tiistai 7. elokuuta 2012

57. Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut



Olen näemmä kirjoitellut viime aikoina runsaasti tulevaisuudesta sekä ihmisten ja arvojemme muuttumisesta. Tämän muutoksen olemme huomanneet oman arkisen elämämme lisäksi myös oman Kirkomme elämässä. Vanha fraasi Kirkon ja sen arvojen pysyvyydestä näyttäisi aina välillä horjuvan. Onko todella näin vai onko tunne vain harhaa?

Olen pohdiskellut tuota arvojen ja tapojen muutosta myös suhteessa kirkon työntekijöihin. Mielestäni kirkon työntekijöiden suhde työhönsä ja seurakuntalaisiin, ihmisiin, on muutoksessa, joka mielestäni ei kaikilta osin ole myönteistä. Oli melko lähellä, että olisin kirjoittanut edellä olevaan lauseeseen sanan "työhönsä" tilalle "leipätyöhönsä", mutta viime hetkellä muutin sen pelkäksi työksi, jollainen siitä onkin useimmille kirkon työntekijöille tullutkin. Vanha haukkumanimi "leipäpappi" viittaa kielteisesti leipätyöhön, mutta jätin se joka tapauksessa pois, koska työllä on mielestäni nykyään ihan oma nykyaikainen sointunsa. Työ on työtä ja vapaa-aika vapaata, jolloin ei ajatella työtä, ei tehdä työtä eikä olla mitenkään työn kanssa tekemisissä. Näin myös kirkon työntekijöiden osalla, jolloin vaikkapa viitan päältä ottaminen on symbolinen ele sille, että pappeus tai muu kirkollinen tehtävä "jää naulakkoon" ja alkaa vapaus.

Oliko sitten toisin ennen? En tiedä. Ehkä, siltä ainakin tuntuu. Mutta myös moni muu asia oli toisin. Seurakunta oli erilainen, se toimi toisella tavoin. Ennen se oli hierarkkinen, jäykkä, salaileva, läheinen, täysipäiväinen, oma. Nyt se on osin demokraattinen, liberaali, avoin, kaukainen, osa-aikainen, joskus jopa vieras. Yhä useampi aktiivinen kirkon jäsen on myöhemmällä iällään jäseneksi liittynyt, tuore ortodoksi, siksi usein hieman "uskossaan kiihkomieleinen", "ortodoksia ortodoksisempi", mutta myös uskostaan enemmän tai vähemmän aidosti kiinnostunut.

Valitettavan usein tosin moni on unohtanut, mitä tuli luvattua antamassaan uskon vakuudessa: "Hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja Kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaan ottaen oikean uskon tahdon olla Ortodoksisen Kirkon uskollinen ja oikea lapsi." Miten tuo sitten näkyy?

Se näkyy asioina, aatteina, tapoina, käytäntöinä, joita enemmän tai vähemmän pakolla tai vapaaehtoisesti uitetaan ortodoksiseen uskoon. Usein pontimena muutoksille on sanonta: "Ne kuuluvat nykyaikaan" tai "Emme elä enää 300-luvulla." Monia uskomme perusasioita ja käytäntöjä aletaan pitää outoina, nykyelämälle vieraina ja niitä halutaan muuttaa nykyaikaisimmiksi, paremmin meille nykyihmisille sopiviksi. Helppous ja vaivattomuus astuvat kilvoituksen ja vaikeasti saavutettavuuden tilalle. Monet nykyaikaiset "ismit" astuvat teologian ja oman kirkkomme uskonopin ja Tradition tilalle: feminismi, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, liberalismi, jne.

Jospa tuosta listasta poimisin vaikka yhden asian - tosin joillekin melko suuren - ja katsoisin sitä omalta kannaltani tässä edellä esittämässäni valossa. Feminismi sekä tasa-arvo ja sieltä pulppuavat vaatimukset naispappeudesta. Itse näen asian sellaisena, että vertaan sitä usein synnyttämiseen. Siis on asioita, jotka ovat ja pysyvät, eivätkä muutu, vaikka yhteiskunta ja sen tavat muuttuvat. Mies ei pysty synnyttämään, nainen ei voi toimia pappina. Aivan erilaisia asioita perusteiltaan, toista voi perustella biologisilla tosiasioilla, toista teologisilla arveluilla ja kulttuurihistoriallisilla arvoilla. Silti minulle samanarvoisia perusteina ja tosiasioina. Eikä noiden asioiden muuttaminen mielestäni ole mahdollista ilman suurta väkivaltaa asioiden perusteissa ja niiden muuttamisessa. Samalla pitää myös sanoa, etten tunne minkäänlaista tarvettakaan mennä muuttamaan noita asioita, sillä mielestäni kumpikin asia on kunnossa: niin synnyttäminen kuin oman kirkkomme pappeus.

Naisen asemasta kirkossa on käyty keskustelua varmaan koko kirkon olemassaolon ajan. Tai ainakin siitä on keskusteltu ortodoksisesta kirkosta eronneissa kirkoissa, joiden historia alkaa pääosin noin 1000-luvulla ja jatkui laajempana noin 1500-luvulta alkaen. Naista on arvostettu aina ortodoksisessa kirkossa. Jopa niin, että kaikista kunnioitettavin ihminen on nainen, Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria. Kirkkomme nimitti häntä aiemmin Raamatun sanoin ensimmäisenä ihmisenä "armoitetuksi" (nykyisessä käännöksessä "armon saanut", Luuk. 1:28). Sellaisena Maria tunsi, että tuo hänen armoitettu tilansa tulee kaikissa hänen Poikansa seuraajissa olemaan aina ylistyksen kohteena. Siksi Kirkko onkin aina ylistänyt pyhää Neitsyttä autuaaksi, kaikkein pyhimmäksi, Jumalansynnyttäjäksi, johon arvoon itse Jumala on hänet kutsunut sekä Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän kautta korottanut.

Kristus ei saanut jumaluuttaan syntymällä Mariasta, vaan Hän syntyy iankaikkisuudessa Jumalasta Isästä eroamatta Hänestä. Neitsyt Mariasta Kristus syntyi ihmisyytensä puolesta, mutta tämä Kristuksen ihmisluonto aina yliluonnollisen sikiämisensä hetkestä asti on otettu Jumalan Pojan jumalallisen persoonan eroamattomaan yhteyteen, ja sen kautta tapahtuu siinä Kristuksen ihmisluonnon jumaloituminen. Tämän vuoksi on myös pyhä Neitsyt - Jumalansynnyttäjä - sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä hän ei synnyttänyt ihmis-Jeesusta, joka tuli sitten Jumalaksi, vaan todellisen Jumalan, joka otti Marialta meidän lihamme kanssa samaa olentoa olevan ja sikiämisen hetkellä jumaloituneen lihan. Näinhän Kirkkomme oppi meille on opettanut ja yhä opettaa.

Uskomme on hyvin kiteytynyt meille kaikille tutussa veisussa:
„Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti. Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi, ja serafeja verrattomasti jalompi, Sinua, puhdas Neitsyt. Sanan synnyttäjä, Sinua, totinen Jumalansynnyttäjä."

Kaikki tämä kertoo mielestäni kaiken oleellisen Kirkkomme suhtautumisesta naiseen, Kirkkomme kunnioituksesta naista ja yleensäkin naisia kohtaan. Sitä ei tarvitse enää erillisillä päätöksillä naispappeudesta perustella ja muuksi muuttaa. Jos joku tuntee jostain "maallisesta" syytä tulevansa "maallisten ihmisten" syrjimäksi Kirkossa, se ei ole Kirkon syy.

Meni hieman pitkäksi tuo selitys, mutta menköön, koska asia on vakava ja vaatii siksi varmaan normaalia enemmän selityksiä. Harhauduin samalla myös tuosta alussa mainitsemastani aiheesta: kirkon työntekijöiden suhteesta omaan työhönsä. Osin syitä siihen pitänee hakea hieman samoista eväistä kuin edellä mainitsin: Kirkkoon liittymisen myöhäisyydestä, oman ortodoksisen elämänhistorian vajavuudesta, lyhyydesta sekä kulttuurien erilaisuudesta ja yleisemmin ehkä myös maallistumisesta.

Kirkon työntekijä - on hän sitten piispa, pappi, kanttori, diakoniatyöntekijä, vahtimestari tai mikä muu tahansa - on joskus eksyksissä, jos hän ei ole elänyt kaikkea sitä, mitä opettaa tai minkä parissa työskentelee. Opettamiseen ja työn tekemiseen ei aina riitä kirjatietous ja yliopisto-opiskelu. Joensuun maisterit ovat siis tässä suhteessa joskus ammatillisessa mielessä kehnompia kuin pappisseminaarin pojat (käytän noita nimityksiä, joita ole työntekijöiden kuullut käyttävän). Pappi tai piispa, joka ei ole itse käynyt kriparia, ei ymmärrä kai koskaan oikein sen merkitystä oikein. Pappi tai kanttori, joka on elänyt toisessa maassa (vaikka kuinka ortodoksisen elämän) ei aina ymmärrä suomalaista ortodoksista kulttuuria ja sen arvoja. Siksi kai tuo kaihomielinen tunne entisaikojen (hierarkkisen ja salailevan) käytännön paremmuudesta verrattuna nykyiseen (demokraattiseen ja avoimeen) käytäntöön, tuntuu siltä, mitä kirjoitin edellä.

Mitä asioille sitten pitäisi tehdä? En tiedä. En ole sellaisessa asemassa enkä tehtävässä, että enää osaisin, puhumattakaan että saisin neuvoa näissä asioissa muuten, kuin toteamalla presidentti Koivistomaiseen tapaan, että "tarttis tehrä jotain". Asioita voidaan varmaankin ohjata jonkin verran kirkon työntekijöiden koulutuksessa, mutta se ei riitä. Opiskelijoiden tulee liittyä paremmin, enemmän ja läheisemmin oman seurakunnan elämään. Ennen vaadittiin oman papin suositus, kun pyrittiin pappisseminaariin. Enää yliopistoon ei sellaista tarvita. Kuka tahansa voi mennä opiskelemaan papiksi, kanttoriksi, opettajaksi, riippumatta hänen vakaumuksestaan, uskonsa syvyydestä ja muista perustavaa laatua olevista asioista noissa ammateissa tai sanoisin mieluummin kutsumustehtävissä. Opiskelemaan pääsyyn riittää kirjatietous pääsykokeissa.

Mutta välillä tuntuu oman Kirkkomme piirissä siltä, ettei tällaisille tärkeille ja perustavaa laatua oleville asioille ole aikaa eikä riittävästi halua kaikenlaisten muiden hallinnollisten askartelujen ja puuhastelun ja turhanpäiväisten kinastelujen ohessa. Päättäjien ja todellisten vaikuttajien ja toimijoiden keskuudessa ei pohdita niitä asioita, jotka johtaisivat oman Kirkkomme parhaaseen, tuloksen parantamiseen sen ydinalueella: ihmisten pelastumiseen.
*
Jumalan armosta tullessani ortodoksiseen eli yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon annan tämän kirjallisen vakuutuksen, jolla tunnustan ja omaksun kaiken, mitä seitsemän pyhää ekumeenista synodia sekä paikalliset kirkolliskokoukset ovat säätäneet ja rakkaudella omaksuneet. Näin hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja Kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaan ottaen oikean uskon tahdon olla Ortodoksisen Kirkon uskollinen ja oikea lapsi.
(ortodoksiseen kirkkoon liittyvän antama kirjallinen uskon vakuutus)


HAP
internetääliö

3 kommenttia:

  1. "Kuka tahansa voi mennä opiskelemaan papiksi, kanttoriksi, opettajaksi, riippumatta hänen vakaumuksestaan, uskonsa syvyydestä ja muista perustavaa laatua olevista asioista noissa ammateissa tai sanoisin mieluummin kutsumustehtävissä. Opiskelemaan pääsyyn riittää kirjatietous pääsykokeissa."

    Miten suosittelet, että me ihmiset alamme mittaamaan uskon syvyyttä, vakaumusta tai muuta perustavaa laatua olevia asioita?

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Paavali antaa ohjeita seurakunnan johtajan valitsemisesta (esim. 1. Tim. 3.), eli kyllä vastuullisiin tehtäviin valittuja on hieman tutkisteltava.

    Itse liityin pitkän harkinnan jälkeen reilu vuosi sitten ja pidän hyvänä ettei oppia tarkisteta poliittisten suhdanteiden ja mielipidetiedustelujen mukaan.

    t. Jari Haukka

    VastaaPoista
  3. Kiitos aiheellisesta kirjoituksesta. Itse, kirkon työntekijänä (olen ollut vuoden kanttorina), olen miettinyt tätä samaa asiaa, työn ja vapaan suhdetta.

    Huomaan joskus tekeväni työasioita myös vapaapäivinä, mutta yleensä koitan olla vapaapäivinä käyttämättä aikaa työasioihin. Meillä on kaksi vauvaa, ja tässä tilanteessa kotoa poissaolot pitää koittaa minimoida. Myös sellaiset, että naputan tietokonetta tai kännykkää (tai pianoa, jos vielä tuon sen kotiin) ja olen kotona vain fyysisesti.

    Kun en ole töissä tai työvuorossa, koen itseni edelleen ainakin seurakuntalaiseksi.


    Tuota haluan tarkentaa, että opiskelemaan pääsee kuka vain. Näin on, voisi olla hyvä valikoida opiskelijoita (esim. papeilla tulisi vähän olla edellytyksiä laulamiseen). Voisihan olla tutkijalinja erikseen niille, jotka eivät aio alunperinkään papiksi, kanttoriksi tai uskonnonopettajaksi. Tässä kirkolla kuitenkaan ei ole valtaa ylitse yliopiston, joka taas on yleinen laitos. Ortodoksisen papin opinnot (teologian maisteri, ortodoksinen teologia, teologin suuntautumisvaihtoehto) muuten voi suorittaa, vaikka ei olisi itse ortodoksi.

    On muistettava, että maisterin papereilla ei saa papiksivihkimystä tai papin ja kanttorin töitä. Papiksi piispa vihkii, kenet haluaa. Ja ketä ei katso sopivaksi, ei vihi. Muodollista pätevyyttä ei vaadita papiksivihkimiseen (evl-kirkossa käsittääkseni vaaditaan), vaan ainoastaan vakitoimeen. Opinnoissa on pakko käydä ortodoksisella seminaarilla vähintäänkin kirkossa parin vuoden ajan, joten kirkko kyllä oppii ihmiset tuntemaan.

    Se, että ei-kutsumuksellinen opiskelee "papiksi" ei ole mielestäni niin suuri ongelma.
    Suurempi ongelma mielestäni on tämä piispojen mahdollisuus vihkiä vähemmän kuin maisterin opinnot tehneitä. Joskus on vihitty lähes kouluttamattomia, ja vaikka tällaiset eivät vakitoimia voikaan saada, niin sijaisuuksia teoriassa, ja heidän opetuksensa (joskus jopa tapansa!) voivat olla outoja, kuka tietää mitä.

    Mutta kanttorille riittää TM-paperit. Kyllähän toimeen palkattaessa haastatellaan, mutta silti näkisin että riski kutsumuksettomaan työntekijään on kanttorien osalta pappeja suurempi. Voi olla hyvä muusikko toki.

    Joskus taasen tuntuu, että hurskaudella koitetaan korvata musiikillisia puutteita. Anteeksiantamatonta, ammattitaito pitää olla säädyllisellä tasolla. Eihän pappikaan voi puhua epäselvästi. Emmehän ota kirkkoon rumia ikoneita, miksi kuitenkin hyväksymme ruman laulun? Koska emme halua "loukata" laulajia? Toisia kuitenkin loukkaa ruma laulu.

    Huonoin tilanne ei ole, että kanttori laulaa yksin. Tämä on joskus oikein hyvä asia, kun laulu on sujuvaa ja puhdasta. Ja suuri kuoro ei ole aina hyvä asia.

    Heikki Hattunen

    VastaaPoista