli kohta, jonka isäni opetti näin: "Jos ei maailma mitään muuta osaa opettaa, niin ainakin se opettaa hiljaa kävelemään."


Voi kuinka kauan osasinkaan teititellä vanhempia ihmisiä. Jossain elämän vaiheessa se sitten hieman kuoleutui, mutta onneksi on nykyään taas palannut ainakin joiltain osin. Minä kuulun siihen ihmisjoukkoon, joita ärsyttää kun nuori, mutta muuten ihan fiksu finninaamainen nuori kysyy kaupassa: "Mitäs sulle sais olla?" En ole vielä koskaan vastannut - vaikka mieleni on kyllä usein tehnyt - että "hyviä käyttäytymistapoja myyjältä".


Työssäni kohtasin usein hauskoja tilanteita, jotka olivat kuin kahdesta eri maailmasta. Luokseni tuli asiakas, usein nuori äiti lapsensa asioissa ja hän sinutteli minua vanhempaa miestä surutta. Se ei minua toki haitannut, mutta minä en suostunut sinuttelemaan häntä, vaan teitittelin. Sihteeri seuratessaan joskus tilannetta läheltä virnisteli, kun kaksi ihmistä puhui kuin kahta eri kieltä toisilleen.


Liekö ollut sen ns. vapaa kasvatus, joka vei käytöstavat. Samaan aikaan sodassa olleet veteraanit saivat syyn siitä, että menivät sotaan ja heistä tehtiin hylkiöitä. Lapset saivat kasvaa vapaasti, miten halusivat, ja aikuiset, siis vanhemmat, saivat elää elämäänsä myös, miten halusivat. Sen seurauksena saimme sitten sukupolven, jolla ei suuresti ollut käyttäytymistapoja - ainakaan kaikilla.


Itse kasvatimme omassa perheessäni lapsemme (siltä osin kuin itse ennätin ja olin kotona) ehkä kuitenkin toisella, ainakin hieman perinteisemmällä tavalla. Kiitos kasvatuksesta kuuluu kuitenkin tässä tapauksessa ainoastaan ja vain  lasten äidille. Itse yritin tukea sitä kaikin mahdollisin keinoin, mutta osallisuuteni oli ainakin talviaikaan vähäisempää. Kesällä kyllä otin edes hieman takaisin talvella menetettyä.


Itse olen saanut omassa lapsuudessani todella perinteisen kasvatuksen, johon kuuluivat myös vitsat. Ne piti vielä kaiken lisäksi itse hakea pihamaalta ja voi niitä lukuisia kokeellisia yrityksiä löytää vähän kipua tuottavia vitsoja. Muta sanon nyt heti perään - en varmaankaan koskaan saanut syyttä vitsaa ja jos sain, sekin oli vain kasvatukseksi. Yhtään en kanna kaunaa isälleni, jolle tämä tehtävä aina lankesi, kun äiti ei raaskinut.


Enemmän kuin vitsaa, saimme tarvittaessa arestia. Mutta ei ihan millaista vain arestia. Isäni "lempirangaistus" oli lähettää minut (tai joku muu kolmesta pojasta) yläkertaan omaan huoneeseen ja mukaansa sai kirjan. Ei ihan mitä tahansa kirjaa, vaan yhden ja tietyn kirjan. Dale Carnegien vuonna 1937 kirjoittaman elämäntaito-oppaan, jota pidetään alan klassikkona: Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa (How to Win Friends and Influence People). Taisipa tulla luettua tuo kirja kannesta kanteen lukuisia kertoja, siksi monta kertaa kuitenkin yläkerran huoneessa aikaani vietin. Kirja ei ollut siellä valmiina, se piti aina noutaa olohuoneen kirjahyllystä. Niin - ja "maailmaan palattuani" isäni saattoi tehdä jonkin kiperän kysymyksen lukemani kirjan osan sisällöstä.


Palaan kirjan ohjeisiin varmaankin vielä uudestaan myöhemmissä houkan harhoissani, mutta laitan tähän jotain. Tässä alkuun kuusi keinoa, joilla saat ihmiset pitämään itsestäsi:


1.Tunne aitoa kiinnostusta toisiin ihmisiin.
2. Hymyile.
3. Muista, että ihmisen nimi on hänelle hänen kielensä suloisin ja tärkein äänne.
4. Ole hyvä kuuntelija. Rohkaise toisia puhumaan itsestään.
5. Puhu siitä, mikä kiinnostaa toista.
6. Saata toinen tuntemaan itsensä tärkeäksi - ja tee se vilpittömästi.


Hyviä ohjeita tämänkin päivän urbanisoituneille ja liiaksi tietokoneidensa ääressä aikaansa viettäville ihmisille. Jos korvaat yllä olevassa ohjeessa sanan "ihminen" tai "toinen" sanalla "tietokone", ymmärrät, mitä tarkoitan. Mene ja kohtaa toinen ihminen. Naura. Osoita rakkautta. Ole tosi.



* Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?"


Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.


Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."





HAP internetääliö

49. Sopiva vai pätevä

Tuo otsikossa mainittu rinnastus nousee tänä päivänäkin melko usein esille, kun ihmisiä valitaan vaaleilla tai muilla hakumenettelyillä erilaisiin tehtäviin. Aiemmin kumpikin määre oli suunnilleen yhtä merkitsevä, kun ihmistä valittiin johonkin työtehtävään, esimerkiksi virkoihin. Pääsääntöisesti piti siis olla sekä sopiva että pätevä. Miten lie nykyään!


Silloin - siis silloin, kun minäkin olin joko valitsemassa tai vielä aikaisemmin valinnan kohteena - ihmisiä valitessa tuijotettiin erityisesti toiseen kriteeriin ja toisella sitten selitettiin toista. Jos ei ollut ihan pätevä, sopivuus saattoi tarvittaessa korvata sen tai päinvastoin, mutta näin päin todella harvoin. Eli ei ihan helpolla valittu ihmistä, joka ei ollut ihan sopiva, mutta oli erittäin pätevä. Kerrotaan, että se nykyisinkin olisi näin monessa tapauksessa. Aikaisemmin se ei aina ollut mahdollista, sillä paremman pätevyyden huomioimatta jättämisestä saattoi valittaa ja valitus meni jopa usein läpi valitusviranomaisen käsittelyssä. Nykyisin tällaiset valitusprosessitkin ovat erilaisia ja eivät yleensä onnistu.


Kuinka paljon vääryyttä tehdäänkään tuollaisilla valinnoilla. Silloin, kun sopivuuteen ei ole olemassa mitään tarkkaa mittaristoa, ainoastaan ns. "pers'tuntuma", mennään usein niin harmaalle tai jopa mustalle alueelle, että hirvittää. Sopivan ihmisen kuvaan vaikuttavat omat mieltymykset ja toiveet sekä odotukset, omat kaveruudet ja tuttavuudet, muiden kaveruudet ja tuttavuudet, omat ja muiden ennakkoasenteet (oikeat tai väärät), oman edun tavoittelu ja varmaan monenlaiset muutkin epäasialliset ja asiaan kuulumattomat seikat.


Pätevyys oli ainakin ennen melko säänneltyä ja sitä voitiin mitata. Voitiin selvästi vertailla tutkintoja ja katsoa, että kandi oli heikompi kuin lisensiaatti tai maisteri heikompi kuin tohtori. Näin sen pitäisi olla nytkin, mutta ei silti olekaan. Maistereita ja tohtoreita kun on monenlaisia ja on (ainakin siltä tuntuu) arvostuskysymys, mitä opintoalaa tai ammatillista suuntautumista tai joskus jopa pientä osasuoritusta, vähäpätöistä tutkintosuoritusta pidetään parempana, tärkeämpänä tai juuri tähän valittavaan tehtävään oleellisempana. Tälläkin osa-alueella voidaan siis nykyään melko rankasti spekuloida, keinotella. Osin se johtuu myös siitä, että haettavaa tehtävää ei ole useinkaan tarkasti määritelty pätevyydenkään suhteen ja tämäkin on tehty - tai tässä tapauksessa jätetty tekemättä - tarkoituksella, jotta valinnassa vaikuttaisivat enemmän valitsijoiden omat henkilökohtaiset odotukset ja toiveet ja ns. "pärstäkerroin".


Miksi sitten valitaan sopivampi ja jätetään valitsematta pätevämpi? Tuolla edellä yritin jo hieman luetella syitä. Yritän avata niistä vielä yhden. Miten oman edun tavoittelu voisi vaikuttaa valintaan? Perinteinen win-win -asettelu kai siinäkin on taustalla. Kun sinä voitat, minäkin voitan. Kun valitsen sinut, sinäkin valitset minut, kun on sen aika. Kun valitsen sinut, sinä katsot asioita osaltani läpi sormien ja et puutu kaikkiin tekemisiini. Kun minulla nyt erilaisia sivuhommia hoidettavan, et sitten katso niiden perään ja kysele varsinaisen "leipätyöni" perään, kun valitsen sinut. Ei nyt ole niin nöpönuukaa, miten hoidan työni (tulenko ajoissa töihin, milloin pidän vapaata, mitä todella teen jne.), kun olen valinnut sinut tähän tehtävään tai ainakin olen ollut vahvasti vaikuttamassa valintaasi.

KS Joensuun piispa Arseni kirjoitti jokin aika sitten aihetta hieman sivuavassa Ortodoksi.netin blogikirjoituksessaan "Ahneiden aikaa" sopivasti:
"Ahneus voi olla röyhkeätä käytöstä, ylenmääräistä itselle haalimista ja myös työnarkomaniaa. Ahneuden taustalla on arvattavasti aimo annos alemmuudentunnetta ja pätemisentarvetta. Tyhjää elämää on pyrittävä täyttämään ansioilla, toisten myötätunnolla, kiitoksella ja tavaralla.

Valitseminen on ahneelle paha paikka, hän kun haluaa molemmat valittavat ja lopulta kaiken. Ahne ihminen on himonsa vanki, mutta niin on myös ahneen kadehtija tunteensa vanki ja kärsii siitä kadehtimaansa enemmän. Luopuminen on kynnyksen takana, mutta se on jo alku kasvun tielle, askel pois ahneudesta. Ei ole vaikeaa nähdä, että elämme ahneuden aikaa, ja tälle ajalle voi jokainen tehdä lopun, mutta vain ja ainoastaan omalla kohdalla."


Kaveruudet ja tuttavuudet ovat hienoja asioita, mutta saattavat vaikuttaa kielteisesti valintatilanteessa. Siksi on säädetty esteellisyys- eli jääviyssäännöt. Esteellisyys eli jääviys tarkoittaa valitsijan sopimattomuutta osallistua asian käsittelemiseen tai ratkaisemiseen. Esteellisyys rikkoo hallinnon objektiviteettiperiaatetta, joka pyrkii turvaamaan hallintopäätöksen tai hallinnollisen menettelyn oikeellisuuden, puolueettomuuden ja objektiivisuuden. Näin sanottiin netissä.


Siellä sanotaan vielä, että esteellisyys syntyy, mikäli valitsija on sellaisessa suhteessa käsiteltävään asiaan tai sen asianosaisiin, joka saattaa vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Esteellisyyttä ei arvioida konkreettisesti vaan riittää, että puolueettomuus objektiivisesti ajatellen on saattanut vaarantua.


Esteellisyydestä seuraa, että esteellinen henkilö ei voi olla päättämässä asiasta, osallistua asian käsittelyyn eikä edes olla läsnä asiaa käsiteltäessä. Esteellisen henkilön osallistuminen asian käsittelyyn on menettelyvirhe.


Suomen lainsäädännössä tätä asiaa säätelemään on säädetty hallintolaki, jonka pykälässä määrätään, kuka on esteellinen:
1. jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen (ns. osallisuusjäävi);
2. jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa (edustajanjäävi);
3. jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen läheiselleen (intressijäävi);
4. jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa (palvelussuhdejäävi);
5. jos hän tai hänen läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa (yhteisöjäävi);
6. jos hän tai hänen läheisensä kuuluu viraston tai laitoksen johtokuntaan tai siihen rinnastettavaan toimielimeen ja kysymys on asiasta, joka liittyy tämän viraston tai laitoksen ohjaukseen tai valvontaan (virasto- ja laitosjäävi); tai
7. jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu (yleislausekkeeseen perustuva jäävi).


Mielenkiintoiseksi tuon asian tekee se, että silloin kun valinta tapahtuu esimerkiksi kirkon piirissä, tuo pykälän määrite läheisestä voisi olla mielenkiintoista tulkita tarkemmin: onko esimerkiksi oma tai oman lapsen kirkollinen kummi (jota verrataan kirkossa omaan biologiseen vanhempaan ja pidetään jopa sen veroisena) kirkollisessa mielessä edellä laissa mainittu läheinen. Siviililainsäädännön mukaan näin ei tietysti ole. Varmasti monia muitakin jääviyden kohtia voisi ajatella tuossa samaisessa kirkollinen ~ maallinen suhteessa.


Sitten on tietysti vielä yksi asia näissä valinnoissa. Hakijan oma moraali tai moraalittomuus hakuprosessissa. Näin etenkin "pienissä piireissä", yhteisöissä, joissa ei ole paljon ihmisiä tai aktiiviset toimijat ovat harvassa. Miten hakija itse on vaikuttanut tai voinut jollain tapaa toimia oman hakuprosessinsa hyväksi? Onko hän valmistellut asiaa jossain elimessä? Onko hän saanut jotain ylimääräistä, jopa salattua tietoa hakuprosessista, joita muut hakijat eivät ole saaneet? Onko hän voinut muokata hakuprosessia tai jopa hakukriteerejä mieluiseen suuntaan ja näin hyödyttää itseään hakijana? Ja varmasti monia muita kysymyksiä nousee tällaisessa tilanteessa.


Mutta eihän tuollainen voi olla mitenkään mahdollista. Siksi en rupea sitä sen enempää ruotimaan. Siviilielämässä, liikemaailmassa se voisi ollakin mahdollista, mutta ei julkishallinnossa kirkosta nyt puhumattakaan.


Muutoksen aikaan saaminen on aina tuskaisaa ja vaikeaa. Muutosvastarinta on suurta ja vanha tuttu on turvallista - kaikessa, valinnoissakin.


* Lupaan olla tekemättä voimakkaitten ihmisten tai kansanjoukon pakotuksesta mitään sellaista, mikä on ristiriidassa jumalallisten pyhien sääntöjen kanssa, vaikkapa minulta sitä kuolemanuhkauksinkin vaadittaisiin.
...
Lupaan käydä apostolien tavan mukaan katsomassa minulle kulloinkin uskottua hengellistä paimenaluettani ja tarkastaa, kuinka uskovaiset ja varsinkin sielunpaimenet pysyvät uskossa ja harrastavat hyviä tekoja. Lupaan ahkerasti valvoa, opettaa ja varoittaa, etteivät lahkolaisuus, taikausko ja harhaopit pääsisi leviämään ja etteivät kristillistä hurskautta ja siveyttä loukkaavat tavat pääsisi vahingoittamaan kristillistä elämää.


Niitä, jotka pyhää Kirkkoa vastustavat, lupaan kohdella harkinnalla ja sävyisästi, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaan “Herran palvelija ei saa riidellä, vaan hänen on oltava ystävällinen kaikille, taitava opettamaan ja kärsivällinen, niin että hän lempeästi ojentaa vastustelevia. Ehkäpä Jumala antaa heidän mielensä muuttua, niin että he tulevat tuntemaan totuuden”. (2 Tim. 2: 24-25).


(ote piispan antamista lupauksista piispaksi vihkimisen yhteydessä)




HAP internetääliö