torstai 26. tammikuuta 2012

13. Houkka saa maistaa houkkamaista elämää

[ Klikkaa tästä aiheeseen sopiva musiikki soimaan taustalle (= toiseen välilehteen)  ->  "Välilehteen" ]
 

Viime päivinä - ehkäpä noiden pressavaalien vuoksi - olen jostain syystä mietiskellyt normaalia enemmän houkan elämää. Olen vuosien saatossa lukenut monen Kristuksen tähden houkan elämäkerran ja usein miettinyt tuon omituisen kilvoittelun todellista ankaruutta. Houkkia potkittiin, heidän päällensä syljettiin, heitä pilkattiin, kukaan ei halunnut näyttäytyä houkan seurassa. Heidän olemassaolonsa, persoonansa kiellettiin. Nyt en siis kerro niinkään nykyajasta, vaan siitä ajasta, kun houkkuus etenkin Venäjällä oli melko yleistä. Jos vertaisin heitä nykyiseen bittimaailmaan, jossa kaikki ovat nollia (0) ja ykkösiä (1), niin houkat olisivat silloin varmaan pelkästään noita nollia.


Tällaisena nykyaikaisena "valehoukkana" olen saanut maistaa tuota oikeaa houkan elämää hieman täällä virtuaalisessa "Internetin keinomaailmassa", koodatussa tekoelämässä. Eritoten näin kävi, kun kirjoitin pari kolme edellistä harhaani tähän ihmeelliseen bittitodellisuuteen. Toki pieniä merkkejä oli jo ehkä aiemmin joissain saamissani viesteissä, mutta en vielä silloin naiiviuttani osannut ottaa niitä oikein todesta.


Edellinen "nettihoukan harhani" repäisi sitten joittenkin kärsivällisyyden lopullisesti ja tyylikkäästi joku poistikin minut kirjoistaan eli nykymaailman termein päivitti profiilinsa ja lopetti olemasta kaverini facebookissa. Ainakin tällä hetkellä minusta vielä tuntuu, että se oli siunaukseksi molemmille, etenkin minulle. Hauskaa tässä on tietysti sekin, että joku kannusti minua vielä jokin aika sitten tähän "houkkuuteen", mutta eipä sitten kestänytkään tällaisen valehoukan raakoja sanoja, vaan totesi yksikantaan houkkuuden olevan taitolaji ja "Bingo", perään delete ja enter. Sitä se muuten varmasti onkin - taitolaji - ihan kuin varmaan bingokin, jota tosin itse en ole vielä kokeillut.


Ehkä aavistuksen verran hieman enemmän pohdituttaa joidenkin uusien mielenkiintoisten tuttavuuksien erkaantuminen, nykytermein häivyttäminen. Eikä pohdiskelun syynä suinkaan ole ollut pelkästään tuo erkaantuminen, vaan enemmänkin tuon tekijän vähäiset eväät erkaantumisen tekemiseen. Kuvitellaan ja arvaillaan mielipiteitäni, kukaan ei vaivaudu tai uskalla kysyä, mitä mieltä minä olen jostain tietystä asiasta. Mutta tässäkin virtuaalinen keinotodellisuus näyttää oikeat karvansa. Ystävyys ei synny kaverikutsuja kirjoittelemalla ja bittihahmoja hyväksymällä Internetissä, se syntyy vain oikeiden, käsin kosketeltavien ihmisten kanssa kasvokkain jutellessa, rinnakkain kävellessä - luottamuksesta, todellisesta tuntemisesta, sielujen sympatiasta.


Minua pohdituttaa myös jonkin verran se, kun fiksuiksi luulemani ihmiset eivät tunnekaan minulle rakasta ortodoksista uskoani - voisi kai sanoa - ollenkaan. Sen vielä jotenkin ymmärtäisin, jos he eivät tuntisi minun HENKILÖKOHTAISTA uskoani, mutta kun kristillisen uskon peruskäsitteitäkin pitää joidenkin jatkuvasti googlettaa ja silti mennään metsään. Väitetään sellaisia asioita ortodoksisuuden nimissä, mitkä eivät missään nimessä ole oikeita. Todennäköisesti väittäjät - osa heistä kuitenkin jopa ortodokseiksi myöhemmin liittyneitä - itsekin sen tietävät jo niin sanoessaan. Mutta asialla on silloin mahdollisesti henkilöitä, joille ortodoksisuus ei sitten viime kädessä merkitsekään mitään muuta kuin kauniita ikoneja ja juhlallisia jumalanpalvelusmenoja sopivasti mystiikkaan ja joidenkin ortodokseiksi kääntyneiden julkisuuden hahmojen vääränlaiseen todistukseen sekoitettuina.

Sekularismi eli maallistuminen on nykyään tosi yleistä ja näistäkin ns. julkkis- ja virtuaaliortodokseista joidenkin ortodoksisuus on niin ohutta ja uutta, että vanha uskonto kuultaa vielä näyttöruudun läpi ja tulee väkisin esiin palomuurista huolimatta. Tässäkin tuo keinoelämän kokemuksellisuuden ohuus ja reaalielämän epätodellisuus puskevat päälle kuin paperinen sarvikuono.


Rinnastetaan sellaisia asioita, joita ei voi rinnastaa totuuden kärsimättä. Väitetään sellaisia asioita, jotka jo sanoessaan ihminen tietää ortodoksisen uskon vastaisiksi, itse keksityiksi ja omaan sen hetkiseen elämäntilanteeseen sopivaksi sepitetyiksi. Ja sitten tuomitaan minut ja muut, jotka tällaisiin "vanhoihin tarinoihin uskovat", suvaitsemattomiksi höppänöiksi, jotka eivätkä sopeudu nykymaailman menoon. Jos pelaisin fb:n suosittua FarmVilleä (vai mikä sen maatilapelin nimi nyt onkaan), tiedä häntä, varmaan veisivät profiilini navetan taakse ja deletoisivat sen.


Vaikka tuo kertomani saattaa kuulostaa jostakin katkeruudelta, se ei missään nimessä ole sitä. Nettihoukkana "En kadu mitään", kuten yksi suosikkilaulajani, Menieren-taudin kanssa taistellut ja 43-vuotiaana 1985 kuollut Tapio Heinonen laulaa upeassa laulussaan:


->  "En kadu mitään".

Laulun katumattomuus kantaa siinä tosin hieman pidemmälle, kuin muutama päivä taaksepäin, mutta sen sanoma on kuitenkin selkeä: "silti tuskin toisin eläisin". Eväitä oikealle, todelliselle elämälle ei saada eikä hankita virtuaalisesta keinomaailmasta, ne saadaan oikesta elämästä, jossa ortodoksisella kirkolla ja uskolla on oma merkittävä paikkansa.




*

Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte. Mutta jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia.

(Gal.5:16-18)

HAP
internetääliö

1 kommentti:

  1. Hei Hap, täällä luopio Lapinlahdelta. Entinen ortodoksipäätoimittaja, joka liittyi hiljattain lukuisien entisten ortodoksipäätoimittajien joukkoon. Sekularismista tähän nopea kommentti. Matti Myllykangas (Vartija-lehti viimeisin nro) arvelee, että itse asiassa nykyihmiset eivät ole sen sekularisoituneimpia kuin ennenkään. Ei nimittäin taida ollakaan vanhoja, hyviä aikoja, jolloin kirkossa kävijät olisivat jotenkin tietoisempia siitä, uskovatko oikein tai väärin. Myllykangas, kuten minäkin, arvelee, että ennekin ihmiset ovat uskoneet miten sattuu, mihin sattuu ja aika paljon katselleet kauniita ikoneja ja kuunnelleet alitajuntaan vetoavaa ihanaa kirkkomusaa. Nykyään (trans)modernissa maailmassa ei vain enää ole sosiaalista painetta kuulua kirkkoon. Siteeraan nyt aivotutkija Pascal Boyeria ja kirjaa Ja ihminen loi Jumalat: "Moderni maailma viestittää sitä, että on kilpailevia maailmankatsomuksia tai muita uskontoja ja toiseksi sitä, että jos vaikkapa eroaa kirkosta, ei tapahdukaan mitään." Niinpä. Kun erosin Suomen ortodoksisesta kirkosta - siitä hallinnollisesta järjestelmästä - Lapinlahden karjalaiset eivät edelleenkään sano minulle päivää oman toiseksi viimeisen Soleani kirjoituksen jälkeen. Mutta ei se mitään. En eronnut siitä universaali-unitaarisesta Kirkosta, jossa koko maailmankaikkeus on Kristuksen ruumis. Siitähän ei voi erota. Tosin taas Boyerin sanoja lainaten: "Sellainen uskontokäsitys on yhtä vaikeasti markkinoitava kuin auto ilman moottoria." Joten jään tänne pohtimaan omaa sisäistä pikkuista ja pulleaa protestanttiani, körttisaarnaajan tyttären tytärtä, ja luen blogiasi eteenpäin.

    VastaaPoista